Uutiset
ONKO HYVÄ NÄIN?
Tositapahtumat Turun seudulta 70-80-luvun taitteesta:
Äidilläni oli tapana ostaa kukkia iloiselta rouvalta, joka kolmen tyttärensä kanssa myi niitä Turun torilla. Pariskunnan tyttäret olivat jo tein-iässä, kun rouva yllättäen tuli raskaaksi. Alkujärkytyksestä selvittyä, he päättivät ottaa tulokkaan iloisesti vastaan. Kaikki sujui aluksi hyvin, mutta sitten mies sairastui vakavasti. Hän joutui isoihin leikkauksiin ja pitkäksi aikaa sairaalahoitoon. Rouva oli viimeisillään raskaana, olisi jo kuulunut olla äitiyslomalla, kun hän eräänä päivänä ajoi varomattomasti risteykseen pakettiauto täynnä äitienpäiväruusuja.
Silloin oikealta tullut limusiini posautti pakettiauton kylkeen. Nainen tuli ulos autosta ja huomasi, että diplomaatti-tunnuksilla varustetun auton puskuri oli mäsänä ja toinen lyhtykin rikki. Oman auton vauriot olivat pienemmät. Väsynyt nainen purskahti itkuun. Diplomaattiauton takapenkiltä astui ulos hieno herra. "Älkää itkekö rouva. Peltiä se vain on." Nainen ei kuitenkaan saanut itkuaan loppumaan. Silloin mies otti taskustaan lompakon ja sieltä nipun seteleitä, jotka ojensi naiselle.
"Onko hyvä näin?" mies sanoi, astui takaisin autoonsa, joka ajoi pois.
Nainen ei hämmästykseltään saanut sanaakaan suustaan. Hän huomasi. että setelit olivat uusia viidensadan markan seteleitä, joka silloin oli suurin käytössä oleva seteliraha.
Vauva oli jo syntynyt ja mieskin päässyt pois sairaalasta, kun nainen joutui lähtemään tukkuun hakemaan ylioppilasruusuja. Kuinka ollakaan taas risteyksessä, kolmion takaa nuori, juuri kortin saanut poika posautti vanhalla volkkarillaan pakettiauton kylkeen. Vanhaa kuhmua ei ollut ehditty edes korjata. Poika seisoi nolon näköisenä tiellä. Silloin nainen haki pakettiautosta puntin punaisia ruusuja ja ojensi ne pojalle.
"Onko hyvä näin?", hän sanoi, ajoi pois ja jätti hämmästyneen pojan tielle seisomaan.
-Irma Soiniemi
Anna hyvän kiertää
Jokunen vuosi sitten katsoin ihanan elokuvan, Anna hyvän kiertää. Elokuva kertoo Las Vegasissa asuvasta koululaisesta, Trevor McKinneysta. Hänen opettajansa määrää Trevorin luokalle tehtäväksi keksiä jokin tapa parantaa maailmaa. Trevor huomaa kotimatkallaan kodittoman miehen ja päättää parantaa tämän elämää. Trevor kehittää idean "hyvän kiertämisestä": mikäli hän muuttaisi suuresti kolmen henkilön elämää, näistä jokainen voisi taas parantaa kolmen ihmisen elämää ja niin edelleen. Hän aloittaa ideansa toteutuksen ja kokeilee sitä myös opettajaansa ja kiusattuun luokkatoveriinsa.
Tuo ajatus jäi mukavana mieleen minulle ja varmasti monelle muullekin.
Tänä keväänä Positiivareilla on meneillään sama ajatus hyvän kierteestä. Tarkoitus on aina toista auttaessa antaa hänelle ranneke muistuttamaan saadusta avusta ja velvoitteesta tehdä samoin hyvää jollekulle toiselle.
Olenpa tainnut jo päästä nauttimaan parin kampanjaan ensimmäisten joukossa osallistuvan avusta. Kerronpa teillekin näistä pienistä, mutta niin mieleen jäävistä ja tärkeistä auttamisen ja ilahduttamisen hetkistä.
Olin asioimassa pienessä kaupassa. Ruokaostokset oli jo käsitelty ja myyjä kysäisi tarvitsisinko jotain muuta. Huomasin kädessäni olevan kirjekuoren ja muistin samassa, että tarkoitus oli ostaa postimerkki tuohon lähetykseen. Postimerkkejä liikkeestä kyllä löytyi, mutta niitä ei voinut maksaa kauppaostosten kanssa samaan kassaan, eikä pankkikortilla, vaan vain ja ainoastaan käteisrahalla. Matkassa osui olemaan vain kortti, niin kuin niin monesti nykyään. Jouduin jo toteamaan, että laita vain merkki sitten pois, lähetän kirjeen huomenissa jossain liikkuessani. Silloin kuuluikin takaani tuiki tuntemattoman miehen ääni: ”Jospa mie maksan sen postimerkin!? Onhan se kirje saatava lähetettyä.” Niin tavattoman hämmästynyt olin vieraan ihmisen pyyteettömästä avuntarjouksesta, että kykenin vain kiittelemään kolmeen neljään kertaan.
Toisella kertaa olin kukkapisteessä ostamassa tulppaaneja torstaisen siivouspäiväni loppuhuipennukseksi. Valitsin kauniin vaalean lilan kimpun. Myyjä tarjoutui leikkaamaan kukat valmiiksi. Siinä leikatessaan ja pakatessaan hän laittoi samaan pakettiin myös herkät valkoiset tulppaanit. Hintaa kukkakimpulla oli maksun hetkellä silti vain tuon yhden nipun verran. Kysyin, että mikäs ystävänpäivä teillä nyt on. Myyjä vastasi iloisesti liikkeessään olevan aina ystävänpäivä.
Voi, miten pitkäksi aikaa näistä kahdesta pienestä sattumuksesta onkaan ollut hyvää mieltä! Eiköhän liitytä kaikki Positiivareitten kampanjaan ja laiteta hyvä pienillä ystävällisillä teoilla kiertämään.
-Katri
RISTON REISSUT
Olimme kaverini kanssa liftausmatkalla Saksassa 1960-luvun alussa, kun liftaus oli vielä muotia ja uskomuksemme mukaan kohtalaisen vaaratontakin. Kyydin antajaa oli monenlaista. Matka joutui ja tuttujakin tuli. Jotkut kohtaamiset ovat jääneet mieleen. Esimerkiksi meitä silloisia nuoria poikia vanhempi rouva avovolkkarillaan. Hän kuljetti meidät Hannoverista Frankfurtiin ja sanoi rilusti lähtiessä, että kyyti maksaa muodolliset 5 Dm / poika. Se ei silloin ollut paljoa mielestämme. Rouva kertoi olevansa radion toimittaja. Hän oli kova laulamaan ja hyvä kertomaan tarinoita matkan varren näkymistä.
Joskus paluumatkalla Kööpenhaminasta Ruotsiin päin saimme kyydin tanskalaiselta herralta rättisitikassa. Herra tuli mukaamme vielä Ruosin puolelle lautalla vain savukkeita ostamaan ja kustansi meille hyvät pullakahvit. Hän sanoi, ettei kyyti maksa mitään, mutta pyysi meitä Suomessa tarjoamaan vastaavan palveluksen täällä liftaaville ulkomaalaisille reppuselille. Tämän olen vuosien varrella muistanut tehdä useasti.
Samalla reissulla Ruotsin puolella tuli ilta, oli kylmä ja satoi. Autot ajelivat tylysti ohi ja pysähtelemättä. Päätimme kysyä tien varren talosta, josko he keittäisivät meille kahvit. Keittivät ja isäntä lupautui vielä viemään meitä paikymmentä kilometriä autollaan Tukholmaan päin ja veikin. Vähän tuntui jälkeenpäin, että meidät haluttiin pois nurkista.
Seuraavaa kyytiä odotellessa alkoi todella hämärtää. Läheisen kylän majatalosta päädyimme kysymään yökortteeria. Täyttä on, sanoi kievarin isäntä. Hän ehdotti kuitenkin, että saamme nukkua talon ravintolasalissa, jos suostumme nousemaan aamulla ennen seitsemää aamiaisvieraiden tieltä pois. Kymmenen kruunua sovittiin kortteerirahaa. Aamulla kiitelimme ja laittelimme reppua selkään portilla. Isäntä äityi portailla huutamaan poikia tillbaka eli takaisin takaisin mars mars. Kysyimme, että mikä unohtui. Isäntä sanoi, että aamukahvi unohtui. Saimme ilmaisen runsaan kahviaamiaisen ja sitten vasta tielle peukaloimaan. Ihmettelimme isännän reiluutta, kun ruotsalaiset eivät yleensä suomalaisia paljon arvosta. Isäntä kertoi olevansa tanskalainen.
Jossain matkan varrella olimme jo antaa periksi, kun tie sivusi rautatietä. Aseman vieressä oli rakennus, jossa oli seinällä matkailuaiheisia kuvia. Kysyimme sieltä mitä maksaisi junalippu Tukholmaan. Emme tiedä, olemme Presbyro emmekä mikään Resebyroo kuului vastaus. Päättelimme, että ruotsalaiset olivat kaikki hieman äkeissään, kun heidän nyrkkeilyidolinsa Ingemar Johansson oli edellisenä yönä hävinnyt maailmanmestaruusottelun nyrkkeilyssä. Tukholmaan pääsimme vihdoin intialaisen hammaslääkärin kyydissä.
Kohtalonivaakin on jäänyt mieleen. Olimme jollain hyppytunnilla keväisellä kävelyllä luokan kanssa Seurasaaressa. Tuli pitkä vanha herra vastaan ja tervehti kuten mekin. Herra oli tietenkin herra presidentti. No kävellessä tuli lämmin olo ja jano. Paluumatkalla ohitimme. limonadiyrityksen keltaisen auton, jonka lavalla oli koreittain ruskeaa amerikkalaista muotijuomaa. Joku luokan tytöistä nappasi lavalta colapullon ja joi pois. Seuraavana päivänä tyttö kertoi, että koulusta kotiin mennessä hänen volkkaristaan oli puhjennut rengas. Onneksi paikalle oli pysähtynyt keltainen virvoitusjuomatehtaan auto, jonka kaverit olivat vaihtaneet tytön isän autoon renkaan.
Tuo omatoimimatkailu on myöhemmällä iällä toteutunut myös vaimon kanssa. Kerran myöhästyimme viimeisestä bussista San Marinossa ja Riminiin pitäisi päästä yöksi. Liftaaaminen onnistui, mutta hieman se kyydin antajaa kummastutti, kun kuulemma taksejakin on olemassa. Portugalissa tutustuimme bussimatkalaisten kanssa mannereuroopan läntisimpään kolkkaan. Toiset menivät syömään. Me vaimon kanssa kiertelimme kaupungilla. Alkoi sataa. Suojauduimme erään talon kapean räystään alle. Talonväki sisällä huomasi tapahtuman ja kutsui meidät sisälle. Oli juuri ruoka-aika ja meillekin tarjottiin juotavaa. Kerroimme, minne olimme menossa eli majakan luo rannalle parin kilometrin päähän. Isäntä otti vielä pitkän ryypyn viinilasista ja komensi meidät tipparelluun ja sillä köröttelimme määränpäähän. Seuraavana päivänä seurueen kaikilla muilla eli ravintolassa syöneillä oli vatsatauti.
Kerran menin Kontiomäeltä kuusamoon linja-autolla. Kuusamossa kuljettaja kysyi tarkempaa osoitetta. Kerroin varanneeni huoneen Tropiikista. Se on tuolla neljän kilometrin päässä, mutta voin viedä sinut perille, sanoi kuski. Tuskin Helsingissä kukaan kuski olisi lähtenyt viemään minua keskustasta Kalastajatorpalle. Toiste taas vaimon kanssa olimme tulossa vuorobussilla Rovaniemeltä Tornioon. Majapaikka oli tilattu Haaparannasta. Kuljettaja vei meidät samaan kyytiin sinne ulkomaille asti vain ystävällisenä palveluna. Näin pohjoisessa toimitaan.
Majapaikan isätä oli aamulla lähdössä Ylitorniolle ja vei meidät mukanaan Kukkolankoskelle. Sieltä piti tulla bussilla pois, mutta eihän siellä busseja kulje kuin Helsingissä. Seuraava menisi vasta iltakuudelta Haaparantaan. Tien varressa kukaan ei suostunut ottamaan kyytiin.. Etelästä tullut bussi jätti pysäkille pari isoa pakettia. Niitä tuli viereisestä talosta mies ja auto noutamaan. Riensin joutessani auttamaan pakettien autoon nostossa ja tulin maininneeksi matkani määrän ja ongelman. Herra kertoi lähtevänsä puolen tunnin kuluttua Haaparantaan ja kutsui kyytiin.
Kansainvälistä apua olen saanut Suomessakin. Loppui kevätillan hämärissä autosta polttoaine ennen Hyvinkäätä. Siinä harmitellessa kaivoin takakontista varakanisterin, joka oli tyhjä. Kanisteri kädessä oli juuri lähdössä tallustelemaan kohti lähintä huoltoasemaa, kun takaa tullut auto pysähtyi ja kolme iloista somalia kyseli, onko auto rikki ja tarvitsenko kyytiä. Kyyti kelpasi ja huoltoasema oli jo kiinni, mutta siihen pöllähti joku autoilija, jolla oli varakanisteri täynnä ja halua myydä ja kuljettaa minut ja tuote oikeaan paikkaan.
-Risto
Tositapahtumat Turun seudulta 70-80-luvun taitteesta:
Äidilläni oli tapana ostaa kukkia iloiselta rouvalta, joka kolmen tyttärensä kanssa myi niitä Turun torilla. Pariskunnan tyttäret olivat jo tein-iässä, kun rouva yllättäen tuli raskaaksi. Alkujärkytyksestä selvittyä, he päättivät ottaa tulokkaan iloisesti vastaan. Kaikki sujui aluksi hyvin, mutta sitten mies sairastui vakavasti. Hän joutui isoihin leikkauksiin ja pitkäksi aikaa sairaalahoitoon. Rouva oli viimeisillään raskaana, olisi jo kuulunut olla äitiyslomalla, kun hän eräänä päivänä ajoi varomattomasti risteykseen pakettiauto täynnä äitienpäiväruusuja.
Silloin oikealta tullut limusiini posautti pakettiauton kylkeen. Nainen tuli ulos autosta ja huomasi, että diplomaatti-tunnuksilla varustetun auton puskuri oli mäsänä ja toinen lyhtykin rikki. Oman auton vauriot olivat pienemmät. Väsynyt nainen purskahti itkuun. Diplomaattiauton takapenkiltä astui ulos hieno herra. "Älkää itkekö rouva. Peltiä se vain on." Nainen ei kuitenkaan saanut itkuaan loppumaan. Silloin mies otti taskustaan lompakon ja sieltä nipun seteleitä, jotka ojensi naiselle.
"Onko hyvä näin?" mies sanoi, astui takaisin autoonsa, joka ajoi pois.
Nainen ei hämmästykseltään saanut sanaakaan suustaan. Hän huomasi. että setelit olivat uusia viidensadan markan seteleitä, joka silloin oli suurin käytössä oleva seteliraha.
Vauva oli jo syntynyt ja mieskin päässyt pois sairaalasta, kun nainen joutui lähtemään tukkuun hakemaan ylioppilasruusuja. Kuinka ollakaan taas risteyksessä, kolmion takaa nuori, juuri kortin saanut poika posautti vanhalla volkkarillaan pakettiauton kylkeen. Vanhaa kuhmua ei ollut ehditty edes korjata. Poika seisoi nolon näköisenä tiellä. Silloin nainen haki pakettiautosta puntin punaisia ruusuja ja ojensi ne pojalle.
"Onko hyvä näin?", hän sanoi, ajoi pois ja jätti hämmästyneen pojan tielle seisomaan.
-Irma Soiniemi
Anna hyvän kiertää
Jokunen vuosi sitten katsoin ihanan elokuvan, Anna hyvän kiertää. Elokuva kertoo Las Vegasissa asuvasta koululaisesta, Trevor McKinneysta. Hänen opettajansa määrää Trevorin luokalle tehtäväksi keksiä jokin tapa parantaa maailmaa. Trevor huomaa kotimatkallaan kodittoman miehen ja päättää parantaa tämän elämää. Trevor kehittää idean "hyvän kiertämisestä": mikäli hän muuttaisi suuresti kolmen henkilön elämää, näistä jokainen voisi taas parantaa kolmen ihmisen elämää ja niin edelleen. Hän aloittaa ideansa toteutuksen ja kokeilee sitä myös opettajaansa ja kiusattuun luokkatoveriinsa.
Tuo ajatus jäi mukavana mieleen minulle ja varmasti monelle muullekin.
Tänä keväänä Positiivareilla on meneillään sama ajatus hyvän kierteestä. Tarkoitus on aina toista auttaessa antaa hänelle ranneke muistuttamaan saadusta avusta ja velvoitteesta tehdä samoin hyvää jollekulle toiselle.
Olenpa tainnut jo päästä nauttimaan parin kampanjaan ensimmäisten joukossa osallistuvan avusta. Kerronpa teillekin näistä pienistä, mutta niin mieleen jäävistä ja tärkeistä auttamisen ja ilahduttamisen hetkistä.
Olin asioimassa pienessä kaupassa. Ruokaostokset oli jo käsitelty ja myyjä kysäisi tarvitsisinko jotain muuta. Huomasin kädessäni olevan kirjekuoren ja muistin samassa, että tarkoitus oli ostaa postimerkki tuohon lähetykseen. Postimerkkejä liikkeestä kyllä löytyi, mutta niitä ei voinut maksaa kauppaostosten kanssa samaan kassaan, eikä pankkikortilla, vaan vain ja ainoastaan käteisrahalla. Matkassa osui olemaan vain kortti, niin kuin niin monesti nykyään. Jouduin jo toteamaan, että laita vain merkki sitten pois, lähetän kirjeen huomenissa jossain liikkuessani. Silloin kuuluikin takaani tuiki tuntemattoman miehen ääni: ”Jospa mie maksan sen postimerkin!? Onhan se kirje saatava lähetettyä.” Niin tavattoman hämmästynyt olin vieraan ihmisen pyyteettömästä avuntarjouksesta, että kykenin vain kiittelemään kolmeen neljään kertaan.
Toisella kertaa olin kukkapisteessä ostamassa tulppaaneja torstaisen siivouspäiväni loppuhuipennukseksi. Valitsin kauniin vaalean lilan kimpun. Myyjä tarjoutui leikkaamaan kukat valmiiksi. Siinä leikatessaan ja pakatessaan hän laittoi samaan pakettiin myös herkät valkoiset tulppaanit. Hintaa kukkakimpulla oli maksun hetkellä silti vain tuon yhden nipun verran. Kysyin, että mikäs ystävänpäivä teillä nyt on. Myyjä vastasi iloisesti liikkeessään olevan aina ystävänpäivä.
Voi, miten pitkäksi aikaa näistä kahdesta pienestä sattumuksesta onkaan ollut hyvää mieltä! Eiköhän liitytä kaikki Positiivareitten kampanjaan ja laiteta hyvä pienillä ystävällisillä teoilla kiertämään.
-Katri
RISTON REISSUT
Olimme kaverini kanssa liftausmatkalla Saksassa 1960-luvun alussa, kun liftaus oli vielä muotia ja uskomuksemme mukaan kohtalaisen vaaratontakin. Kyydin antajaa oli monenlaista. Matka joutui ja tuttujakin tuli. Jotkut kohtaamiset ovat jääneet mieleen. Esimerkiksi meitä silloisia nuoria poikia vanhempi rouva avovolkkarillaan. Hän kuljetti meidät Hannoverista Frankfurtiin ja sanoi rilusti lähtiessä, että kyyti maksaa muodolliset 5 Dm / poika. Se ei silloin ollut paljoa mielestämme. Rouva kertoi olevansa radion toimittaja. Hän oli kova laulamaan ja hyvä kertomaan tarinoita matkan varren näkymistä.
Joskus paluumatkalla Kööpenhaminasta Ruotsiin päin saimme kyydin tanskalaiselta herralta rättisitikassa. Herra tuli mukaamme vielä Ruosin puolelle lautalla vain savukkeita ostamaan ja kustansi meille hyvät pullakahvit. Hän sanoi, ettei kyyti maksa mitään, mutta pyysi meitä Suomessa tarjoamaan vastaavan palveluksen täällä liftaaville ulkomaalaisille reppuselille. Tämän olen vuosien varrella muistanut tehdä useasti.
Samalla reissulla Ruotsin puolella tuli ilta, oli kylmä ja satoi. Autot ajelivat tylysti ohi ja pysähtelemättä. Päätimme kysyä tien varren talosta, josko he keittäisivät meille kahvit. Keittivät ja isäntä lupautui vielä viemään meitä paikymmentä kilometriä autollaan Tukholmaan päin ja veikin. Vähän tuntui jälkeenpäin, että meidät haluttiin pois nurkista.
Seuraavaa kyytiä odotellessa alkoi todella hämärtää. Läheisen kylän majatalosta päädyimme kysymään yökortteeria. Täyttä on, sanoi kievarin isäntä. Hän ehdotti kuitenkin, että saamme nukkua talon ravintolasalissa, jos suostumme nousemaan aamulla ennen seitsemää aamiaisvieraiden tieltä pois. Kymmenen kruunua sovittiin kortteerirahaa. Aamulla kiitelimme ja laittelimme reppua selkään portilla. Isäntä äityi portailla huutamaan poikia tillbaka eli takaisin takaisin mars mars. Kysyimme, että mikä unohtui. Isäntä sanoi, että aamukahvi unohtui. Saimme ilmaisen runsaan kahviaamiaisen ja sitten vasta tielle peukaloimaan. Ihmettelimme isännän reiluutta, kun ruotsalaiset eivät yleensä suomalaisia paljon arvosta. Isäntä kertoi olevansa tanskalainen.
Jossain matkan varrella olimme jo antaa periksi, kun tie sivusi rautatietä. Aseman vieressä oli rakennus, jossa oli seinällä matkailuaiheisia kuvia. Kysyimme sieltä mitä maksaisi junalippu Tukholmaan. Emme tiedä, olemme Presbyro emmekä mikään Resebyroo kuului vastaus. Päättelimme, että ruotsalaiset olivat kaikki hieman äkeissään, kun heidän nyrkkeilyidolinsa Ingemar Johansson oli edellisenä yönä hävinnyt maailmanmestaruusottelun nyrkkeilyssä. Tukholmaan pääsimme vihdoin intialaisen hammaslääkärin kyydissä.
Kohtalonivaakin on jäänyt mieleen. Olimme jollain hyppytunnilla keväisellä kävelyllä luokan kanssa Seurasaaressa. Tuli pitkä vanha herra vastaan ja tervehti kuten mekin. Herra oli tietenkin herra presidentti. No kävellessä tuli lämmin olo ja jano. Paluumatkalla ohitimme. limonadiyrityksen keltaisen auton, jonka lavalla oli koreittain ruskeaa amerikkalaista muotijuomaa. Joku luokan tytöistä nappasi lavalta colapullon ja joi pois. Seuraavana päivänä tyttö kertoi, että koulusta kotiin mennessä hänen volkkaristaan oli puhjennut rengas. Onneksi paikalle oli pysähtynyt keltainen virvoitusjuomatehtaan auto, jonka kaverit olivat vaihtaneet tytön isän autoon renkaan.
Tuo omatoimimatkailu on myöhemmällä iällä toteutunut myös vaimon kanssa. Kerran myöhästyimme viimeisestä bussista San Marinossa ja Riminiin pitäisi päästä yöksi. Liftaaaminen onnistui, mutta hieman se kyydin antajaa kummastutti, kun kuulemma taksejakin on olemassa. Portugalissa tutustuimme bussimatkalaisten kanssa mannereuroopan läntisimpään kolkkaan. Toiset menivät syömään. Me vaimon kanssa kiertelimme kaupungilla. Alkoi sataa. Suojauduimme erään talon kapean räystään alle. Talonväki sisällä huomasi tapahtuman ja kutsui meidät sisälle. Oli juuri ruoka-aika ja meillekin tarjottiin juotavaa. Kerroimme, minne olimme menossa eli majakan luo rannalle parin kilometrin päähän. Isäntä otti vielä pitkän ryypyn viinilasista ja komensi meidät tipparelluun ja sillä köröttelimme määränpäähän. Seuraavana päivänä seurueen kaikilla muilla eli ravintolassa syöneillä oli vatsatauti.
Kerran menin Kontiomäeltä kuusamoon linja-autolla. Kuusamossa kuljettaja kysyi tarkempaa osoitetta. Kerroin varanneeni huoneen Tropiikista. Se on tuolla neljän kilometrin päässä, mutta voin viedä sinut perille, sanoi kuski. Tuskin Helsingissä kukaan kuski olisi lähtenyt viemään minua keskustasta Kalastajatorpalle. Toiste taas vaimon kanssa olimme tulossa vuorobussilla Rovaniemeltä Tornioon. Majapaikka oli tilattu Haaparannasta. Kuljettaja vei meidät samaan kyytiin sinne ulkomaille asti vain ystävällisenä palveluna. Näin pohjoisessa toimitaan.
Majapaikan isätä oli aamulla lähdössä Ylitorniolle ja vei meidät mukanaan Kukkolankoskelle. Sieltä piti tulla bussilla pois, mutta eihän siellä busseja kulje kuin Helsingissä. Seuraava menisi vasta iltakuudelta Haaparantaan. Tien varressa kukaan ei suostunut ottamaan kyytiin.. Etelästä tullut bussi jätti pysäkille pari isoa pakettia. Niitä tuli viereisestä talosta mies ja auto noutamaan. Riensin joutessani auttamaan pakettien autoon nostossa ja tulin maininneeksi matkani määrän ja ongelman. Herra kertoi lähtevänsä puolen tunnin kuluttua Haaparantaan ja kutsui kyytiin.
Kansainvälistä apua olen saanut Suomessakin. Loppui kevätillan hämärissä autosta polttoaine ennen Hyvinkäätä. Siinä harmitellessa kaivoin takakontista varakanisterin, joka oli tyhjä. Kanisteri kädessä oli juuri lähdössä tallustelemaan kohti lähintä huoltoasemaa, kun takaa tullut auto pysähtyi ja kolme iloista somalia kyseli, onko auto rikki ja tarvitsenko kyytiä. Kyyti kelpasi ja huoltoasema oli jo kiinni, mutta siihen pöllähti joku autoilija, jolla oli varakanisteri täynnä ja halua myydä ja kuljettaa minut ja tuote oikeaan paikkaan.
-Risto
