Elämä on juuri nyt eikä sitten kun

Toipumiskertomus (osa 1 - julkaistu 6.1.2008)

Marraskuun 14. pvä klo 17:n tienoilla ajoin pahan kolarin työmatkalla. Syy on todennäköisesti oma inhimillinen virheeni: luulin moottoritien jo alkavan ja läksin ohittamaan edellä pitkään ajanutta rekkaa ja ehdin juuri hämärästi tajuta että olen vastaantulevien kaistalla ennen kuin törmäsin jenkkipakettiautoon. Vauhtia oli molemmilla hiukan alle 100 km/h eli törmäsimme vasemmista etukulmistamme rajusti yhteen.


Minut on juuri irrotettu autosta ja olen
matkalla TAYS:iin

Luojan kiitos, vastaantulija selvisi säikähdyksellä, hänen romuttuneen autonsa korvaa vakuutus. Itse ajoin poikani autolla, sitä ei korvaa mikään vakuutus.
 
Itse loukkaannuin vakavasti, irrottaminen autonromusta kesti 20 min. Murtumia tuli jalkaterään, lantioon ja alaselkärankaan, vasempaan kyynärpäähän paha avomurtuma, viisi kylkiluuta meni poikki (turvavyö) ja vielä lievä kaularangan murtuma. Perna repesi ja vuoti verta vatsaonteloon kunnes pääsin TAYS:in leikkaussaliin, jossa perna poistettiin ja 8 pussia verta lisättiin. Myös kyynärpään leikkaus tehtiin kiireellisenä. Lonkan iso korjausleikkaus tehtiin muutaman päivän päästä.


Lonkankorjausleikkausta seuraava päivä
TAYS:issa, kuusi päivää törmäyksestä

Olen keskustellut poliisin ja paikalla olleiden palomiesten kanssa irrotusoperaatiosta. On ihme, että selvisin hengissä. Ei ollut vielä minun lähtöaikani.
 
Sekä TAYS:issa että Keski-Suomen keskussairaalassa olen saanut erinomaista hoitoa. Lonkkaleikkausta seuraavana päivänä minut nostettiin hetkeksi jalkeille. Koko ajan, kolarista tähän päivään, olen ollut lukuisista murtumista huolimatta kivuton potilas. Alkuun kipulääkkeet olivat keskushermostoon vaikuttavia, joten eka kertaa eläissäni olin kunnolla pöllyssä viikon verran ja kun lääkitystä alettiin keventää, vierotusoireissa... Tietenkin tärkeintä oli kivun tehokas hoito joten iso kiitos siitä - olen voinut suunnata koko elämisenenergiani paranemiseen, sitä ei ole tarvinnut tuhlata kivun kestämiseen.
 
Kaikki vammani käsivarttani lukuun ottamatta toipunevat ennalleen, ja voin jossain vaiheessa palata unelmatyöhöni. Vasempaan käsivarteen jää todennäköisesti ojennus- ja koukistusvajetta ja kuormitusrajoitus. Mitä se on sen rinnalla että saan elää: olla viiden lapseni ja puolisoni lähellä, tavata ystäviä ja sukulaisia, ihailla tammikuun auringonnousun värejä läheisen mäen takaisella taivaalla ja lammen jään pinnalla...?! Pikkujuttu :)
 
Toipumiseni on hämmästyttänyt kaikkia jotka ovat tienneet vammojeni määrän ja laadun; lääkärit, sairaanhoitajat, fysioterapeutti, poliisi, palomiehet, ystävät, sukulaiset... Kotiuduin sairaalasta 15 päivää kolarin jälkeen. Sen mahdollisti erinomainen toipumiseni ja se, että mieheni pystyi jäämään kotiin omaishoitajakseni. Oleellinen rooli toipumisessani on ollut ylitöihin joutuneella suojelusenkelijoukolla, työnsä vahvalla ammattitaidolla tehneillä pelastusmiehillä, lääkäreillä ja sairaanhoitajilla ja suurella joukolla minua muistaneilla ja minua tukeneilla sukulaisilla ja ystävillä. Loppujen lopuksi elämäni on ollut Korkeimman kädessä ja on jatkossakin. Olen sanaton kiitollisuudesta saatuani toisen mahdollisuuden!
 
Kävin terveyskeskuksessa ottamassa influenssarokotuksen, joka on pernan puuttumisen takia tulevaisuudessa jokavuotinen juttu. Tapasin odotushuoneessa naapurin emännän, joka puhui jotain sitkeästä luonteenlaadustani... Kun tulin kotiin, posti oli tuonut toiselta naapurilta Vuoden yrtti 2007: Kataja -postikortin, johon oli kirjoitettu: Katajainen Kati "Tahto rautainen vie läpi kallion, siinä katajaisen kansan malli on." Nuori sukulaismies keskustelupalstallamme kirjoitti ihailevansa asennettani, kun kerroin käsivarteni kuntouttamisesta ja kirjoitin lopuksi siihen: - Etteenpäin! sanoi mummo umpihangessa.
 
Koko rytäkkä ja saamani tsemppi ja palaute asenteestani on pistänyt kovasti pohtimaan omaa itseäni. Se on tuttu asia että olen vakaasti positiivinen. Kun onnettomuusiltana odotin leikkaussaliin pääsyä ja hengittäminen monien vammojen ja sisäisen verenvuodon vuoksi alkoi olla todella vaikeaa, kysyin hoitajilta, kuinka kauan kestää että pääsen leikattavaksi. Tajuntani oli sitä ja tätä enkä edes tainnut tajuta vammoistani tai verenvuodosta mitään, mutta sen verran ilmeisesti kumminkin että leikata pitää. Hoitaja vastasi, että kohta pääsen saliin ja muistan ajatelleeni, että tsemppiä nyt, kestä vielä hetki niin sitten kaikki hoituu hyvin. Olisin tietysti voinut olla myös paniikissa että tukehdun aivan kohta. Kyllä jostain syvältä sisimmästäni on kummunnut vahva elämänhalu ja usko toipumiseen. On tietysti hienoa tunnistaa ne itsessään erityisesti kun tarve on ollut suuri.
 
Hetkeksikään ei ole koko tähänastisen toipumisen aikana tullut ajatuksenpoikastakaan ettenkö selviäisi ja toipuisi ihan kelpo kuntoon. Kolme viikkoa kolarin jälkeen sain kirurgilta kuulla totuuden kyynärpäästäni, että siitä puuttuu puolet. Sen jo tiesinkin, että sinne on lisätty rautaa sekä levynä että ruuveina. Tajusin heti, että siihen asti olin koko ajan "tähdännyt" siihen, että treenaan käteni kuntoon (lähes 100%) ja sen, mikä merkitys tervehtymisessäni oli tuolla tähtäämiselläni. Puolikkaan nivelen puuttuminen on vääjäämätön realiteetti käden tulevaisuuden käytön kannalta. Mutta ei se minua lannista - aion edelleen treenata sen huippukuntoon (tällä hetkellä se oikenee 150 astetta ja koukistuu hiukan alle 90 ja jokainen lisämilli on tiukassa...). Lähitavoitteeni on syödä piparia vasurilla. Tietysti täytyy malttaa edetä rauhallisesti venymiskapasiteetin tahdissa.
 
Sain Onnistujan pikkujättiläisen, tuon erinomaisen paremman elämän rakentamisen opaskirjan, veljeni vaimolta lainaksi sairaalaan luettavakseni. Nostin sairaalan sängyn pääpuolen ylös, asetin kipsikäteni vatsani päälle ja kirjan sen päälle, polvet koukussa lukeminen sujui hyvin. Loppuun en vieläkään ole päässyt, mutta oli hienoa lukea kirjan tsemppitekstiä sairaalassa samalla kun kasailin murusiani ja suuntasin koko ajan katseeni tiukasti eteenpäin. Kirja myös herätti hoitajien huomiota. Tervehtimässä käynyt ystäväni on jo varmaan hankkinut kirjan itselleni.
 
Lapseni, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, ovat tsempanneet upeasti. Stressin purkautuminen ilmenee juuri nyt väsymyksenä, mikä on luonnollista. On huikean hienoa olla kotona tukemassa puolestaan heitä. Vanhin poikani, jonka auton tuhosin, sai ostettua uuden / käytetyn auton. Oli mukava nähdä pojan tyytyväisyys ostokseensa. Hän sanoi minulle muutama kuukausi sitten, kun hätäilin auton pitämisen korkeita kuluja opiskelijapojalle, että "se on kuule äiti niin, että nuorella miehellä pitää olla auto!" Niinpä hän silloin tällöin suuntaa opiskelupäivän jälkeen raksalle... Hän myös tuli isänsä kanssa teho-osastolle minua katsomaan ja kuulin sanat: "On se, äiti, ihana kun oot siinä!"

Vaikka elämäni sai käänteen salamannopeasti, keskityn nyt täysillä kolarista toipumiseen enkä liikaa sure mitä menetin (menetinkö todella jotain vai sainko pikemminkin jotain hyvin arvokasta!?) tai jossittele, koska se on aivan turhaa. Uskon ja toivon toipumiskertomukseni jatkuvan livenä täällä kotona.

nimim. Elämä on juuri nyt eikä sitten kun

Elämä on nyt eikä sitten kun (osa 2 - julkaistu 6.4.2008)

Tänään olin opiskelijaryhmäni kanssa pilkillä. Aurinko paistoi niin lämpimästi kuin kevätaurinko parhaimmillaan voi paistaa. Pilkkimisen jälkeen istuimme nuotiolla, paistoimme makkaraa ja juttelimme. Olen palannut töihin neljän ja puolen kuukauden sairasloman jälkeen.


Otin tuntumaa sauvakävelyyn,
kolarista 2,5 kk

Toipumiseni ja kuntoutumiseni on sujunut mainiosti. 15. helmikuuta ortopedi lupasi minun jättää viimeisenkin kyynärsauvan pois. Nykyisin teen kävelylenkkejä mieluiten kävelysauvojen kanssa vaikkakaan mitään apuvälineitä en kävelemiseen tarvitse. Sauvakävely on mieliulkoilulajini ja nyt voin taas harrastaa sitä! Onnun jonkin verran, ja käsivarteni ei ojennu aivan suoraksi mutta toimii muuten lähes moitteettomasti - se on todellinen mestariteos; mm. etunojapunnerrukset ovat onnistuneet jo usean viikon ajan. Puristuksissa ollut jalkaterä oireilee hiukan enemmästä rasituksesta. Voimistan käsivarttani ja jalan lihaksia jumpalla ja venyttelyillä. Erinomainen fysioterapeuttini auttaa kuntoutumistani vielä ainakin muutamia viikkoja. Autoa ajoin ensimmäisen kerran marraskuun törmäyksen jälkeen helmikuun lopulla.


Kuntopyörällä olen polkenut useamman
kilometrin, tässä mennään kahtakymppiä
keskivastuksella, kolarista n. 3 kuukautta

Maaliskuun alkupuolella aloimme remontoida tulevaa asuntoamme. Remontti oli hyvää, monipuolista treeniä samoin kuin kaikki ihan arkipäiväisetkin kotiaskareet, joita on ollut todella mukava tehdä - kun niitä voi tehdä! Maaliskuun lopulla muutimme uuteen kotiimme ja vauhdikkaan muuttoruljanssin jälkeen läksin sitten heti töihin.




Takana elämäni ensimmäinen moottori-
kelkan ohjastus järven jäällä

Ensimmäinen työpäivä oli minulle ihan erityinen päivä, vaikka tietysti kolarin jälkeinen toipumisen ja kuntoutumisen aika on kokonaisuudessaan ollut erityistä aikaa. Läksin työmatkalle aamulla hiukan kuuden jälkeen. Heti ensimmäisenä työpäivänä aloitin uuden koulutuksen, tapasin uudet opiskelijani ja yhteistyökumppaneitani. Kaikki tuntuu todella hyvälle - olen saanut palata tekemään kaikista mieluisinta työtäni!

Se tarkoittaa, että törmäyksen, toipumisen ja kuntoutumisen jälkeen elämä on palannut ennalleen, ei kuitenkaan aivan ennalleen. Tällä hetkellä elämä ei tunnu itsestään selvältä ja toivon, että pystyisin jatkossakin säilyttämään arkisten asioiden tuoreuden, ja että muistaisin kiittää ja olla onnellinen juuri tästä päivästä ja sen iloista ja suruista. Että muistaisin - ja malttaisin! - elää sitä elämää mikä elettävissä on: tätä päivää, tätä hetkeä. Tässä hetkessä eläminen on myös antoisinta eikä uuvuta.

Suhtaudun myös eri tavalla omiin toiveisiini ja haaveisiini. Aina minulla niitä on ollut, mutta nyt niiden toteuttaminen on tullut tärkeämmäksi. Annan niille enemmän tilaa ja ajattelen, että ne ovat osa sitä miksi minut on luotu ja tarkoitettu, enkä saa väheksyä ja loputtomiin lykätä niiden toteuttamista. Koska elämä on juuri nyt. Yritän myös kannustaa muita unelmoimaan ja haaveilemaan ja rohkaista toteuttamaan unelmia.

Tahdon koko sydämestäni kiittää kaikkia avun hälyttämisessä, pelastamisessani, hoitamisessani, toipumisessani ja kuntoutumisessani mukana olleita: Mika Toivonen ja Sini Salomaa, palomestari Peter Strömmer ja palomiehet Tampereen aluepelastuslaitokselta, kolaripaikalla ja myöhemmin asiaa hoitaneet poliisit, ambulanssin henkilökunta, TAYS:in ensiavun ja ortopedian osaston hoitajat ja lääkärit; nimeltä mainiten kyynärpäästäni mestariteoksen tehnyt ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri Heikki-Jussi Laine ja lonkkani ennalleen korjannut ortopedian ja traumatologian dosentti Minna Laitinen, sekä Keski-Suomen keskussairaalan osasto 20:n ja kirurgian poliklinikan hoitajat ja lääkärit, fysioterapeutti / osteopaatti Pekka Kumpulainen, aviopuolisoni ja lapseni, isä, äiti ja sisarukseni, kaikki muutkin sukulaiseni, ystäväni ja te koko lukuisa joukko jotka lähetitte rohkaisevaa ja kannustavaa palautetta ensimmäiseen kirjoitukseeni. Kiitos kaiken Luojalle suojelusenkeleistä ja elämäni varjelemisesta.

En ole menettänyt mitään, päinvastoin olen saanut ihan mahdottoman paljon, toisen mahdollisuuden ja  minulle on opetettu kuinka ihmeellinen elämä on ja että se on juuri nyt ja tässä - menneet on menneitä ja huominen on vasta huomenna. Olen oppinut jotain uutta myös itsestäni. En tiedä olenko mitenkään enemmän kuin ennen, enkä toivo kenellekään opintieksi onnettomuutta, mutta mietteliääksi tällaisen minua kohdanneen pysäytyksen merkityksestä minut saa Kaarlo Marjasen miete: Jos onnettomuuden jälkeen olet enemmän kuin sitä ennen, eihän se ollutkaan onnettomuus. Vaikkei onnettomuuden merkitys koskaan minulle selviäisikään, miete valaa lohtua ja valoa tuleville päiville.

Sekaisin kevätauringosta - Kati :)

p.s. tavoite piparin syönnistä vasemmalla kädellä toteutui viikkoa ennen tavoitetta, jouluaattoa

Sähköpostia Katille