MITEN KESTÄMME SURUN?

Lapseni päätti itse lopettaa elämänsä. Olemme yrittäneet ymmärtää ja hyväksyä hänen ratkaisunsa, mutta kovin vaikeaa se on. Olisiko kenelläkään jotain keinoa, joka edes hiukan voisi helpottaa oloamme? Miten tästä voi jatkaa eteenpäin?

---

Ota yhteyttä Surunauhaan, joka on itsemurhan tehneiden läheisten vertaistukiryhmä. Tiedot löydät netistä: http://www.itsemurhantehneidenlaheiset.net/vetury.html
Vastaavassa tilanteessa ollut ystäväni on ollut sitä perustamassa. Moni on saanut apua ja tukea.

"Myötäelänyt"


Itse olen ollut lapsesi tilanteessa nuorempana. Olo oli niin paha että janosi pois. Tiedän miten paha olo voi olla sietämätöntä eikä toivoa näy. Ajattele että hänen on nyt parempi olla. Kaikki eivät kestä maailman kovuutta. Toiset ovat enkeleitä, joilla on vain hetki maanpäällä. Lapsesi oli yksi heistä.

särkynyt enkeli joka sai siivet


Jos sinulla on toisia lapsia tai vaikkapa muita läheisiä, joille voit jakaa rakkauttasi, kannattaa se varmasti. Tapahtunutta ei voi perua, mutta omaa pahaa oloa voi helpottaa antamalla jollekin muulle aikaa ja rakkautta ja siten helpottaa sekä omaa että toisen elämää. Esim. vanhukset ovat kovin usein läheisyyttä vailla.

Vaaravyöhykkeellä itsekin


Puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Olen itsekin kokenut lapseni tapaturmaisen kuoleman, ja "toipuminen" vie vuosia. Mutta puhuminen auttaa, puhukaa keskenänne, ja/tai hyvän ystävän kanssa tai sellaisen joka on kokenut samaa. Voitte myös hakeutua mielenterveystoimiston asiakkaaksi, jossa on koulutettu henkilö kuuntelemassa. Suurimman avun itse sain "lapsensa menettäneiden sururyhmästä" jossa oli kohtalotovereita. Paljon voimia teille! Ja "mottona" "vain hetki kerrallaan eteenpäin!"

äippä


10v. lapsenlapseni tuli leiriltä luokseni ja kertoi: "Mikki sanoi; älkää mistään murehtiko ja se on 365 kertaa raamatussa, ihan joka päivälle mamma." Mikki on kesäteologi. Murheen saa siirtää Jeesuksen päälle. Tuomareita siittää, mutta Hän armahtaa lastasi ja sinua. Menetin vauvani ja vuosia myöhemmin itkeskellessäni, hengessäni kuulin: "mitä olisit voinut tarjota hänelle enemmän kuin mitä hän taivaassa saa?" Tajusin, en mitään.

mamma


En väitä ymmärtäväni, koska en ole samaa kokenut, vain sivusta seurannut. Eräs äiti sanoi: koskaan en toivu, mutta asian kanssa oppii elämään.  Meitä on paljon, jotka ymmärrämme olla syyttämättä. Hän teki väärin teitä kohtaan, mutta te ette olisi osanneet tehdä mitään toisin. Toivon, että löydätte jossain vaiheessa iloa elämän pienistä asioista ja voitte jatkaa eteenpäin ainakin kokeneempina, viisaampina ja armahtavaisempina.

Auli


Surun jakaminen esimerkiksi saman kokeneiden kesken. Voimia!

Helinä


Miten oman lapsen menettämisestä koskaan voi toipua?

Ei tarvitsekaan.

Kaiken sen kokee koska rakastaa omaa lastaan yli kaiken. Se on tärkeintä. Se, että tietää että rakastaa omaa lastaan vaikka hän ei olekaan enää täällä keskuudessamme.
Hän vain jatkoi matkaa.

Älkää unohtako hyviä hetkiä.
Sitä rakkautta älkää unohtako.

Oman rakkautenne voimin jaksatte.

Aikaan parempaan


Dear Surusilma: "En koskaan hylkää sinua, en jätä sinua yksin." (Kirje Hebrealaisille 13:5b) Jeesus ei luvannut ruusuista tietä meille kenellekään, mutta Hän pitää tiukasti kiinni kädesta ja kantaa teidät molemmat raskaiden myrskyjen läpi. Mitä lähemmäksi Hänta vetäydytte, sitä vahvemmin tunnette Hänen rakkautensa ja lohdutuksensa raskaan menetyksenne keskellä. Sallikaa Hänen kääriä rakastavat kasivartensa teidän ympärillenne ja ottakaa vastaan rauha, jonka ainoastaan Hän voi antaa. Teitä rukouksissa kantaen,

Aili


Suru on ikuinen. Ystäväni päätti samoin ..... ja lopetti elämänsä. Siitä on kaksi vuotta ja suren edelleen. Surulla on tapana väljähtyä, sanoi eräs lääkäri kerran ohjelmassa. Voimia Sinulle.

ellinoora


Surussa ei ole oikotietä ja välillä sydäntä raastavan tuskan kanssa eläminen tuntuu ylivoimaiselta. Siitä huolimatta meiltä ei kysytä jaksammeko, koska vaihtoehtoa ei anneta. Surun kanssa on opittava elämään. Viisaammat ovat sanoneet sen ajan myötä hellittävän otettaan. Olen saanut voimia ja luotua uskoa paremmasta huomisesta ystävältä saamastani sanonnasta: "Maanantain jälkeen tulee aina tiistai. Vajoavankin maan alla lepää kallio." Niinhän se on.

Enkelilasten äiti


Kun ja jos jaksatte, voisi vertaistuesta olla apua. On olemassa esim. Itsemurhan tehneiden läheiset ry; www.surunauha.net/mistapuu_ki_html. Toinen osoite jossa ainakin keskustelua aiheesta käydään on sivulla www.mielenterveys-taimi.fi/verkko/keskustelu/yleinen_itsemurha.php

Paljon voimia Teille!

pihlaja


Oletko lukenut Veikko Huovisen kirjan hänen pojastaan? Luin juuri ja vein kirjastoon enkä muista enää nimeä. Hieno kirja. Lämmin osanottoni, eräs mummu.

Nuppu - Annikki


Tiedän, että olette surun murtamia. Oman lapsen hautaaminen on viimeisin asia, jonka eläessään kukaan haluaisi. Itsekin lapseni haudanneena teidän tunteenne ovat tuttuja. Kuoleman kohdattua, minua auttoivat  monetkin asiat eteenpäin. Läheiseni; mieheni, poikani, koirani. Syksyn lenkkipoluilla ulvoin välillä silmät päästäni. Mentävä oli vain, vaikka alun harmaakin aika oli. Kun vihdoin lähdin ulos: kauppaan, lenkille, ystäville, alkoi elämä taas itsellekin. Annoin itselleni aikaa.
Tyttöni kuolemasta on pian 4 vuotta, jonka ikäinenkin hän olisi. Aukko sydämessä on olemassa, muttei enää niin repivänä. Surun jakaminen oli myös kovin tärkeä, sellaisen saman kokeneen kanssa. Samoin kirjallisuus auttoi, luin kaikki aiheeseen liittyvät kirjat mitä käsiini sain. Yksi merkittävimpiä taisi olla Anna-Leena Härkösen "Loppuun käsitelty". Keskustelupalstoilta (oma ryhmä löytyy googlettamalla) voit löytää saman kokeneita, vaikkakin kaikilla on oma tarinansa, samoja tunteita jaetaan puolin ja toisin. Käpy tekee myös työtä meidän lapsensa menettäneiden hyväksi. Oman paikkakunnan ilmoituksia seuraamalla voi halutessaan mennä mukaan, kun jaksaa ja tilanne tuntuu oikealta. Armoa itselle, se vie myös eteenpäin. Aikaa ja armoa. Jotkin asiat ovat meidän ulottumattomissa.

Enkelitytön äiti


On pian kulunut 18 vuotta siitä, kun tyttäreni teki päätöksen lähteä tästä maailmasta. Jokaisena päivänä hän on mielessäni. Samalla tavalla kuin rakastin häntä kaikkina hänen elinpäivinään, rakastan häntä edelleen. On vain ollut pakko hyväksyä hänen tekemänsä päätös lähteä. Voimme rakastaa lapsiamme, mutta emme koskaan voi tietää mitä he ajattelevat. Kahlil Gibranin sanoilla: "Olemme jousi, joka sinkoaa lapset taivaalle, mutta emme omista lapsiamme, he ovat elämän poikia ja tyttäriä". Rakkaus lapseeni, on antanut voimia näille pitkille yksinäisyyden vuosille.

Yksinäinen


Minä aina ajattelen vaikeuksien tullessa, että olen ITSE valinnut kaikki elämänkokemukseni oppiakseni jotain tärkeää itsestäni ja elämästä, ja sitten yritän pohtia, mikä se oppiläksy olisi. Kun olen läksyni oppinut, ymmärrän ettei mikään tapahtuma ole ollut turha. Tässä tapauksessa siis tärkeää ei olisi se, miksi lapsesi päätyi ratkaisuunsa vaan se mitä SINÄ ITSE olet halunnut oppia tällä valtavan surun ja menetyksen kokemuksella. Kaikkien tunteiden, negatiivistenkin, hyväksyntää ja rakentavaa ilmaisua?
Elämän ihanien puolien arvostusta surusta huolimatta? Toisen ihmisen ratkaisujen hyväksyntää ilman katkeruutta vaikka ne itsestä tuntuisivat järjettömiltä? Minä uskon myös, että tapaamme kaikki rakkaamme taas kuoleman jälkeen ja kuulemme, kuinka "hyvät paperit" saimme elämän oppikoulussa. Muista myös pitää itsestäsi extrahyvää huolta ja helli itseäsi fyysisesti: syö hyvin ja terveellisesti, ulkoile, liiku säännöllisesti mutta kohtuudella, anna tunteiden tulla vapaasti, vietä aikaa ystävien ja rakkaiden kanssa, käy hieronnassa tai energiahoidossa jne.
Paljon voimia ja rakkautta teille kaikille!

Monta oppituntia jo kokenut


Rakkaat lapsenne menettäneet vanhemmat! Koko sydämestäni otan osaa suruunne ja kokemuksesta tiedän miltä tuntuu ja kuinka neuvottomaksi itsensä tuntee. Olen kirjoittanut omasta kokemuksestani kirjan "Lasiseinän takana". Se on runoteos, joka on kuin pienoisromaani, tempaa lukijan mukaansa ja kuljettaa lukijan halki kivun ja surun aina lohdutukseen saakka. Siinä avoimesti kerron tyttäreni, itseni sekä koko perheemme surutyön.

Kirja on ilmestynyt viime vuonna ja oli 10 parhaan kirjan joukossa valittaessa vuoden kristillistä kirjaa. Sitä on saatavana kirjakaupoista ja ainakin kristillisistä kirjakaupoista. Tämän ei ole tarkoitus olla kirjamainos, mutta kerron tästä siksi, että kirjassani annan omalta kohdaltani vastauksen kysymykseen. Rukouksin kätken teidät taivaallisen Isän syleilyyn, Vain Hän voi lohduttaa oikealla tavalla.
Lea Kranz


En tiedä lohduttaako tämä yhtään, mutta tyttäreni on yrittänyt monta kertaa itsemurhaa. Pahin pelko on se, että jonain päivänä hän onnistuu. Lea Kranzin kirja Lasiseinän takana on lohduttanut minua. Suosittelen lämpimästi. Surun yli ei varmaan koskaan pääse, mutta kun puhuu asiasta, pystyy elämään sen asian kanssa ja itseään ei kannata syyttää. Voimia ja jaksamista teille.

iipis


Mieheni teki saman ratkaisun yhdeksän vuotta sitten. Luulin elämän loppuvan. Rakastava anteeksianto itselle ja surun tuottajalle on avain. Viha, katkeruus, häpeä, voimattomuus, uupumus ja kaikki muut tuntemukset on koettava ja hyväksyttävä osana surua. Annettava tuskan, joka ei koskaan täysin hellitä, vain olla. Elämä on annettu meille jokaiselle kokemusta varten. Kysymme usein miksi minulle/meille käy näin, miksi emme ymmärtäneet, nähneet, tehneet jotain. Mitä olisimme voineet tehdä? Minä näin mieheni lopun jollakin tasolla, mutta keinoja tapahtuman estämiseksi minulle ei annettu. Olin täysin voimaton. Usein kysytään; Miksi hän teki niin? Vastaukseni on ollut: Jos sen ymmärtäisin, ymmärtäisin koko elämän. Pieni Rukous Rakkaudelle tuskan helpottamiseksi arjen keskellä ei maksa mitään.

Anne


Kaikilla meillä on kohtalomme ja lapsesi kohtalo oli lähteä Taivaan Isän luo oman käden kautta. Kuitenkin Taivaan Isä huolehtii meistä jokaisesta ja uskonkin ,että lapsellasi on nyt hyvä olla. Missään tapauksessa hän ei olisi halunnut teidän syyttävän itseänne tapahtuneesta. Voimia ja rakkautta vaikeaan aikaan.

kaikella on tarkoituksensa


Olen kokenut saman tragedian kuin te, ja haluan pari ajatusta jakaa kanssanne.  Minua on lohduttanut kirja : Emmanuelin kirja, konneet Pat Rodegast ja Judith Stanton.

Sivulla 182 puhutaan itsemurhasta ja kuolemasta "miksi joku kuolee hyvin nuorena - koska hän on täyttänyt tehtävänsä - ei ole muuta syytä".

Itsemurha on vain ajattelematon teko, ja se korjaa oman satonsa- ei muuta.

Eteenpäin jatkamalla elää osa lapsestasi mukanasi täällä, ja se mitä meidän poikamme siunannut pappi puhui siunaustilaisuudessa sai minut ajattelemaan myös erilailla. Osa meistä elää nyt tuonpuoleisessa hänen mukanaan.

Anne


"Surulla on suuret saappaat, joihin minun pitäisi mahtua pienine jalkoineni" kirjoitin sen jälkeen, kun rakas mieheni kuoli melko nuorena 12 vuotta sitten. Edelleen olen sitä mieltä, että suru on koko elämän mittainen työmaa, vaikka suru muuttaakin muotoaan. Suru tulee vastaan eri asioissa kauniina muistoina niin tuulen huminassa, järven laineessa, lapsissa ja sen jälkeen syntyneissä lastenlapsissa kauniina muistona menneisyydestä. Itse sain apua surun kirjoittamisesta, itselle elämisestä, uusista tilalle tulleista asioista ja ystävien sekä läheisten ihmisten seurasta.

Yhden sukulaisen tehtyä oma ratkaisu elämälleen oli vaikea paikka kestää ja ymmärtää ja nähdä hänen vanhan äitinsä tuska tilanteessa, mutta toisaalta piti vain hyväksyä asia hänen ratkaisunaan. Usko on antanut minulle voimia surutilanteissa, vaikka joutuukin kysymään, missä Sinä Jumala nyt olet. Jälkeenpäin olen kuitenkin saanut huomata, aivan kuin "Jalan jäljet hiekassa"-kertomuksessakin, että loppujen lopuksi vaikeiden aikojen yli minua on kannettu vahvoin käsin.

Toivon Sinulle voimia ja Taivaan Isän siunausta jaksamaan ja ymmärtämään tätä lapsesi ratkaisua. Me muut voimme vain aavistella tunteitasi, koska emme ole samaa kokeneet, aavistamme vain pienen hiukkasen, miltä sinusta tuntuu..

Rukouksin ja lämpimin ajatuksin jaksamista poluillesi...

"Omituinen surija"


Elämä on välillä raadollista, surunne on yksi pahimmista. On tärkeää että annatte kaikille tunteille luvan tulla, annatte itsellenne luvan myös kiukkuun, vihaan yms. Mikään ajatus tai tunne ei ole epänormaali tai luvaton. Älkää etsikö syitä ja selityksiä, älkää syytelkö itseänne..Vaikka toivommekin lapsillemme parhaat mahdolliset tiet ja teemme parhaamme itse , elämäntuulille emme mahda mitään.
Aika auttaa ja vähitellen lohtua työ yhteisten aikojen muistot, aluksi ne ovat kipeitä.
Älkää jääkö yksin , hakekaa apua. Aika usein joku kerta myös ammattiauttajalla vo olla tarpeen ja hyväksi. Puhukaa, kirjoittakaa, soittakaa, hakatkaa halkoja - mikä se oma tapanne itse kullakin onkaan päästä suruista eteenpäin. Kaikki keinot ovat luvallisia, pääasia että joku itseä helpottava löytyy!

Lopuksi haluan vielä sanoa että kaikki mitä elämä eteen tuo, kaikkeen se antaa myös voimat niiden läpikäymiseen. Elämä jättää toki jälkiä, se on elämän hinta. Silti elämä myös kantaa, antaa toivoa ja tukea, synnyttää jotain uutta joka koituu meille hyväksi ajan mittaan.

Vertaistukiryhmiä kannattaa myös katsella. Parhaiten usein ymmärtää joku jolla on samantyyppinen kokemus, ja niistä saa esimerkin että ihmiset voi selvitäkin.
Nyt ei tarvitse olla reipas, nyt saa olla kannettavana, on sen vuoro.

Elämä jatkuu, ne jotka elää, niiden tehtävä on elää elämää....

Toivo on sitä että huominen tulee sinulle ja minulle ja meidän jälkeemme.



Voimia!

Lämpimin lohduttavin halauksin

Marja R.


Parasta olisi varmasti keskittyä nykyiseen elämään "nyt hetkeen" ja huomata nyt ympärillä olevat ihmiset, pitää huoli sekä itsestä että muista läheisistä.

-hajattelija


Antakaa itsellenne aikaa käsitellä tuota vaikeaa asiaa. Ette välttämättä ymmärrä hänen ratkaisuaan, mutta jos pystytte pikkuhiljaa hyväksymään sen, rupeaa helpottamaan. Surussa kaikki tunteet tulee varmasti käytyä läpi, vihasta lähtien. Se kuuluu asiaan. Minä uskon, että kaikella on tarkoitus, vaikka se tuntuisi kuinka järjettömältä. Täytyy vain luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

Mikaela


Elämme vain kerran toinen lyhyen ja toinen pitkän ajan. Mietin usein miksi nuori ihminen otetaan pois meiltä kun vanha väsynyt jo haluasi lähteä. Oman lapsen lähtö on appiukkoni mukaan isoin suru mikä ihmisellä on. Puhukaa asiasta jos siltä tuntuu, olkaa puhumatta jos niin tuntuu. Jos teillä on muita lapsia, olkaa onnellisia ja antakaa heille ilonne ja surunnekin. Opettakaa heitä, teillä on paljon annettavaa. Nauttikaa elämästä, pienetkin asiat ovat ihania, aamut, illat, auringonlaskut ja nousut. Elämä on teillä vielä. Menkää johonkin sellaiseen harrastukseen missä ette ole ikinä olleet. Kanssasisaret, jotka ovat kokeneet surun, voivat auttaa.
onnea elämään!

sirkku


Oman lapseni menettäneenä en vieläkään 9v. jälkeen osaa käyttää sana "hyväksyä" olen "alistunut" lapseni kuolemaan. Ajatellut se oli hänen oma valintansa. Jokainen kulkee oman tiensä ja lapsellani on nyt hyvä olla. Nykyään olen kiitollinen siitä ajasta, jonka hän oli kanssamme. Kuuntelin saman kokeneiden tunteita, luin kirjoja, miten ovat selvinneet lapsensa kuolemasta, sain voimia uskoa kyllä mekin selvitään. Tunne oli kuin ryömisi mustassa tunnelissa, eikä valoa näkynyt. Kuljin metsässä, matkustelin, musiikki antoi helpotusta joten kiersin konserteissa. Liikkumaan itseni pakotin, kunnes parin vuoden päästä havahduin ja näin ulkona paistaa aurinkokin! Voimia "Surusilmälle"

Surun kanssa oppii elämään


Suru on asia mihin ei oikeastaan ole mitään lääkettä .... Minä olen vain elänyt suruni pois hmm ei se koskaan ole kokonaan pois mutta kun siihen tulee etäisyyttä niin sitä on helpompi käsitellä......Rakkaudella Stina....

Stina


Aika perspektiivi auttaa aikuista näkemään asioiden, ongelmien yli, mitä elämä voisi olla puolen vuoden, kahden...vuoden päästä, miten päästä hetkestä eteenpäin. Aikuisella on monia ylitettyjä muutoksia ja ongelmia jo takaan. Nuorella on vain tämä hetki, ne pettymykset, neuvottomuus. Oma itsekin on vielä jäsentymätön, ei tunne aina vahvuuttaan, mahdollisuuksiaan, ei edes tiedä kuka oikein on, eikä aina sanojakaan ole asioille, on vain paha oloja umpikujan tunne.

Jokainen meistä joskus ajattelee hypätä tästä elämän vaunusta, jos ei ole jotain selkeätä kiintopistettä elämässä tai se on hämärtynyt tai toivottomuus´, ahdistus ja masennus sumentaa näkökyvyn ja irrottaa meidät yhteydestä rakkaisiin ihmisiin.

Nuori voi olla myös hyvin herkkä toisten huomioon otossa, ettei pyydä itselleen tilaa, aikaa, tukea. Joskus nuori ei voi palata takaisin vanhempien luokse tukea pyytämään, kun kasvu suunta on itsenäistyminen, se ei tunnu aina luontevalta. Ja jos kavereita ei ole, tai niitä on menettänyt, kenelle kertoisi epäonnistumisia, pettymyksiä tai kiukkua, voi nuori kokea olevansa niin yksin ja neuvoton että tarttuu mieleen tulleeseen pakokeinoon, ulos pääsyn ahdistavasta tilanteesta. Ehkä se tyhjyys, yksin jäämisen tunne, epäonnistumisen tunne ja avuttomuus mikä meille tänne jääneille jää, on jotain samaa mitä nuori koki. Yritetään ymmärtää ja antaa anteeksi itsellekin oma rajallisuus. Rakkaus ei kuole ja ettei tämä kaikki olisi turhaa elämän opetusta, pitäkää huolta ja ilmaiskaa rakkautta toisille te jäljelle jääneet. Jokainen meistä on tehnyt virheitä ja se voi lähentää myös meitä toisiimme. Hyväksyminen, anteeksi antaminen, kiitollisuus siitä. Puhu, kirjoita kaikki ne ajatukset ja tunteet, joita jäi sanomatta, niillä on kaikilla merkitys, eikä vähiten meille itselle.

Meitä rakkaan omaisen menettäneitä on paljon. Ajattelemme teitä aina kun näemme saman suruviestin kohdanneet muitakin.

Pajulintu, surulintu, nosta katse taivaalle


Hyvä Surusilmä!
Teidän on koitettava muistaa, että kun lapsenne päätyi tuohon ratkaisuun, hänellä on täytynyt olla todella paha olo, ehkä jo pidemmän aikaa. Kokemuksesta tiedän, että jos läheinen siirtyy masennuksessaan tietyn rajan yli, niin häntä on lähes mahdoton auttaa. Silloin tarvitaan ammattiapua, mutta valitettavasti sekään ei aina auta. Lopullisen ratkaisun tekee kuitenkin asianomainen itse.

taneli


Olen siitä poikkeuksellinen, että sain tiedon äitini kuolemasta kahdesti - ensimmäinen oli auto-onnettomuuden jälkeen poliisien erehdys. Sitä ei tietenkään voi verrata suruusi, Surusilmä. Minua auttoi tässä jälkimmäisessä lopullisessa surussa ja muissa suurissa elämän suruissa kuuma, hyvä tee, ja se, että keskityin todella elämään päivä kerrallaan, tunti kerrallaan. Hengittämään, sinnittelemään. Niin vaikea kuin onkin uskoa, tulee se päivä, jolloin on iloinen, että jaksoi sinnitellä ja että on jo vähän helpompaa. Surun kanssa oppii elämään, ja jossain vaiheessa tuntuu jo hetken verran hyvältä, ja pikku hiljaa hyviä oloja tulee enemmän. Sinnitellen - vaikka tuntuisikin, ettei jaksa enää yhtään. Toivon teille jaksamista.

eeva


Ensiksi haluan ottaa osaa suruunne.

Itse en ole kokenut samaa, mutta hiukan vastaava tilanne oli kun kaksostyttöni syntyivät reilusti kaksi kuukautta laskettua aiemmin ja menettämisen pelko oli useita viikkoja konkreettinen.

Jos olisin vastaavassa tilanteessa kanssanne, ostaisin niin kauniin enkelin kuin löytäisin ja laittaisin sen kodissani parhaalle paikalle. Se olisi menettämäni lapsi, jolle voisin omassa rauhassani kertoa asioita, jotka ehkä jäivät sanomatta tai helpottaakseni omaa oloa. Ajattelen, että joka kerta sitä enkeliä katsoessani, voisin tuntea läheisyyden menetettyyn rakkaaseen edelleen. Hän kulkisi joka päivä rinnallamme, ollen läsnä.

"Sammui loiste silmien valon,
taukosi sykintä sydämen jalon.
Ei sammunut iäksi kuitenkaan,
olet kirkkain tähti taivaanmaan."

Merru


Arja Sihvolan kirja Jälkeen Kasperin (2008) voi antaa uusia ajatuksia.

Osanottoni


Minunkin poikani lopetti oman elamansa vajaat kolme vuotta sitten 22-vuotiaana. Hanella oli elamassaan ratkaisemattomia ongelmia ja nama asiat pyorivat paassa ympari vuorokauden, eika niista saanut taukoa koska uni ei tahtonut tulla. Lopulta tama paatos oli ainoa ulospaasytie kun tuska kavi ylivoimaiseksi eika han enaa jaksanut taistella. Se oli taysin harkittu paatos johon han oli valmistautunut ja laittanut asiansa jarjestykseen. Ainoa lohdutus aidille on etta nyt hanella on rauha. Nain pitaa uskoa. Kun menin ensimmaisen kerran katsomaan hanta rauhan kappelissa vapisin kauttaaltaan pelosta ja surusta, mutta silla hetkella kun astuin sisalle huoneeseen missa han lepasi arkussa, koko olemukseni suli taydelliseen rauhan tunteeseen. Tiesin silloin etta hanella on nyt hyva olla. Elama ei tietenkaan koskaan palaa ennalleen ja suru ja syyllisyyden tunto siita etta en aitina pystynyt hanta auttamaan, sailyvat sydamessa loppuikani, mutta elama jatkuu ja ilo ja nauru palaavat jokapaivaisen tyon ja askareiden mukana. Ajattelen hanta joka paiva mutta useimmiten kauniita ja hauskoja muistoja, ja kayn mielessani kivoja keskusteluja hanen kanssaan koska uskon etta han seuraa elamaamme jostain. Vaikka se onkin klisee niin on ihan totta etta aika parantaa haavat.

Karoliina


En pysty ymmärtämään oman lapsen menettämistä, en voi sitä edes kuvitella. Ystäviä olen pari menettänyt heidän oman valintansa kautta, ja esimerkiksi siskonlapsien leikkitoveri nuoruusiässä teki saman valinnan.

Olen lohduttanut heidän läheisiään sillä, että eivät syyllistäisi itseään enää surun lisäksi. Itse ajattelen, että ratkaisu on eräänlainen sairauskohtaus: mieli katkeaa kuten joskus verisuoni aivoissa. Näin ajatellen ei tarvitse syyttää ketään, ei edes uhria.

Syiden pohtimisen siis kannattaa jättää pois taakastaan, keskittyä vain surun elämiseen - ja oppia kulkemaan se rinnallaan.

Ihminen


Oman lapsen kuolema on ikävintä mitä voi kuvitella vanhemmille tapahtuvan. Itsemurhan ollessa kyseessä suureen ikävän ja murheen lisäksi vanhemmat saattavat tuntea häpeää ja syyllisyyttä tapahtuneesta. Oma veljeni on tehnyt itsemurhan. Tapahtuneesta on jo yli 10 vuotta aikaa, mutta ikävä ei helpota koskaan, hieman lievittyy. Vanhempanikin ovat selvinneet lapsensa itsemurhasta hengissä, molemmat eri tavoin. Toiset puhuvat ja toiset purkavat pahaa oloa esim. työn teolla. Silloin tuntui, että elämä ei voi enää ikinä jatkua normaalina, ajattelin etten pysty enää ikinä nauramaan. Kuitenkin elämä on jatkunut hyvin eteenpäin, vaikka silloin tuntui, että elämä jämähtää siihen hetkeen ja harmaa sumu jää päälle. En ole mitenkään uskovainen, mutta itseäni lohduttaakseni ajattelen, että meidän kaikkien elämän päättyminen on jo ennalta määrätty. Toiset kuolevat nuorena tai vanhana sairauteen tai onnettomuudessa, toisen elämä saattaa päättyä oman käden kautta. Ajattelen, että samalla tavoin kuin muutkin kuoliontavat , ei itsemurhaakaan voi kukaan estää, jos se niin on määrätty tapahtuvan.
Koittakaa myös olla ajattelematta mitä muut ajattelevat tapahtuneesta, keskittykää vaan omaan selviytymiseenne niillä keinoilla, jotka tuntuvat teistä parhaimmilta. Ja muistakaa, että ette ole yksin, meitä on monia saman kokeneita!

Hannele


Sanat ovat vähissä tällaisessa tilanteessa. Meidän naapurissa tytär teki saman ratkaisun. Häneltä jäi kaksi pientä lasta. Naapurimme, jo 60 v. kieppeillä molemmat ottivat lasten huoltajuuden ja näin sivusta katsoen he näyttävät pärjäävän aika hyvin.

Olen hengessä mukana teidän surussanne ja toivon teille jaksamista vaikeassa elämän tilanteessanne.

Naapuri


Niin suru on aina suru vaikka nykyisin lääkäritkin todistaa että se kuuluu elämään, eikä sairaslomaa surun vuoksi kirjoiteta. Olen kokenut samankaltaisen surun, kun mieheni ei jaksanut jatkaa elämää vaan teki oman ratkaisunsa elämän pituudesta itse.
Lapsen kohdalla se on vielä vaikeampi. Surun käsittely alkoi mielestäni omalla kohdallani tilanteesta kun tieto tuli. Ensin tietysti viralliset istunnot ja kaikki se mikä kuuluu edesmenneen ns. viralliseen puoleen. Lääkärini kehotti minua puhumaan paljon ystävien kanssa asiasta ja neuvoi, että asiaa ei saa jättää käsittelemättä, vaan puhua mahdollisimman paljon. Asiantuntijalääkäreistä hän totesi, että heidän tapansa on toimia suoraviivaisesti on parempi kun voi puhua ystävälle. Minulla jäi paljon asioita hoidettavaksi, lapset olivat silloin jo aikuisia. Tapahtumasta on vajaa kaksi vuotta. Aina kun sain yhden asian hoidettua tuli hyvä mieli. Surun käsittely vaatii aikaa, se ei lennä pois, vaan palaa ajatuksiin ja mieleen kysymyksinä uudestaan ja uudestaan. Jokaisella on oma tapansa käsitellä omassa mielessä surua ja kaikki ovat varmaan yhtä oikeita. Silloin kun on itselläni on hyvä olla tuntuu, että voi vaikka "lentää" taas tulee aikoja jolloin olen hyvinkin yksin ja mieli alamaissa.
Olen positiivisesti ajatteleva ihminen. Se on auttanut kohdallani paljon. Vieraita ei useinkaan käy, yksin asun. Työkaverit olivat arvossa arvaamattomassa, ja heidän suhtautuminen ja ymmärtäminen tilanteessa kuin tilanteessa. Olen oppinut kuuntelemaan musiikkia aivan eri tavalla kuin ennen. Lukenut ja kuunnellut hiljaisuuttakin hyvin paljon. Toki olen joutunut istumaan alas yhä uudestaan ja uudestaan ja miettimään tapahtumia elettyä. Olen tehnyt omasta mielestä kaiken niin hyvin kuin olen voinut. On vain otettava tässäkin tilanteessa jostakin langasta kiinni, niin se vain on ja jatkaa eteenpäin. On hyvä todeta, että elämä on elämistä varten. Se on omien arvojen todeksi elämistä. On vaikea ymmärtää nuoren ja lapsen elämän päättämistä omasta tahdosta, mutta sekin meidän on hyväksyttävä.
Emme voi elää kenenkään puolesta, emmekä tehdä päätöksiäkään. Vaikka tällainen päätös ihmisen elämässä on mitä kauhein, niin sekin on ollut hänen oma tahto. Niin vain hän on tehnyt päätöksensä. Vaikka elämä olikin kohtuullisen kovaa itselläni pystyin antamaan anteeksi hänelle. Minä itse kävin haudalla silloin kun minusta tuntui, että minä tahdon käydä, en niin että nyt on kynttilät sammuneet. Vaan todella silloin kun minun oli hyvä sinne mennä. Annan itkun tulla silloin kun itku tulee. Se onkin hyvä asia, että joskus jopa toivoo, että kun tulis edes itku. Päiväkirjan kirjoittaminen oli hyvä tapa siirtyä päivästä toiseen ja käsitellä asiaa. Edelleenkin kirjoitan päivän tapahtumia ja tuntojani päiväkirjaan. Koetan elää mikä minusta parhaalta tuntuu, ja katson tulevaisuutta hyvinkin optimistiselta näkökannalta. Minulla ei ole mieskaveria mutta tanssimaan olen lähtenyt.

Katri-Helenan yksi laulu on sanoiltaan hyvä ja sopii tähän.
"Kauan sitten jo kosketin elämänlankaan aina se on sormissa soinnut olen tehnyt kaiken niin hyvin kuin olen voinut. Olen kutonut kuuta ja kirjaillut tähdet taivas jää kesken jos sinä lähdet. Olen kulkenut teitä ja kaatanut aidat kankaassa hehkuvat muistojen raidat"

En muista kuka kirjoitti sanat ja kenen sävellys"
Päivä kerrallaan eteenpäin on mentävä. Vaikka kaikki sanovat että koeta jaksaa, niin ei se kovinkaan paljon auta. Itse vain tietää kokeneena mitä se todella oikein on. Sen vain yksin tuntee mitä tämä on minulle tuottanut, se tuska ja kaikki mikä siihen liittyy. Sanonkin vain, että jokaisella on oma surun käsittely tapa valitse itsellesi sopiva mikä sinusta tuntuu parhaalta. Syksyn jatkoa kaikesta huolimatta!!

Surusilmä, toiset meistä ovat liian hyviä ihmisiä elämään maan päällä. Lapsesikin taisi olla. Ajattele, että nyt hän on siellä missä hän itse haluaa olla.

Katariina


Otan osaa suruunne. Siskoni teki saman ratkaisun jonkun aikaa sitten. Tapahtunut musersi minut ja perheeni eikä elämä ole ollut sen jälkeen enää ihan samanlaista. En tiennyt että sellaista surua on edes olemassa mitä olen kokenut. Itseäni helpotti jossain vaiheessa tieto että näin hän halusi. Ja nyt hän on tehnyt juuri niin kuin halusi ja en voi kun toivoa ja uskoa että nyt hänellä on kaikki hyvin. Aika auttaa.

Anneli


Voimia teille kaikille läheisille jaksaa tämä suuri koko loppuelämän mittainen suru. Kun aikaa on hetken mennyt tapahtuneesta huomaa ajattelevansa kaikkea sitä hyvää ja positiivista mitä lapsensa kanssa sai jakaa. Itsesyytökset pitää pystyä siirtämään sivuun ja asiasta pitää pystyä puhumaan. Lapsihan jatkaa kanssamme taivaltamista täällä - ajatuksissamme ja sydämessämme. Aika on ainoa tehokas lääke suruun. Lähetän täältä voimahalin Teille läheisille!

Kohti huomista


En osaa antaa lohdutusta, mutta toivon voimaa jaksaa eteenpäin. Jos tapahtumalla on jokin merkitys, se varmaan joskus paljastuu. Ainakin olet saanut monet viestisi lukijat ajattelemaan asiaa ja olemaan kiitollinen siitä mitä itsellä on. Ja jos joku on kokenut saman, hekin saavat jotain näistä viesteistä. Joku voi tarvita näitä viestejä vielä enemmän.

Lapsen kuolema on pahinta mitä vanhemmille voi tapahtua ja suru sekä paha olo on lähes ainoa mahdollinen tunne sen jälkeen. Ehkä ei kannata yrittääkään ymmärtää lapsen ratkaisua, itsemurhahan ei ole milloinkaan rationaalinen ratkaisu. Jossain vaiheessa täytyy vain yrittää hyväksyä lapsen itsemääräämisoikeus ja omat ratkaisut. Ymmärtää ei ehkä koskaan voi.

äiti


Muistakaa se, että lapsen itsemurha ei ole teidän syynne. Lapsi teki päätöksensä itse. Vanhemmat ja muut läheiset turhaan syyllistävät itseään siitä, että minun olisi pitänyt tietää tai olisinko voinut auttaa tai olisinko voinut estää itsemurhan.

Sanna


Kun veljeni kuoli nuorena sairauteen, mietin kyllä miksi ihminen jolla olisi niin paljon annettavaa pitää viedä pois. Kannattaa kerätä pieninkin valon pilkku tai kultamuru "yhteen paikkaan". Hae myös lapsesi positiiviset puolet, teot ja ajatukset ja kerää ne samaan paikkaan. Yksin tuo pieni valo ei jaksa valaista ympäristöä niin paljon MUTTA yhdessä valaisevat hämmästyttävän kirkkaasti. Jaksa ihmeessä kerätä niitä, se kannattaa!

kovia läpikäynyt


Minusta tuntuu, että vain sellainen, joka on kokenut saman tuskan ja surun, jonka keskellä te yritätte elämässä eteenpäin tarpoa, voi täysin ymmärtää, miltä teistä tuntuu. Siksi myös uskon, että tältä taholta löytyvät parhaat neuvot ja keinot selvitä eteenpäin. Toinen, joka on kokenut saman, ymmärtää ilman suurempia selittelyitä, ja tällaiselle henkilölle on varmaan myös helpompi avautua.

On varmasti olemassa vertaisryhmiä, joihin voi ottaa yhteyttä. Voisin kuvitella, että esim. sairaalan tai kirkon kautta voisi saada yhteystietoja.

Koska edellä oleva on vain mutua, pistäydyin netissä, jotta voisin antaa edes yhden konkreettisen avun, eli vaikka puhelinnumeron. Löysin yhdistyksen nimeltä Surunauha - Voisitte ehkä katsoa netistä olisiko tämä sellainen yhdistys, joka puhuttelee teitä. Annan tässä nyt joka tapauksessa netistä löytyneen puhelinnumeron, jos ette juuri nyt jaksa itse netistä tietoja etsiä: 040-5458954.

Paljon voimia jaksaa eteenpäin!

Merja


Runsas 2,5v.sitten menetin ainoan lapsenlapseni itsemurhan kautta. Se Itsenäisyyspäivä ei koskaan unohdu. Hain heti keskusteluapua kriisikeskuksesta. Surutyötä tein niinkin, että kyselin kaikilta mahdollisilta, jotka lapsen tunsivat, hänen elämästään, koska en itse siitä tiennyt, sillä olin "etämummu".. Sain kuulla järkyttäviä asioita, joista olisin toivonut tietäväni ajoissa, jotta olisin voinut auttaa. Asiaa hoitavasta poliisista tuli ystäväni ja tukijani, samoin muutamasta muusta ihmisestä, joita en ennen tuntenut.
Olen puhunut, kirjoittanut, selvitellyt lapsen itsemurhaa. Jossain vaiheessa hänen tekonsa ymmärsin jollain lailla, kun sain tietää siitä kaikesta, miten häntä oli kohdeltu. Olisipa hän niistä minulle edes jotain puhunut, mutta hänet oli vaiennettu. Yhtenä pelastusrenkaana minulla on ollut harrastukseni, josta olen kiitollinen, sekä ystävät, joille olen voinut puhua ja puhua.
Surua ei saa kätkeä sisälleen, vaan asiaa kertaamalla olo helpottuu vähitellen, mutta helpottuu kuitenkin. Silti matkan varrella tulee tapauksia, jotka tuovat kaiken elävästi mieleen, ja silloin tulee itku, mutta se saakin tulla. Eräs ystäväni sanoi, että lapsi oli liian hyvä tähän maailmaan, ja nyt hän on turvassa. Siihen yritän uskoa.

Puhukaa, kirjoittakaa, harrastakaa, muistakaa elää surusta huolimatta. Ikävä seuraa loppuelämän, mutta suurin tuska kyllä helpottaa, ihan varmasti.
Toivon teille sydämestäni jaksamista ja usko parempaan huomiseen!

Suruinen mummu


Minunkin lapseni päätyi samaan vaihtoehtoon, mutta sisarensa ehti väliin ja elämä jatkuu. Kyseessä oli pitkän masennuksen aiheuttama jaksamattomuus ja siihen ei olisi lähimmillä ollut mitään keinoa auttaa akuutisti, kun päätös oli tehty. Ei lapseni enää hyväksi silloista päätöstään, se oli kuitenkin epätoivoinen teko, jonka vaikutuksia hän ei pystynyt siinä tilanteessa näkemään.

Sinunkin lapsesi olisi halunnut jatkaa elämäänsä, kunhan olisi päässyt sen vaikeimman hetken yli, mutta valitettavasti siinä ei sattumat osuneet kohdalleen sillä kertaa. Hän haluaisi pyytää teiltä anteeksi ja näkisi kaiken sen hyvän aivan uudessa valossa, jonka te hänelle aikoinaan voitte ja edelleen voisitte tarjota. Hän haluaisi kiittää teitä elämästään.

Mutta kuten osaston ylilääkäri totesi, kun ihminen on päätöksensä tehnyt, häntä ei voi millään estää eikä se ole lähimmäisten tahdosta kiinni. Jaksamista!

Äiti


Etsikää kirjastosta Rauni Leena Luukasen kirja ”kuolemaa ei ole”. Minua se auttoi ymmärtämään, että näin se elämä menee ja olen jo vähän iloinenkin. Rakkaat pitää päästää menemään kun se aika on, saatella kauniisti matkaan syytä ymmärtämättä parempaan elämään ja meidän jatkaa täällä olevien auttamista.
Toivon että tässä olisi lohtua teille tv

sinnikäs


Anna minulle
minun jokapäiväinen ystäväni
pari sanaa
pieni hipaisu
katsekin riittäisi
kantamaan sudenhetken yli

Anja Porio

Anja Porion ja Maaria Leinosen runot ovat kirjoitettu sydämellä ja suurella ymmärryksellä. Voimia teille

myy


En voi edes kuvitella tuskaanne. Itse puudutin pahimman tuskan ja surun tyttäremme kuoltua uppoutumalla töihin. Päivän paras hetki oli tuolloin ilta, kun pääsi nukkumaan ja hetkeksi pois tuskasta. Myös mieleinen liikunta auttoi. 4 ensimmäistä vuotta olivat pahimmat, sen jälkeen alkoi taas huomaamaan, että on kesä yms.
Voimia ja jaksamista.

Kivisydän


Vastauksia minulla ei ole - vastaavan kokemukseni voin kanssasi jakaa. Kun tapahtuman aiheuttama shokki hiukan hellitti ja pystyin jotenkin hahmottamaan ajatuksiani / tunteitani, tajusin ettei rakkaani halunnut tätä kärsimystä minulle / meille vaan, olisi varmasti halunnut säästää läheisensä tekonsa aiheuttamalta tuskalta, jos olisi jaksanut. Keskittämällä voimani elämän jatkamiseen ja itsesyytöksistä vapautumiseen, kunnioitan hänen muistoaan niin kuin hän olisi toivonut, näin uskon. Avoin tapahtuneen käsittely auttaa ja suosittelen myös vertaistukiryhmään osallistumista, jos paikkakunnallasi sellainen kokoontuu. Itselläni ei sellaiseen ollut mahdollisuutta mutta terapiasta olen saanut tukea.

Tapahtuneesta on kulunut jo 13 v. Suru ja kaipaus elää mutta tuska on hellittänyt.

Voimia sinulle surutyöhön ja ISO HALAUS!

Pirjo


Otan sydämestäni osaa suruunne! Laiha lohtu, mutta kokemuksesta tiedän, toimiva on, että aika auttaa elämään surun kanssa..ensimmäinen vuosi on vaikein. Eläkää päivä kerrallaan, älkää vaatiko itseltänne liikoja.. yleensä käy niin, että ympäristö ja ihmiset "unohtaa" asian jo 3 kk:ssa..: (..ne, jotka eivät ole asiaa omakohtaisesti kokeneet,. eivät käsitä, miten voi "surra" vielä kuukausien jälkeenkin?? itselläni meni 3 vuotta, ennen kuin itkemättä kykenin asiaa kertomaan ja ajattelemaan.. armahtakaa itseänne! Huonoina päivinä eläkää tunti kerrallaan. Ja ihan sitä tavallista arkea, ja ottakaa lomareissu tai muu, mikäli mahdollista, heti kun alkaa "ahdistaa" ihmisten ja elämän ankeus. Mielenterveystoimistosta itse sain kannustusta ja apua ja ulkopuolisen näkökantaa, kun omat voimat loppuivat. Teitä Siunaten ja voimia rukoillen:

Liisi


Otan osaa suruunne. Kun minulla uhkasi olla sama tilanne, sain lohtua sellaisesta ajatuksesta, että tämä lapsi on alun perin ollut minulle annettu Jumalan lahja. Jos Hän katsoo parhaaksi ottaa hänet pois ennenaikaisesti, niin en voi mitään muuta kuin iloita niistä päivistä jotka saimme viettää yhdessä. Tiedän että kaikki sanat tässä yhteydessä ovat turhia, mutta toivotan Teille voimia ja rauhaa sydämeen. Ystävällisin terveisin

Äiti


Olen pahoillani surunne vuoksi. Jos voisin, toisin hänet takaisin ja vetäisin oikeuteen murhasta. Ehkä en kuitenkaan, sillä elämä ei kuitenkaan mene niin. Hänet ottaisi tietysti syliin ja lohduttaisi, jos voisi.

Olen elänyt itsemurhauhkailijan läheisenä ja otin sen raskaasti, henkisenä väkivaltana, koska uhkailija oli isäni. Lapsena oli vaikeaa osata elää jotenkin niin, että vähentäisi mahdollisen itsemurhan riskiä. Niin kuitenkin elettiin pitkälle aikuisuuteen. Vuosien myötä hän jotenkin kuolikin mielessäni varmuuden vuoksi, vaikka elää edelleen.

Itsemurha on itsekäs teko. Silti sen peruste on aina inhimillinen. Ymmärtää sen voi, mutta ei ehkä kuitenkaan hyväksyä tarvitsekaan?

Rohkeutta ja rakkauden lämpöä elämäänne!

Tao


Suru murtaa, Rakkaus kokoaa takaisin. Olette lapsenne menetyksen edessä sanattomia ja vailla vastauksia. Tilanne tuntuu käsittämättömältä. Antakaa itsellenne ja toisillenne aikaa. Puhukaa ja tuntekaa, kaikkia tunteita. Hakekaa tukea ja apua toisiltanne ja ulkopuolelta. Jos pystytte, päästäkää sydämeenne kaikkivoipa Rakkaus, jota kutsun Jumalaksi. Sieltä on kotoisin sekin rakkaus, jolla rakastitte lastanne. Sitä ja muistojanne ei teiltä koskaan oteta pois. Se voima kestää kaikki tunteenne ja ajatuksenne ja ajan kanssa saatte lohdun. Siunausta koko perheellenne.

Markku


Rakkaudellinen osanottoni. Kyseessä on varmaan suurin suru mitä maan päällä kulkiessaan voi kohdata, mutta lukekaa esim. "Soilin sielu kertojana" kirjanen ym. vastaavia teoksia, jos niistä löytyisi yhtään lohtua. Mitenkään näkemyksiäni tuputtamatta.
Voimia elämäänne!

Kanssakulkija


Alkuun syvä osanotto lapsenne menetyksen johdosta.

Kukaan muu kuin saman kokenut ei varmasti voi kuvitella niitä tunteita, joita lapsen menettäminen mukanaan tuo. Älkää kuitenkaan syyttäkö itseänne, ratkaisu on ollut hänen, vaikka sitä tuntuu mahdottomalta ymmärtää. Teitte varmasti parhaanne ja lapsenne on saanut nyt rauhan. Jos teillä on voimia lähteä johonkin vertaistukiryhmään, voisi se hieman helpottaa, kun saisi puhua saman kokeneiden ihmisten kanssa. Seurakunnalla on ainakin ollut tuollaisia ryhmiä. Suru ja ikävä eivät varmasti koskaan unohdu, mutta ajan myötä niiden kanssa oppii elämään. Seuraavat 2 vuotta tapahtuneen jälkeen ovat ehkä vaikeinta aikaa. Voimia ja jaksamista teille suuren surun keskellä sekä virtuaalihalaus <3.

Susa


Vaikka asian hyväksyminen onkin vaikeaa, yritä säilyttää ero oman ja lapsen elämän välillä. Ratkaisu - niin kipeä kuin se onkin - oli hänen ja koski hänen elämäänsä. Sinun tehtäväsi on jatkaa omaa elämääsi, pitää voimiesi mukaan huolta muista läheisistäsi. Pyri pysymään kiinni arkisissa rutiineissa, nukkumaan riittävästi ja jakamaan asiaa jonkun kanssa, silloin kun jaksat. Perheen ulkopuolisesta ammatillisesta keskustelukaverista on usein apua, koska läheisiä koskettaa sama suru ja heillä ei välttämättä ole voimaa annettavaksi toisilleen. Apua saa mm. perheasiain neuvottelukeskuksesta, terveyskeskuksesta, yksityisiltä terapeuteilta.
Myös aika auttaa, mutta se lohdutus tulee vasta tunti tunnilta eteenpäin eläen.

Nuorena miehensä menettänyt


Ihan ensimmäisenä haluan sanoa, että ÄLÄ SYYTÄ ITSEÄSI lapsesi vaikeasta ratkaisusta. Vaikka olisit tehnyt kaikki voitavasi lapsesi hyväksi, lopullinen ratkaisu on tullut häneltä itseltään. Tuntematta tapauksen yksityiskohtia, tiedän että lapsenne on varmaan käynyt asiat moneen kertaan läpi itsensä kanssa, ennen kuin on päätynyt lopulliseen ratkaisuun. Varmaankin hän on ajatellut myös teitä ja muita omaisiaan ennen ikävää tekoaan ja pyytänyt anteeksi "ennakkoon". Nykyinen elämänmeno on vaan niin kovaa, että kaikki meistä eivät yksinkertaisesti jaksa jatkaa. Meidän omaisten on pystyttävä antamaan anteeksi tällainen itsetuhoon johtanut teko. Meidän on jaksettava ajatella, että poismenneellä on nyt parempi olla vaikkapa siellä Taivaan Isän luona. Koskaan ette voi kokonaan unohtaa tapausta, mutta jokainen eletty päivä vie teitä kauemmaksi tapahtumasta ja te saatte uutta voimaa elämäänne. Muistelkaa niitä ihania elettyjä hetkiä lapsenne kanssa ja jaksakaa luottaa tulevaan. Suurta suruanne ja kaipaustanne ajatellen.

Veikko


Lämmin osanottoni. Suru on luonnollinen, ymmärrettävä ja hyväksyttävä reaktio menetykseen. Itse olen huomannut, että sanonta "Jaettu suru on puoli surua" pitää paikkansa. Puhukaa surusta avoimesti ja kääntykää tarvittaessa ammattilaisen puoleen. Vertaistukiryhmästä, esim. ryhmä lapsensa menettäneille vanhemmille, voi saada tukea ja neuvoja. Tukiaseman sivustolla lisää surusta ja sen kohtaamisesta. Voimia!

http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=323

Mandi


Nuorin sisareni teki samoin, itseäni on helpottanut rukous jolla pyydän hänen sielulleen rauhaa ja ajattelen kuinka turvassa hän on nyt. Syyllistämisestä ei ole hyötyä, ajatus siitä, että tuskan on pitänyt olla suuri eikä näin ollen lapsenne ole itsekään vastuussa teosta. Voi siis jättää hänet Jumalan huomaan ja armoon.

tuulikki


Suosittelen Anna-Leena Härkösen kirjaa Loppuunkäsitelty! Kirja käsittelee Anna-Leenan siskon tekemää itsemurhaa ja on syntynyt Anna-Leenan oman surupäiväkirjan pohjalta. Kirja on koskettava ja rehellinen. Itkin monet kyyneleet lukiessani kirjaa, koska aihe on minulle henkilökohtainen.

Katariinu


Uskon että oman lapsen itsemurha tuntuu kestämättömältä. Se on varmasti pahinta mitä vanhemmalle voi sattua elämän aikana. Olen kokenut omakohtaisesti, että elämä on joskus hyvin ohuen langan päässä ja jos ei näe pienintäkään valopilkkua missään niin elämän lopettaminen saattaa tuntua ainoalta vaihtoehdolta.

Uskon jälleensyntymään ja siihen että tulemme tänne suunnitelman kanssa oppiaksemme erinäisiä asioita. Lapsenne poistui henkimaailmaan mutta hän on aina läsnä elämässänne muistojen kautta. Jos vain pystytte, niin ajatelkaa lähettävänne hänelle valoa ja rakkautta ja olkaa kiitollisia yhteisestä ajastanne. Monesti me saamme yhteyden täältä poistuneisiin unien kautta. Vaikka olo tuntuu yleensä raskaimmalta yöllä eikä uni tahdo tulla niin pyytäkää apua enkeleiltä. Itse olen saanut apua aina pyytäessäni ja kokenut vahvistuvani joten siitä syystä kerron tästä myös teille.

Kaikella on tarkoituksensa ja vaikka olonne on nyt surullinen niin te selviätte tästä toisianne tukemalla ja puhumalla.

Valoa ja rakkautta elämäänne.

Sirpa


Uskon, että lapsenne luotti teidän rakkauteenne niin paljon, että uskalsi tehdä tällaisen ratkaisun, koska tiesi, että osaisitte rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on.

Millainen on hyvä elämä tai kuolema? Kai meidät opetetaan ajattelemaan, että elämän tai kuoleman pitäisi olla jonkun tietynlainen ollakseen hyvä. Sisimmässäni uskon ja tunnen kuitenkin, että jokainen ihminen, jokainen tapa elää ja jokainen tapa kuolla on oikea, merkityksellinen, tärkeä ja koskettava - ihan juuri sellaisena kuin on.

A.R.


Ystäväni on menettänyt kaksi lastaan oman käden kautta. Hän kestää ja jaksaa päivästä toiseen uskomalla Jumalan apuun, rukoilemalla ja lukemalla Raamattua. Myös toisten suruun hän kykenee samaistumaan, ja rukoilee varmasti puolestasi.
Oma puolisoni on täysin invalidi MS -taudin takia, lapseni sairastaa syöpää ja samasta lähteestä minä saan avun kuin em. ystäväni.

"Toivon varassa"


Nuoren kuoleman yhteydessä olen saanut lohtua ajatuksesta, että ei ole kesken jäänyttä elämää, on kokonainen yksi elämä joka joskus päättyy.
Kuka voi sanoa milloin on oikea aika ja tapa elämän päättymiselle? Onko se silloin kun tuntuu että koko elämä on jo koettu, edessä ei ole mitään, oli se sitten kestänyt kaksikymmentä tai yhdeksänkymmentä vuotta? Kun on henkisesti lopussa, onko silloin oikea aika myös fyysisesti luopua elämästä? Onko kaikille ainoa oikea tapa lähteä tästä elämästä vanhana, sairauksien pikkuhiljaa hivuttamana? Miksi onnettomuudessa kuoleminen on hyväksyttävämpää kuin oman käden kautta lähteminen?
Suru ja ikävä ovat jäljelle jääneiden osa, pois lähteneellä on rauha, hänen hyvinvoinnistaan ei tarvitse enää kantaa huolta.
On vaikea ajatella mitään hyvää koituvan nuoren ihmisen menetyksestä, mutta kiitollisuus yhdessä vietetystä ajasta voi olla kantava voima. Jälleennäkemisen toivo antaa monille lohtua.

Anu


Elätte kovin vaikeaa aikaa elämässänne, olette kohdanneet vaikeimman asian, mitä vanhempana voi eteen tulla: oman lapsen itsemurha. Puhukaa murheestanne mahdollisimman paljon läheisten kesken ja hakeutukaa rohkeasti ammattiauttajan vastaanotolle Erilaiset vertaistukiryhmät (sururyhmät, tukiryhmät itsemurhan tehneiden omaisille jne.) ovat oiva foorumi saada tukea ja empatiaa kaikelle sille, mitä olette kokeneet. Tietoa näistä saa esim. terveyskeskuksen psykologeilta tai mielenterveystoimistosta tai seurakunnasta. Paikkakunnallanne saattaa myös toimia kriisiryhmä, jonka puoleen voi kääntyä.
Vastaavan elämäntilanteen läpi selvinneiden keinoja löytyy myös kirjoista. Älkää käpertykö yksinäisyyteen, vaikka ehkä mieli tekisi. Elämä jatkuu sittenkin ja surun kanssa oppii elämään. Voimia teille.

Voimia eteenpäin


Vaalikaa lapsenne muistoa,  yhdessä koettuja hetkiä vain rakkaudella ja ilolla - hän tarvitsee sitä. Se antaa voimia teillekin. Puhukaa niistä yhdessä joka päivä. Puhukaa niistä läheisille ystäville, kirjoittakaa niistä kirjeitä.

Sielunne kohtaavat


Hyvä Lapsesi Menettänyt
Sydäntäni riipaisi kun luin tuskastasi. Olisiko lohtua ajatuksesta että tämänkertainen tehtävä täällä ajassa tuli täyteen.
Tämä on pitempi asia näin ajatellen, mutta mielestäni jokaisen kannattaisi laskea päivänsä oikein. Kun vastasyntynyt lapsi kantaa jo sisällään tulevan kuolemansa. Kukaan ei tänne jää ja ihmisen elinaika pitkänäkin on hirvittävän lyhyt maailmankaikkeudessa. Ystäväni, ole kiitollinen ajasta jonka sait lapsesi kanssa olla. Uskon että tapaatte vielä. Äläkä sure liikaa, lapsellasi ei ole mitään hätää nyt.

Pirjo


Minua on auttanut ajatus, että itsemurhan tehnyt läheinen ei olisi tosiasiassa kuitenkaan halunnut kuolla, vaan ainoastaan päästä kivusta ja tuskasta eroon. Masennus ja elämänhalun menettäminen ovat sairauksia siinä missä muutkin/somaattisetkin sairaudet. Asian ajatteleminen niin päin, että läheinen henkilö kuoli, koska sairaus vei hänestä voiton, saattaa helpottaa ja mahdollistaa aidon suremisen itsen tai toisten syyttämisen ja katkeruuden sijasta. Voimia!

vuosien takaa


Otan osaa suureen suruunne. En tiedä lohduttaako tämä yhtään, mutta isäni kuoltua yllättäen 20 vuotta sitten annoin kaikkien tunteiden tulla pintaan ja annoin itseni itkeä ja olla surullinen. Päivä päivältä suru muutti muotoaan. Koskaan se ei katoa, mutta se ei enää revi sydäntä irti kehosta. Ehkä meidän ei tarvitse ymmärtää kaikkea tässä elämässä. Siihenkin voi antaa itselleen luvan. Viisaat sanovat, että surun keskelle ihmistä kantaa rutiinit. Elämä jatkuu, se on kuin virtaava vesi, joka vie meitä eteenpäin tulevaan. Olen myös kuullut ystäväpiiristä, että osallistuminen vertaisryhmään auttaa kipeimmän surun yli. Toivon teille voimia, koska matka on pitkä.

Pami


Otan osaa. Lapsen menetys on mielestäni pahinta mitä ihminen voi kokea, tai ainakin ’hyvänä kakkosena’ sille jos lapsi menettää jommankumman vanhempansa.

Siskoni päätti lopettaa elämänsä 8 vuotta sitten. Menetyksen lisäksi oli selviteltävä tunteet itsemurhaa kohtaan ja miten siihen pitäisi suhtautua. Minua on auttanut juuri niiden syiden ymmärtäminen, jonka vuoksi siskoni teki minkä teki. Mitä paremmin ymmärsin miksi, sitä helpompaa oli hyväksyminen.

Toinen tärkeä asia on antaa kaikille tunteille tilaa. Itse löysin itseni sättimästä siskoani hänen haudallaan. Olin todella vihainen hänelle: että kehtasi tehdä meille tämän. Tunteet menivät laidasta laitaan, itsensä syyttäminen, että jotain olisi voinut tehdä, oli ehkä raskainta. Ajan kanssa hyväksyy sen, että mitään ei olisi voinut tehdä asian estämiseksi. Kävin myös, vasta 6 vuotta asian jälkeen, puhumassa terapeutin kanssa ja se vapautti minut lopullisesti.

Vanha klisee: aika parantaa. Mutta ikävä ei silti koskaan lähde pois. Se on vain hyväksyttävä. Elämä muuttuu lopullisesti.


Tuire


Ystäväni päätyi samaan ratkaisuun yli kuukausi sitten, pikkuveljeni kuolemasta tulee viikon päästä 21 vuotta täyteen. Vuosia olen miettinyt näitä ratkaisuja ja niiden syitä ja tajuan että kun ihminen kokee että elämä ei voi enää jatkua hetkeäkään, niin se ei jatku. Sisäinen tuska ylittää vallitsevat olosuhteet eikä ihminen enää jaksa jatkaa .Emme ole vastuussa toisten elämästä emmekä heidän ratkaisuistaan koska jokaiselle on annettu vapaa tahto. Ketään toista ei voi parantaa tai suojella ja viedä hänen valinnanvapauttaan pois. Siihen meillä ei ole oikeutta vaikka kuinka heitä rakastaisimme. Nämä menetykset ovat saaneet minut arvostamaan omaa elämääni ja myös muiden. Kerron läheisilleni että muista: olet arvokas ja rakastettava. Ihminen, joka on masentunut, tarvitsee tuota tietoa ja se on toistettava hänelle yhä uudelleen ja uudelleen että hän uskoisi siihen ja toivottavasti alkaisi arvostaa itseään ja elämäänsä ja valitsisi elämän.

On raakaa, että elämä jatkuu vaikka se tuntuu pysähtyvän sillä hetkellä kun saamme kuulla suru-uutisen. Vain puhuminen ja tunteiden käsitteleminen auttaa. On uskallettava olla myös vihainen sille rakkaalle, joka tämän surun meille antoi. Ja jonakin päivänä tulevaisuudessa voimme hyväksyä tapahtuneen ja antaa anteeksi !

Rosanna


27.9.2009 tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun 19-vuotias poikani, Antti, teki saman ratkaisun. Ymmärtäminen minulle on ollut helpompaa kuin hyväksyminen, mutta ajan myötä olen oppinut hyväksymäänkin Antin ratkaisun, niin vaikeaa kuin se onkin. Eteenpäin on jatkettava, lapsennekin varmaan toivoo sitä. Tämän aamun ajatus sopii hyvin aiheeseen:

"Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta
alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään
ja tehdä loppumatkan haluamansa kaltaiseksi."

Puhukaa lapsestanne, puhukaa niin kauan, että kyyneleet kuivuvat. Se helpottaa. Myöhemmin voitte hymyillen jo puhua hänestä. Voi olla vaikeaa hyvien kuuntelijoiden löytäminen, mutta puhukaa silti sukulaisille, ystäville, tuttaville. Te olette menettäneet lapsenne, teillä ei ole enää mitään hävittävää.

Suru kuitenkin vahvistaa ihmistä. Kun olette lapsenne menettäneet, eikä häntä saa takaisin, vaikka kuinka haluaisi, voitte silti elää hyvän loppuelämän ja kiitollisuudella ajatella, mitä kaikkea ehditte lapsenne kanssa tekemään.

Lapsellanne ei ainakaan ole enää mitään hätää. Tämä maailma menee niin kummalliseksi, että usein ajattelen, että onneksi Antti ei ole näkemässä.

Anne


Omasta puolestani voin todeta, että totuus on parempi tuhat kaunisteltua lausetta. Totuus on usein kipeä ja sitä ei millään haluaisi kuulla, mutta kun sen suostuu ottamaan vastaan ja ymmärtämään niin pitkässä juoksussa se auttaa lopulta paljon enemmän kuin "päähän taputtelu". Miksi lapsesi oli niin epätoivoinen ja koki itsensä niin pahaksi että hänen piti tehdä itsemurha? Olen itse ollut itsemurhan "partaalla", mutta sain silloin jostain voimavaroja hakea apua. Kävin läpi vuosia kestävän psykoanalyysin (jatkuu yhä) ja jossain vaiheessa analyysiä oivalsin etten olekaan paha/riittämätön vaan hyvä ja riittävä. "Eväät" meinasivat loppua, mutta sain jostain voimaa etsiä apua. Totuus oli se, että äitini oli lapsuudessani kykenemätön vastaamaan kehityksellisiin tarpeisiini, hän oli omalla tavallaan hirvittävän itsekäs ihminen. Isästäni puhumattakaan. Vanhempani eivät koskaan pysähtyneet miettimään omaa rooliaan minun ahdingossani. Unohda jumala-höpinät, niitä tulet varmasti lukemaan monia, tartu realiteettiin ja näe oma roolisi tässä tragediassa. Hakeudu psykoterapiaan/analyysiin ja työstä tämä trauma! Huomaat että asian työstäminen auttaa niin paljon enemmän kuin hyssyttely ja oman syyllisyyden lakaiseminen maton alle!

Rio


Lämmin osanottoni raastavaan suureen suruunne rutistusten kera! 5 vuotta on kulunut kun rakas pikkuveljeni (velipuoleni)teki samaisen tempun ja äidin ja isän tuskaa on ollut sydäntä riipaisevaa seurata oman surutyön lisäksi (näihin vuosiin sisältyy myös oman isän ja rakkaan äidinäidin menetys).

Aika tekee kyllä osaltaan tehtävänsä ja meidän perheessä on onneksi myös muita sisaruksia sekä lapsenlapsia, jotka ovat olleet suurena lohtuna äidilleni ja isäpuolelleni, elämä siis jatkuu kuitenkin pysähdyksestä huolimatta! Onneksi on olemassa ihania muistoja veljestäni jotka kantavat eteenpäin ja joita muistella ja joista myös puhutaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja on vaan ajan kanssa keksittävä ja löydettävä pikkuhiljaa "valoisia ja pieniä " asioita mitkä ketäkin helpottavat, myös surra täytyy. Monille sopii myös esim. "vertaistuki".

Toivon lämpimästi ja myös uskon, että löydätte oman tapanne selvitä!

-selviytyjä-


Tunnen myötätuntoa sinua kohtaan.Tuntuu, ettei ole sanoja, millä edes ilmaista asiaa.
Kun vanhempani kuolivat, lähes peräkkäin, lapseni lähti kotoa pois opiskelemaan kauas toiselle paikkakunnalle ja kun samaan syssyyn mieheni jätti minut toisen naisen vuoksi, tuntui että seinät kaatuvat päälleni. Olin niin ikävissäsi ja surin suremasta päästyäni. Itkin, itkin ja itkin. Vesi on mahtava voima tässäkin asiassa. Turhan kliseista, mutta usko vain että elämä kulkee eteenpäin ja ahdistus helpottaa sekunti sekunnilta.

Marja


Otan syvästi osaa tuskaanne! Tuollaisen asian edessä on syvästi kysymysmerkkinä !
Kuoleman edessä olen itse ajatellut, jättänyt poismenneen Rakastavan Jumalan hoitoon. Hänet ja itseni, ja kaikki asiat, ja lohduttanut itseäni sillä, että HÄN ei tee vääryyttä. Kerran KAIKKI asiat asetetaan kohdalleen. Vasta sitten ymmärrämme enemmän, tarpeeksi. VOIMAA KIPUNNE KESKELLE !

Maikukka


Olen sanaton, yritän silti.

Olen lukenut kirjasta, jonka poikansa itsemurhan kautta menettänyt äiti on kirjoittanut. Kirjan nimi on muistaakseni "Äläkä sure, Sakari". Voisiko se tuoda, edes hitusen, saman asian kokeneen kertomana, lohtua?

Taivaan Isän siunausta, Tiinuska


Se oli hänen ratkaisunsa. Jokainen vastaa itse elämästään.

Vanhemmat voivat vain yrittää parhaansa, olla tukena ja auttamassa elämän vaikeissa tilanteissa. Aina se ei vaan riitä. Vaikea ehkä hyväksyä, mutta niin se vain on...

Nyt kun häntä ei enää ole, teillä on kuitenkin muistot. Keskittykää muistoista parhaimpiin ja olkaa niistä hetkistä kiitollisia.

Ja aikakin auttaa. Ensimmäinen vuosi on vaikein, sitten alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Lapsennekin varmasti haluaisi, ettette iäti jää suruun rämpimään. Koittakaa löytää joka päivään yksi mukava juttu, tapaaminen tai tekeminen, jota on mukava odottaa ja sitten toteuttaa.

Hetken kerrallaan kun jaksaa, se riittää! Kyllä te selviätte!!

Jaksamista!

Heidi


Veljeni teki 29-vuotiaana saman ratkaisun. Tuosta hetkestä on nyt 4 vuotta. Itseäni on auttanut se, etten ole kieltänyt tapahtunutta, vaan olen avoimesti siitä puhunut niin ammattilaisten kuin ystävienkin kanssa. Ja puhumisen jälkeen olen puhunut ja taas puhunut. Suru ei ole suinkaan häipynyt eikä koskaan häivykään, mutta ei sen tarvitse kokonaan häipyäkään: eihän mielestäni häivy se ilokaan, jota veljeni eläessään minulle tuotti.

Surua vastaan taistelussa auttaa myös päättäväisyys: veljeni ei varmasti olisi halunnut minun menettävän omaa elämänhaluani ja surevan häntä loputtomiin. Veljeni kunniaksi huomaankin nyt tekeväni asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, sillä sitenhän veljeni olisi toivonut minun elävän.

Veljeni muisto elää ja antaa nyt minulle voimia. Tiedän selviytyväni vaikeistakin ajoista ja tiedän, että minulla on suojelusenkeli koko ajan mukanani.

Antakaa itsellenne aikaa. Ensin aikaa surra ja tajuta tapahtunut, sitten toipua ja sitten kääntää taistelu voitoksenne. Ikioman suojelusenkelinne opastuksella löydätte vielä ilon elämäänne.

Santra


Kaikella on tarkoituksensa. Nyt lapsesi on onnellisena taivaassa ja katselee sieltä toivoen, ettette surisi liikaa. Itkeminenhän auttaa, antakoot siis kyyneleiden puhdistaa! Kyllä enkelit teitä auttaa jaksamaan, jos otatte avun avosylin vastaan. Muistakaa, että lapsenne on vielä luonanne. Hän on siinä, vierellänne. Huomaatko?

kehäkukka


Vaikka oikeaa vastausta tuohon tuskin on, ja koska en voi sanoa aidosti "tiedän miltä sinusta tuntuu", koska en tiedä sitä, niin mielestäni se että on ympärillä ihmisiä, jotka ovat valmiita vaikka vain olemaan vierellä sanomatta sanaakaan, he voivat auttaa. Ja että on valmis itse ottamaan vastaan, ehkä tökeröltäkin tuntuvat "osan otot". Kerää jokainen myötätuntoinen katse, ja sana talteen. Pian niitä on sinulla paljon, ja täytyt nillä. Huomaat että aika kuluu, ja joku päivä voit huokaista pahimman yli.
Voimia ja HALAUS :D

Annele


Neljän lapsen äitinä olen monesti miettinyt, miten selviäisimme, jos näin kävisi. Näin vähän aikaa sitten kotoa vihaisena lähteneen murkkuikäisen kävelemässä kosken sillalla ja kauhu puristi rintaani. Onneksi hän tuli kotiin. En tiedä enkä osaa vastata, uskon että se on vaikein asia minkä ihminen voi elämässään kohdata. Oma lapsi päättää ettei halua elää. Uskon että vertaistuki on avainasemassa. Saman kokeneet vanhemmat, ns. sanotut sururyhmät. Elämäni vaikeissa asioissa olen saanut eniten apua tästä sekä kirjat ja usko Suurempaan rakastavaan Isään (Jumalaan)

Kristina


Puhumista, kuuntelemista ja avun vastaanottamista! Minua kohtasi sama asia viikko sitten. Asiaahan ei aluksi voi hyväksyä, tärkeintä alussa oli se, että tiedon tuoneet poliisit ovat IHMISIÄ, he tukivat ja rauhallisella puheella estivät minua täysin romahtamasta. Illalla saapui ystäväpariskunta, jotka sattuvat olemaan lääkäri ja psykologi, heidän kanssa sai puhua, he kuuntelivat kaiken, mitä minä ja vaimoni sanoimme, oli se kuinka sekavaa vain. Tärkeää oli päästä ulkopuolisen terapeutin kanssa puhumaan, heillä on laaja kokemus ja osaavat kuunnella ja puhua, juuri oikeassa suhteessa.

Suru ei häviä, eikä sen pidäkään hävitä. Mutta ne tuhannet kysymykset, joihin ei vastausta löydy, vähenevät.

Tuskainen isä


Sitten kun jaksat, lue kirja Rohkeat sielut/Robert Schwartz ;

Kisp


Surun tie on pitkä, yleispätevää ohjetta ei siinä vaeltamiseen ole - itseäni auttoi eniten yön mustina hetkinä , kun ikävä eniten raastoi, avunpyyntö ylhäältä ja luottaminen siihen, että Taivaan Isä kantaa pimeimpienkin hetkien yli. Yksin en olisi mieheni äkillisesti menettäneenä jaksanut lapsen kanssa elämää jatkaa. Nyt on elämää eletty viisi vuotta eteenpäin - Taivaan Isä kantanut, suru yhä arjessa mukana, enää ei tuska kuitenkaan arkea hallitse.

Voimia ja Taivaan Isän huolenpitoa!

Sandra


Surusi on suuri ja tuntisin ihan saman jos olisin samassa tilanteessa. Olen aikoinaan menettänyt läheisen ihmisen kun olin pieni tyttönen ja sain lohdutukseksi kuulla että läheiseni on nyt mun suojelusenkelini ja hän tuntee vahvasti minun rakkauteni häntä kohtaan. Se on lohduttanut minut monta vuotta.

Ajatus siitä että toisella on nyt hyvä olla ja rakkautta voi ja saa edelleen tuntea ja välittää ajatuksilla eteenpäin vaikkei pysty toista näkemään ja koskemaan, lohdutti minua kummasti. Yritä muistaa niitä hyviä hetkiä ja kokea uudestaan iloa ja myös surua. Muista myös niitä rakkaimpia ympärilläsi jotka osoittavat rakkautta sua kohtaan, heiltä saat myös voimia. Yritä jaksaa ja kaikkea hyvää sulle ja perheellesi.

Angelica


Rakkaus. Se on jäljellä. Pitää päästää irti mutta se on käytävä surun läpi. Silti elämä vielä kantaa. Tyttäreni menehtyi huhtikuussa viimevuonna tarkoitukselliseen lääkkeiden yliannostukseen, löytyi mäeltä oltuaan kadoksissa muutaman iäsyyden kestäneen vuorokauden. Kävin tunnistamassa ja halasin; annoin anteeksi. Kävi unessani ennen löytymistä ja pyysi anteeksi ja kertoi että silti rakasti meitä. Tuska viiltää välillä läpi mutta silti jokaisesta hetkestä etsin pieniä asioita; muurahaisen kulku; linnun pyrähdys lentoon puusta. Pelto jolla vilja kypsyy ja näyttää niin kauniilta kun tuuli heiluttaa varsia. Ei auta katkeruus; ei viha; ei syyllisen etsiminen; ei edes itsestään. Jos ja kun ei ole olemassa. Mutta on olemassa ne ihanat muistot ja hetket jotka pulpahtelevat pintaan silloin tällöin. Nauru. Se tulee vielä. Ilo. Sekään ei ole minnekään kadonnut. Rakastan syvästi molempia tyttäriäni; sitä joka on jossain sydämen sopukassa läsnä muistoina ja häntä joka on sydämen sopukassa kasvamassa aikuiseksi. Voimia Teille koko perheelle. Suru on seuralainen mutta siitä ei pidä tehdä vihollista. Se kertoo Teille Rakkauden lapseenne. Meitä läheisensä näin menettäneitä on todella monta maailmassa. Ensin on annettava itselleen anteeksi ja sitten hyväksyy sen mitä tapahtui. Elämä kantaa vielä. "Asenne-ratkaisee aina"

Mamu


Voi, kuulostaapa erittäin murheelliselta tilanteelta! Voin vain yrittää kuvitella vanhempien surun määrää.

Toivottavasti kirjoittaja on jo löytänyt vertaistukiryhmät joissa voi keskustella muiden samanlaisen tilanteen ja tunteiden kohdanneiden kanssa.

Rankkoina aikoina pistän itse kädet ristiin ja totean yläkerran Herralle että näytä sinä nyt mikä on seuraava askel kun en enää itse näe eteenpäin ja tunnen viimeistään seuraavana päivänä saavani jo apua. Internetissä on myös esirukous-palvelu johon voit tilanteesi kertoa ja kymmenet muut seurakuntasisaret ja -veljet rukoilevat tilanteesi puolesta.

Pienikin pilke elämäniloa olisi varmasti paikallaan. Jos ei ole allergioita, suosittelen lämpimästi esim. pienen seurakoiran hankintaa. Ajatukset tuulettuvat kun koira pakottaa lenkille sateisenakin päivänä. Koira vaistoaa ihmisen tunteet ja haluaa olla omistajansa läsnä ja ilona. Eläin myös ilahtuu jo pienistä huomionosoituksista, jolloin omistajakin saa tuhatkertaisesti vastinetta rahoilleen

Sateen jälkeen aurinko


Voi rakas ystävä! Olen todella pahoillani, minulle on tämä tuttu asia, sillä vävyni "lähti pitämään huolta" kaksitoistavuotiastaan pojasta, joka tapaturmaisesti kuoli kaksi vuotta sitten. Kolme kuukautta oli helvetti irti, sillä lapsenlapseni oli minun oikea aarre. Iskän päätös päiviensä loppumiseen poisti minulta hirvittävän olon, ennen olin "tuominnut" itsarit, mutta kas kummaa vävystä muodostuikin sankari, hän on Enkeli-poikamme kanssa ja hän ei eksy. Olen varmasti monen mielestä raukka, mutta mitäs väliä sillä on. Kerron vielä samalla mieheni kuolemasta, sillä tyttärenpoika lähti luotamme tammik. alussa ja 30v. sota päättyi maalisk. kotiin sydänkohtukseen ja ennen kuin hänet oli multaan saatettu päätti tämä vävy päivänsä, jättäen jälkeensä 10v. ja puoltoistav. sekä syntymättömän lapsensa..kaikki tämä vajaassa kolmessa kuukaudessa. Oli se aikaa, on toki vieläkin, mutta on myös ILOISIA itsemurhia. Anteeksi jos pahoitin mieltäsi.
terveisin Aituli


Kuolema, varsinkin itsemurha jättää käsittämättömyydessään aika lailla vähän sanoja, vinkkejä tai keinoja, joiden varassa on mahdollista jaksaa tuleviin huomisiin. Keinot ovat vaikeita annettaviksi siitäkin syystä, että niin kuin jokaisen elämä on omanlaisensa, on myös kuolema yksilöllinen, ja kuoleman haavoittamat perheenjäsenet surevat kukin omalla tavallaan. Oikeita tapoja sen enempää kuin vääriäkään ei ole.

Oma kokemukseni itsemurhasta perhepiirissä on kymmenen vuoden takaa, jolloin 17-vuotias pikkuveljeni ampui itsensä. Miksi, emme koskaan saaneet tietää. Suru ilmeni perheessämme jokaisella perheenjäsenellä aivan omalla tavallaan. Isäni sulkeutui itseensä syyllisyydentunteensa kanssa: ase, jolla veljeni itsensä ampui, oli isän pienoiskivääri ja isä oli opettanut meidät lapset sitä käyttämään - ettei vain sattuisi vahinkoa. Kesti vuosia, ennen kuin tunteistaan puhumaan haluton isäni alkoi saada elämästään kiinni taas. Äiti puolestaan touhusi valtavasti erilaisissa yhdistyksissä ja harrastusten parissa, ja puhui tapahtuneesta pääasiassa ystäviensä kanssa. Minulla, veljeni itsemurhan aikaan parikymppisellä isosiskolla meni elämä eniten uusiksi. Keskeytin aiemmat opinnot ja aloitin teologian opinnot yliopistossa, en välttämättä saadakseni vastauksia, vaan voidakseni esittää hyviä kysymyksiä siitä, mitä elämä on ja miksi. Opiskeluaikana ja sen jälkeenkin tein surutyötä (ja työtä) veljeni itsemurhaan liittyen puhumalla ja kirjoittamalla hänen elämästään ja kuolemastaan. Tutuille ja tuntemattomille, ystäville, terapeuteille, papeille, jollekin tutkijalle, rippikoululaisille joita opetin. Omalla tavallaan jotakin tuli valmiiksi, kun lopulta tein graduni itsemurhista. Tämän työn kautta sain ehkä oivalluksista tärkeimmän: itsemurha ei ole koskaan valinta, ratkaisu tai päätös. Oman elämänsä lopettava ihminen ei pysty näkemään muita vaihtoehtoja kuin kuoleman, vaikka ulkopuolisin silmin hänen tulevaisuuden näköalansa olisivat toiveikkaat. Itsemurhan tekevä ihminen valitsisi elämän, jos voisi aidosti uskoa sen olevan todellinen vaihtoehto omalla kohdallaan. Minulle tämän tajuaminen vapautti jotakin, koin ettei veljeni ollutkaan tehnyt elämän lahjaa halveksivaa ratkaisua, jota olisi pitänyt surussa yli omien voimiensa ymmärtää, vaan tapahtuma oli se, minkä hän näki vääjäämättömänä elämänsä monista kauniista ja ihanista asioista huolimatta. Tämä oivallus antoi tilaa myös muistaa kaikkea sitä hyvää, mitä veljeni elämässä oli ja mitä kaikkea sain hänen kanssaan kokea.

Perheessämme veljeni kuolemasta on kuitenkin kasvanut vaikenemisen vuori. Veljeni nimeä ei mainita, eikä vanhoja valokuvia katsota. Tämä johtuu luultavasti siitä, että erityisesti isälleni veljeni ja hänen kuolemansa välillä on vahvat yhtäläisyysmerkit, veljen mainitseminen tuo aina ensimmäiseksi mieleen, kuinka hänen elämänsä päättyi. Purkamaton suru ei anna tilaa hyvien muistojen esiin nousemiselle. Tavallaan suren tätä - perheessämme ehti olla 17 vuotta ihana poika ja pikkuveli, jonka elämän tuhlaamista on olla muistamatta olemassaollutta hyvää. Hänestä vaikeneminen on kuin hän kuolisi uudelleen. Mutta puhumaan ei voi pakottaakaan, avoimeen ja julkiseen surun käsittelyyn pakottaminen tai pakottautuminen on väkivaltaa sekin.

Veljeni kuoleman jälkeen äitini kysyi eräältä meillä vierailleelta pariskunnalta, joka oli menettänyt kaksi lasta itsemurhan kautta, että miten te oikein olette selvinneet. Yli kahdeksankymmenvuotias, harmaantunut ja hauras vanha rouva katsoi pitkään ikkunasta ja sanoi sitten hiljaa: "Me päätimme keskittyä eläviin."

Keskittyä eläviin, ja elämään, vaikka kuolleet rakkaat kulkevat joka päivä mukanamme, kipeästi ja kauniisti.

Toivon teille voimia sille tielle, jolla suru ei välttämättä koskaan katoa, mutta käy hiljalleen kevyemmäksi kantaa.

Isosisko


Voimia Sinulle surussasi, se surutyö on raskain urakka minkä saamme. Koita ajatella, että lapsesi on päässyt pois, niin kuin hän itse halusi, ja hänellä ei ole kärsimyksiä, hän on ,sitten joskus, odottamassa Sinua siellä jossain. Minua itseäni on autanut puhuminen, aina uudelleen ja uudellen. Toivon kaikkea hyvää Sinulle.
Lahja G


Elämä on näyttänyt teille julmimmat kasvonsa. Toivon teille voimia selviytyä päivästä toiseen.
Jokaisen elämän arvo on siinä, että se on. Elämän lyhyys tai pituus ei muuta sen arvoa, jokainen elämä on ainutlaatuinen. Toivon, että ajan kuluessa eletty elämä nousee kohtuuttoman kuoleman yläpuolelle ja kyynelten läpi pystytte hymyillen näkemään yhteiset hyvät hetket. Muistelkaa, itkekää, naurakaa vihatkaa, rakastakaa... kaikki tuntet kertovat ainutlaatuisen lapsenne elämästä. Voimia!

Anu


Ole itsellesi armollinen ja ota riittävästi aikaa asiankäsittelyyn. Myös vertaistukiryhmästä voi olla apua.

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut aiheesta sisaren näkökulmasta ja ainakin ystäväni sai tästä kirjasta lohtua samassa tilanteessa.

Mintus


Ystäväni, ei sillä ole surun suuruuteen merkitystä miten läheinen lähtee. Menetin kolme vuotta sitten isäni (90v) vaikeaan sairauteen. Viha oli mieletön kun paikkakuntani lääkärit eivät syöpää huomanneet vaikka kuljetin kymmeniä kertoja lääkärissä, sitten ei voitu tehdä mitään. Suru on mieletön, tosin ajan myötä nyt pulpahtelee iloisten päivien muistoja ja valtava kiitollisuus isää kohtaan. Kuitenkin se lohduttaa eniten kun nykyään tunnen isän läsnäolon niin voimakkaasti ja usein unessa olen isän kanssa joten uskon ettei kuolemaa ole koska kaksituhatta vuotta sitten Jeesus omalla kuolemalla sen voitti. Ajatuksin kanssasi...

Nana


Saman kokenut äiti, ensimmäinen vuosi on vaikein, pääsin yli runojen avulla, opettelin mm. kaarisillan ulkoa. Kun ahdistavat ajatukset kiersivät, muistelin ja toistelin sen sanoja. Suru tuli kylläkin välillä, mutta näin se tuli pienempinä annoksina. Voimia Sinulle.

Äiti myös


Surusi on suuri ja tuntisin ihan saman jos olisin samassa tilanteessa. Olen aikoinaan menettänyt läheisen ihmisen kun olin pieni tyttönen ja sain lohdutukseksi kuulla että läheiseni on nyt mun suojelusenkelini ja hän tuntee vahvasti minun rakkauteni hänta kohtaan. Se on lohduttanut minut monta vuotta.

Ajatus siitä että toisella on nyt hyvä olla ja rakkautta voi ja saa edelleen tuntea ja välittää ajatuksilla eteenpäin vaikkei pysty toista näkemään ja koskemaan, lohdutti minua kummasti. Yritä muistaa niitä hyviä hetkiä ja kokea uudestaan iloa ja myös surua. Muista myös niitä rakkaimpia ympärilläsi jotka osoittavat rakkautta sua kohtaan, heiltä saat myös voimia. Yritä jaksaa ja kaikkea hyvää sulle ja perheellesi.


Angelica


Meille kävi samalla tavalla. Siitä on kohta kolme vuotta, kun avomieheni poika sai kutsun enkeleiltä tulla taivaan kotiin. Hän kuuli kutsun ja sai toivomansa rauhan. Meille jälkeen jääneille jäi suuri suru mutta myös toinen toisemme. Elämä on suuri mysteeri. Selityksiä ja syitä tapahtumille ei aina ole. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka voivat auttaa hädän hetkellä. Yksin ei kenenkään tarvitse olla. Sekin auttaa jo paljon, kun voi asiasta puhua. Apua voi hakea kirjoistakin. Kirjastossa on suuri valikoima aiheesta tehtyjä kirjoja. Monelle muullekin on käynyt samalla tavalla.Ja silti elämä jatkuu. Ajan kuluessa tapahtuneen voi myös hyväksyä. Erilaisia sururyhmiä on olemassa, seurakuntien, kuntien, mielenterveysyhdistysten jne. toimesta. Niissä voi jakaa kokemuksensa vastaavan tapahtuman kokeneiden kanssa. Kun tapahtuneen on hyväksynyt, voi keskittyä siihen hyvään mitä kuitenkin jokaisen elämässä oli tai on. Matkalla mielenrauhaan voi auttaa myös luonnossa liikkuminen, jooga, musiikki, taide, kirjoittaminen yms. Mikä itsestä tuntuu parhaalta. Itkeminenkin auttaa. Myös se, että antaa itselleen luvan siihen, että on mennyt rikki. Voi jättää kaiken turhalta tuntuvan pois. Levätä ja kerätä voimia. Toivotan voimia ja jaksamista teille ja luottamusta siihen, että elämä kantaa.

kanssakulkija



Syvä osanottoni käsittämättömän suuressa surussanne. Antakaa itsellenne aikaa toipua..elämän on jotenkin jatkuttava eteenpäin. Hyviä eväitä voisi löytyä esim. NLP:stä; www.nlp.fi -sivulta löytyy taitavia alan ammattilaisia.

- Pieni Lohtu


Ystäväni, joka oli melkein kuin perheenjäsen, teki saman ratkaisun muutama vuosi sitten. Meni kauan, ennen kuin sen jälkeen pystyi elämään edes suunnilleen "normaalia elämää" niin, ettei asia ollut lähes jatkuvasti mielessä.

Minua auttoi puhuminen - kävimme asiaa läpi yhdessä mieheni kanssa, yhteisten ystävien kanssa, ja kävimme myös juttelemassa seurakuntatyöntekijöiden kanssa. Rukoileminenkin toi meille lohtua. Itse myös kirjoitin - vertaistukipalstalle, päiväkirjaani, ja kirjoitin myös "kirjeitä" itsensä surmanneelle ystävälleni. Se auttoi purkamaan ajatuksia ja tunteita. Luin myös aiheeseen liittyviä kirjoja, joissa saman kokeneet kertoivat selviytymisprosessistaan.

Antakaa itsellenne aikaa rauhassa surra ja käsitellä tapahtunutta. Tapahtuman ymmärtäminen ja hyväksyminen vie paljon aikaa, ja matkan varrelle mahtuu monenlaisia tunteita syyllisyydestä vihaan. Kaikki tunteet kuuluvat prosessiin. Uskon, että ammattiauttajan ja/tai saman kokeneiden tuki auttaa eteenpäin. Surunauha - itsemurhan tehneiden läheiset ry:n vertaistuki on auttanut monia, lisätietoa löydätte osoitteesta http://www.itsemurhantehneidenlaheiset.net/

Voimia suruunne ja elämäänne.

Eeva


Otan osaa suureen suruunne. Itse olen elämän lopettamisen tässä elämässä kokenut kun isäni lopetti itse oman elämänsä. Tämä asia on tullut myös käsiteltäväksi minulle Enkelikonsulttina ja Ilon Valmentajana.
Jokainen meistä on itse ennen syntymäänsä päättänyt mitä kaikkea asioita ja miten tässä elämässä opettelee. Toisen elämän tarkoitusta ei voi tietää. Siten toisen- lapsennekin - päätökset ja ratkaisut täytyy hyväksyä. Ymmärrys tulee pikkuhiljaa kun antaa surulle aikaa ja on itselle ja toiselle armollinen. Voi olla kiitollinen tästä saamasta yhteisestä ajasta. On hyvä muistaa, ettei sydänyhteys koskaan katoa vaikka lapsenne sielu jatkaakin matkaansa. Voitte pyytää Valonenkeleitä saattamaan lapsenne Valoon. Minun piti lähettää paljon Valoa ja Rakkautta isälleni kunnes hän ymmärsi lähteä Valoon. Voitte tietää, että Valossa on lapsellannekin hyvä olla.
Teille Valoa ja Rakkautta toivottaen

Säteiden Silta/Taina-Maria


Tapahtuneelle et voi mitään. Sure ja anna itsellesi aikaa ymmärtää tapahtunut, se ei ole SINUN syysi. Sitten kun jaksat, muistat varmasti ne hyvät ja onnelliset ajat lapsesi ja nuoresi kanssa. VOIMIA SINULLE!

terveisin " murkun vanha äiti"
LEENA


Tärkein, tärkein, tärkein ensin, älä edes yritä syyllistää itseäsi! Yritä sen sijaan tehdä joka päivä jotain, joka ilahduttaa Sinua itseäsi, olipa se sitten metsässä samoilua, runojen lukemista/kirjoittamista, jumppaa, tanssimista, laulamista! Yritä jaksaa huomata pieniä, hyviä asioita; illan sinistä hämärää, lintujen laulua, veden solinaa, auringon paistetta. Yritä muistaa se kaikki hyvä, joka lapsessasi oli. Yritä myös huomata se hyväätarkoittava lohdutus meidän läheisten kömpelöistäkin osanotoista ja yritä myös ymmärtää surusi keskellä niitäkin, joilla ei yksinkertaisesti ole sanoja kohdata menetystäsi. Ja yritä jaksaa odottaa! Suru ei Sinulta koskaan katoa, mutta jonain päivänä se on muuttanut muotoansa niin, että taas elät. Etkä vain yritä elää...

Risukasan päivänpaiste


Hyvä "Surusilmä" ystäväni. Älä edes yritä ymmärtää lapsesi tekemää ratkaisua. Me emme hänen todellisia vaikuttimiaan voi tietää ja hän ei itse niitä enää ole kertomassa. Kulutat voimiasi asiaan johon et saa ratkaisua. Hyväksyä sen sijaan voit. Aivan samoin kuin rakastavat vanhemmat hyväksyvät kaikki lapsensa tekemät valinnat. Olivat ne sitten "hyviä" tai "huonoja" valintoja. Tämä oli sinun lapsesi valinta. Kunnioita sitä. Se ei tarkoita ettei hän olisi rakastanut sinua. Hän vain jostain syystä päätyi tähän ratkaisuun. Syystä jota emme saa koskaan selville. Hyväksy se. Hyväksy hänen ratkaisunsa. Anna itsellesi anteeksi ne tunteet jotka nyt syövät voimiasi. Älä syytä itseäsi. Itsesyytöstä on raskasta kantaa, mutta siitä on mahdollista luopua. Anteeksianto itselle ja hyväksyminen, se tuo sinulle mielenrauhan.

Reija


Anna lapsellesi anteeksi! Anna hänelle anteeksi, ettei hän jaksanut yrittää. Anna anteeksi, ettei hän löytänyt muuta ratkaisua! Sinun ei tarvitse hyväksyä hänen ratkaisuaan eikä sitä ehkä pysty koskaan ymmärtämäänkään. Mutta anteeksi voi antaa..

5 lapsen äiti


Ei kaikkea tässä elämässä voi ymmärtää eikä käsittää. Oma poikani oli hyppäämässä sillalta alas junan sähköjohtoihin, kun kaverinsa sai jaloista vielä kiinni. Vähältä piti. Mutta hänen elämänsä on yhä vaikeaa ja tarvitsee paljon tukea aikuistumiseen. Minä en olis voinut sitä estää ja olen tehnyt kaikkeni lasteni eteen. Äidin vastuu lapsen elämästä loppuu kun sen elämä loppuu. TYökaverini lapsi kuoli syöpään ja he hakeutuivat vertaisryhmään jossa muilla oli samanlaisia kokemuksia. Se oli parasta tukea. Ei sitä tuskaa ja surua voi ymmärtää kuin semmoinen joka on sen itse käynyt läpi. En tiedä onko tämä elämä nyt sen parempaa kenellekään kun toinen on halunnut pois täältä. Mitä arvokasta osaan antaa lapselleni että elämän halut tulee takaisin ja ottaa vastuuta omasta elämästään. Omat voimani ei riittäneet enää kahden aikuisen nuorenmiehen kanssa painimiseen. Laitoin heidät muualle asumaan. Oma mielenterveyteni oli lopussa. Kävimme kriisipalaverissa useamman kerran ja minä vielä pidempään.Toisen puolesta ei voi elää eikä ratkaista asioita valmiiksi. JOskus se seinä nousee vastaan ja nuoren ihmisen tunne-elämä on niin valtavan herkkä kaikille vaikutuksille. Varsinkin parisuhdeasioissa – mikä munkin pojan asiat ajoi piippuun.
Nyt uusi tyttö ja tasaisempi elämä mutta liikaa alkoholia edelleen mukana. Voimaton olen mutta taistelen niin kauan kuin henki pihisee. KOulunkäynti meinaa mennä ihan pilalle sen elämän epäsäännöllisyyden takia, ei osata käyttää rahaa oikein ja se menee vääriin asioihin eikä ole ruokaa kaapissa. Kovin on riippuvainen vielä äidistä. 19-vuotias poikani. Lasten isä on vankilassa ja muutenkin elämä on ollut niin helvetin vaikeaa koko ajan. Anteeksi mutta joskus melkein toivoisin tämän tuskani keskellä että ne kuolis niin ei olis sitä tuskaa ja huolta niistä että missä menee ja miten menee.
Kun ei mitään valoa näytä olevan tien päässä. Pelkään että pojatkin ovat vielä vankilassa.. isänsä jalanjäljissä. Olen itsekkäästi pitänyt kiinni omasta elämästäni ja hoitanut kuntoani ja mielenvirkeyttäni kerhoilla ja matkustamalla ja ajattelemalla muita asioita. Pakko saada päähän jotain kivaa tilalle muuten suru tappaa mut. Yöunet on jo palautuneet normaaliksi. Aika tekee tehtävänsä. Jotkut menettää koko perheensä onnettomuuksissa eikä kaikkia löydy koskaan. Teillä on varmuus kuitenkin että poika on varmasti mullan alla, joten sen asian voi joskus haudata ja muistella kauniita asioita hänestä. Suru jää mutta ikävä haalenee. Kipu hellittää muutaman vuoden päästä, mutta ei sitä koskaan tarvitse unohtaa. Puhukaa siitä avoimesti aina kun siltä tuntuu, sillä käsittelet surua. Luopuminen lapsesta jatkuu koko elämän ajan. Ensin ne jättää sylin ja sit kodin ja sit kaupungin ja lopulta elämä päättyy. Ennemmin tai myöhemmin. Rakasta itseäsi ja lopeta itsesi syyttely. Se ei vie eteenpäin ketään. Itsemurhan tehnyt ei osaa ajatella tuskassaan sitä surua minkä jättää taakseen. Anna se anteeksi hänelle. Lapsen ymmärtämättömyys..tai vahinko ehkä. Lämmin halaus sinulle ja voimia toivotan sinulle. Rakasta elämää niin kauan kun sitä jatkuu. Itse yritän joka päivä elää niin kuin se olisi viimeiseni - koska en voi tietää miten kauan se jatkuu. Se on Minun elämäni. Minulle annettu. Jotkut kulkevat kanssamme hetken ja toiset koko elämän. Sitä emme voi aina itse valita. Eikä ne mukana kulkijat ole aina edes mieluisia meille... yritän itse kuitenkin olla ihminen toisille.

väsynyt äiti


Meillä oli melkein sama tilanne noin 18 vuotta sitten, kun ainoa lapseni kuoli ennen murrosikää tilanteessa, josta ei saatu selville, oliko se itsemurha vaiko tapaturma. Menetyksenne on todennäköisesti pahin, mitä ihminen voi kokea, sanon sen omasta kokemuksestani. Minä tarvitsin ammattiauttajaa ja masennuslääkitystä. Teidän lapsenne oli ilmeisesti jo aikuinen tai aikuisuuden kynnyksellä ja teki aivan itse oman päätöksensä. Uskon, että tärkeintä on teillä se, ettette syyllistä itseänne tapahtuneeseen. Te olette rakastaneet lastanne ja tehneet parhaanne sen tiedon perusteella, mikä teillä kunakin hetkenä on.

Vanhempina tukekaa toinen toistanne, älkää missään tapauksessa syytelkö, sillä sen seurauksena loitonnutte toisistanne ja yksin jääminen tässä tilanteessa on pahinta. Samoin suremisen aikataulu ja muoto on erilainen eri ihmisillä. Sen vuoksi voi näyttää siltä, että toinen ei sure ollenkaan tai niin paljon kuin minä. Toinen voi vetäytyä yksinäisyyteen, mutta tarvitsee kuitenkin kumppania. Tässä tilanteessa on vaikeaa tietää, miten toista lähestyy, hiljainen lähellä olo usein riittää.

Jos olette poissa työelämästä, suosittelen monien uusien harrastusten aloittamista, niin ei jää aikaa tyhjään tuijottamiseen ja ajatukset voivat edes hetkeksi vapautua siitä ahdistuksesta, mikä muuten on vallalla. Näin tein itse, joka ilta oli joku harrastus lähinnä kansalais-/työväenopiston taholta.

Sillä surutyö on todella työtä, pakkotyötä, se ei jätä vapaa-aikoja, eikä siitä saa lomapäiviä ennen kuin se on valmis. Sen valmistuminen taas on hyvin yksilöllistä. Ne, jotka eivät halua "tehdä surutyötä", saavat olla puoliksi tehdyn työnsä kanssa vuosia ja jopa vuosikymmeniä.

Aikoinaan meille ei ollut vertaisryhmää, mutta uskoakseni nyt on. Itsemurhan tehneitten läheiset tai sen tapainen. Uskoisin, että Googlaamalla löytyy. Kun tapaatte toisia samassa tilanteessa olevia, niin huomaatte, ettette ole yksin kokemuksinenne. Samalla näette itse, miten toiset ovat selvinneet tilanteesta.

Sillä kyllä tästä voi selvitä. Koskaan ette tietenkään unohda lastanne ettekä hänen ratkaisuaan, se on selvä. Mutta ajan kulu tuo muita asioita elämään ja menetyksenne painuu vuosien mittaan enemmän taka-alalle. Ensimmäinen vuosi on vaikein, kaikkine juhlapyhineen ja syntymäpäivineen, toinen jo helpompi.

Vaikka se tuntuu kuluneelta kliseeltä, niin "elämä voittaa", ainakin useimmilla.

Jaksamista ja Jumalan siunausta. Hän on kuitenkin ollut kanssani.

Saman kokenut


Rakas Surun murtama!

Elämä on lahja ja tehtävä ja sitä paitsi ikuinen. Ei siitä pääse ottamalla hengen itseltään. Huomaa vaan sen jälkeen, että voi hyvänen aika, tässähän ne ongelmat ovat yhä edessä, mutta minulla ei ole maallista kehoa, millä itseäni voisin auttaa. Älä missään tapauksessa hyväksy lapsesi päätöstä. Hae heti kaikkea mahdollista apua mistä sitä löytääkää, lääkäreiltä, psykologeilta jne. Olen ise pahasti sairas jo neljä vuotta, mutta kiitän jokaista päivää, mikä minulle annetaan, tuskista huolimatta. Tiedän, että minulle on annettu määrätty osa aikaa ja ne tehtävät, jotka siihen liittyvät. Fyysisesti en jaksa auttaa ketään, mutta psyykkisesti kyllä, antamalla neuvoja, kuuntelemalla ja yrittämällä kulkea tätä tietä heidän parissaan. Auttaisin niin mielelläni, jos voisin. Kannetaan porukalla taakkaasi.


Helvi


Hyvä vanhempi. Otan osaa suureen suruunne.

Pystyn vain pienen osan kuvittelemaan tilanteestanne, jossa nyt elätte. Pitkän matkan kuljitte varmaan yhdessä, tuitte toisianne, annoitte molemmin puolin kysymyksiä ja vastauksia, koitte monta ilon pilkahdusta ja surun tummentamaa hetkeä, mutta ette osanneet nykytilannetta kuvitella, omalle kohdallenne, kaiketi.

Pystyn vain sanomaan, että Taivaan Isä kuulee ja näkee kaiken, pienen henkäyksenkin, tuhannesosan ajatuksen alunkin ja varmasti toimii tulevaisuuden hyväksi. Hiuskarvakaan ei putoa Isän sitä tietämättä, siksi voitte luottaa siihen, että vaikka tapahtunut on lohduttoman totta, se on kuitenkin Taivaan Isän tiedossa ja hänen harkinnassaan, miten se jatkossa vaikuttaa.

syksyn lohduttomuuteen Taivaan Isän siunausta toivottaen.

kanssakulkija


Elämä jatkuu surusta huolimatta. Itse menetin toukokuussa rakkaan ihmisen, mummoni ja se tuntui todella pahalta ja tuntuu vieläkin, se on vaan tehtävä itselle selväksi että näin oli parempi<3

ritu


Aika helpottaa, mutta raskasta se on. Kummipoikamme teki saman ratkaisun lähes 10 vuotta sitten. Emme vieläkään ymmärrä, mutta on ollut pakko hyväksyä. Vuosien mittaan hyvät muistot ovat nousseet esiin, suru väistyy vähitellen ja muuttuu kaipaukseksi. Hänestä puhuminen ja hyvien muistojen kertaaminen ovat olleet meidän keinomme.
Voimia sinulle ja perheellesi.

Kummitäti Liisa


Olen itse kokenut saman vuonna 2003. Tällaisen jälkeen läheisten maailma muuttuu täysin, kaikki entinen menettää merkityksensä, on kuin maailmasta häviäisi kaikki värit. Voin kertoa, että aika on armollinen, suru muuttaa muotoaan, mutta ikävä ei koskaan häviä- eikä sen tarvitsekaan hävitä.

Kuolintapa ei muuta ihmisarvoa. Sanotaan että itsemurha on itsekkään ihmisen teko, mutta siinä vaiheessa ihminen on niin umpikujassa, ettei kykene ajattelemaan omaistensa surua...jos kykenisi, ei tekoaan tekisi.

Muista, että sinullakin on oikeuksia. Sinulla on oikeus surra omalla tavallasi, surun kestolle ei ole mittatikkua.

Voi käydä niin, että sinusta tuntuu, että ihmiset välttelevät sinua. Se johtuu siitä, että he eivät tiedä mitä sanoisivat. Itse koin tämän, monet sanoivat, että pelkäsivät kohtaamistani juuri tuosta syystä.


Ammattiapua on saatavilla: Suomen Mielenterveysseura, SOS-palvelu, kotipaikkakunnan kriisikeskukset, mielenterveystoimistot ja seurakunnat järjestävät itsemurhan tehneiden omaisille suru-ja kuntoutusryhmiä.

Itselleni tuo lohtua vieläkin tämä runo, joka on kiertänyt kädestä käteen omaistenryhmässä antaen tukea ja lohtua.

SÄRKYNEELLE SYDÄMELLE:

KUOLEMAA EI OLE. OLEN VAIN LIVAHTANUT TOISEEN HUONEESEEN, MINÄ OLEN MINÄ, SINÄ OLET SINÄ.

KUTSU MINUA TUTULLA NIMELLÄNI, PUHU MINULLE SILLÄ LUONNOLLISELLA TAVALLA MITEN ENNENKIN PUHUIT. ÄLÄ KÄYTÄ ERILAISIA ÄÄNENSÄVYJÄ, ÄLÄ PAKOTA ITSEÄSI JUHLALLISEEN TAI SURULLISEEN PUHETAPAAN.

NAURA KUTEN AINA ENNENKIN NAUROIMME PIKKU JUTUILLE, JOISTA NAUTIMME YHDESSÄ. LEIKI, HYMYILE, AJATTELE MINUA, RUKOILE PUOLESTANI.

ANNA NIMENI OLLA KOTIVÄEN PUHEISSA, NIIN KUIN SE AINA ON OLLUT. PUHUKAA MINUSTA ILMAN KLISEITÄ, ILMAN VARJON HÄIVÄÄ.

ELÄMÄ TARKOITTAA KAIKKEA. SE ON SAMA MITÄ SE ON AINA OLLUT, KATKEAMATON JATKUVUUS. MIKSI MINUN PITÄISI OLLA POISSA MIELESTÄSI, VAIKKA OLEN POISSA NÄKYVISTÄSI?
ODOTAN SINUA, VÄLIMATKAN PÄÄSSÄ, JOSSAIN HYVIN LÄHELLÄ, JUURI KULMAN TAKANA. KAIKKI ON HYVIN.

Rakenna muistoihisi kaunis kaarisilta, voimia ja jaksamista teille!

Sari


Rakkaat vanhemmat,
otan osaa suruunne. En osaa kertoa kuinka paljon tämä voisi auttaa, mutta ajattelen asiaa niin, että lapsenne on varmasti nyt taivaassa. Hänen on hyvä olla Jumalan suojeluksessa ja sitä kautta Hän aina tulee olemaan kanssanne. Rukous auttaa myös ylitsepääsemättömän tilanteen aikana. Toivon teille siunausta nyt ja tulevaisuudessa.

Elisabeth


Olen itse menettänyt serkkuni kauan sitten vastaavalla tavalla. Olen koettanut lohduttaa läheisiä ja itseänikin sillä, että tuollaiseen ratkaisuun päätyminen on äkilliseen sydänkohtaukseen tai aivohalvaukseen rinnastettava sairauskohtaus, johon apua ei henkilö osaa tai kykene hakemaan ajoissa. Sairauden oireet eivät aina paljastu tekijälle itselleen eikä läheisille, eikä niitä edes voi tutkia ja kartoittaa samalla tavalla kuin fyysisiä sairauksia. Paljon rakkautta ja voimia jokaiseen päiväänne tästä eteenpäin.

"Kaunis kesäpäivä"


Sydämellinen osanottoni suruunne!
Voin todella tietää, miltä teistä tuntuu, sillä olen menettänyt oman tyttäreni 10-vuotta sitten, hänen ollessaan 19-vuotias. Vanhempia ei voi kohdata mitään järkyttävämpää asiaa, kuin oman lapsensa menettäminen, eikä sitä voi korvata millään, eikä unohtaa koskaan.
Mutta sen surun ja tuskan jälkeen olen ainakin henkilökohtaisesti kokenut, ettei minua pelota mikään elämän mukanaan tuoma asia, sillä olenhan läpikäynyt suurimman surun, mitä vanhempana voi kohdata.
Jaksamista elämäänne!

Veijo


Hei Surusilmän koko perhe
Lapsellanne on ollut suuri tuska ja suru kannettavanaan. Se tuska ja suru on niin sietämätön, että siitä haluaa keinolla millä hyvänsä pois ja haluaa, että se tuska ja kärsimys loppuu. Päiviensä päättäminen on läheisten kannalta itsekäs teko. Siinä pisteessä, jossa lapsenne on ollut, ei vaan yksinkertaisesti pysty ja kykene ajattelemaan muuta kuin tuskaansa ja sen loppumista. Tiedän tämän hyvin sillä olen ollut samanlaisessa tilanteessa ja minut saatiin takaisin tähän maailmaan. Ajatelkaa lastanne rakkaudella, muistakaa ihania, suloisia hetkiä hänen kanssaan. Hän katselee teitä taivaasta ja rakastaa teitä ja toivoo teille kaikkea hyvää.

Maarit


En voi koskaan neuvoa Sinua asiassa, mutta voit olla varma, että ajattelen Teitä ja rukoilen puolestanne.

Kuolema on yksi elämän mysteereistä, joihin saamme kyllä vastauksen, mutta sitä on jaksettava odottaa.

Pertti


Taustaksi oma kokemukseni. Menetimme muutama vuosi sitten 24-vuotiaan pojan, kun hän teki itsemurhan poissa ollessamme kotonamme, vaikka asui jo yksin omassa asunnossaan. Poikamme mieli sairastui lukioaikana, jolloin hän ensi kerran ilmaisi itsemurha-aikeistaan. Ei kylläkään tehnyt vakavaa toteutusyritystä. Kamppailimme hänen sairauden kanssa noin seitsemän vuotta ennen hänen ratkaisuaan. Mieleltään sairaan nuoren auttaminen, hänen kanssaan eläminen ei ollut todella helppoa, mutta itse en antanut missään vaiheessa periksi, vaikka hänen käyttäytymisensä oli joskus todella jotain mitä vanhempana ei toivo lapseltaan. Selviämiseen lapsen menetyksestä tai jostain muusta surusta vaikuttaa mielestäni ennen kaikkea ja vain OMA AJATTELU. Apua tietysti voi saada lähimmäisiltä, ammatti-ihmisiltä. Kaikki lähtee omasta sisimmästään. Minun selviämistä helpotti se, että pojan uhkailujen takia kaiken aikaa oli olemassa itsemurhariski ja siihen oli jollain tapaa henkisesti varautunut, mutta se ei kuitenkaan ollut avainasia selviytymiseeni. Oma ajatteluni muuttui noin kolmikymppisenä. Hyväksyin aidosti itseni, jolloin minulla on mahdollisuus hyväksyä muutkin. En omista ketään, en vaimoani, en lapsiani. Loppujen lopuksi jokainen me elämme oman elämämme, joka ennemmin tai myöhemmin päättyy kuolemaan. Lastemme elämään haluamme tietysti vaikuttaa positiivisesti ja jos on tehnyt voitavansa niin kuin itse koen tehneeni, niin en koe syyllisyyttä tapahtuneeseen.
Sanoin hautajaispuheessani, että tavallaan ymmärrän poikani ratkaisun, koska hänen elämänsä ei ollenkaan vastannut sitä mitä hän halusi ja mihin hänen lahjakkuutensa olisi antanut mahdollisuutensa, mutta en voi sitä hyväksyä. Elämän on jatkuttava, suru on elettävä. Helpotusta tuottaa myös avoin puhuminen asiasta. Ei missään nimessä kannata salata lapsen kuoleman syytä.

Tietysti me olemme erilaisia. Vaimoni kävi tapahtuneen jälkeen kriisiryhmässä. Toki saimme välittömästi tapahtuman jälkeen pikakriisiapua parin, kolmen keskustelun verran. Itselleni on riittänyt avoin keskustelu asiasta ja olen kohdannut kaksi ihmistä, jotka ovat kokeneet vielä pahemman kriisin, kun olen puhut avoimesti tapahtuneesta sopivassa tilanteessa. Minulla on myös ystävä, joka menetti poikansa ilman "ennakkovaroitusta". Hänen kanssa olen käynyt kohtalontoverikeskusteluja. Hänenkin ajattelunsa on sellaista, että on aika hyvin selvinnyt tapahtuneesta.

Tässä minun viestini sinulle. Toivottavasti saat jotain itsellesi.

Ossian


Olen todella pahoillani menetyksestäsi. Itselläni ei ole sellaista kokemusta, mutta äitinä voin aavistaa tuskan. Siksi kirjoitan asian, jonka olen kuullut.  Käyn itse Ihmeiden Oppikurssia, joka on pelkkää lohtua ja rakkautta. Oman elämänsä päättänyt ihminen (nuorikin)on väsynyt ja haluaa lepäämään, ennen kuin tulee tänne uudestaan!

Elämänsä löytänyt


Hyvä lapsesi menettänyt vanhempi!  Olen äärimmäisen pahoillani tapahtuneesta. Mielestäni se on vaikeimpia tilanteita, johon vanhempana voi joutua.
Oman elämäni suruissa ja murheissa omat keinoni ovat olleet puhuminen ihmisille, jotka osaavat kuunnella ja kestävät vahvatkin tunteet. Toinen hyvin tärkeä keino on ollut rukous. Jumalalle olen voinut itkeä, riidellä ja kiukutella. Hän jaksaa kuunnella ja kestää vihani, suruni, kiukkuni ja pettymykseni...
Erilaiset kriisi- ja sururyhmät ovat myös paikkoja, joista saa apua. Vertaistuki on monissa tilanteissa yksi parhaimmista avun ja tuen lähteissä. Saman kokenut voi ymmärtää muita paremmin surusi ja tuskasi suuruuden.
Omie lasteni vaikeissa elämäntilanteissa syytän helposti itseäni. Mutta tiedäthän, että lapsesi ratkaisu ei johdu sinusta tai sinun hyvyydestäsi tai huonoudestasi vanhempana. Alussa nuo ovat vain sanoja, mutta kun niihin tarttuu ja niitä pyörittelee, niin vähitellen niistä tulee yhä enemmän totta.
Ja yksi parhaimpia elämää eteenpäin vieviä asioita on arki; aivan tavalliset arjen rutiinit. Niiden varassakin pääsee aina hetken eteenpäin.

Voimia, siunausta ja jaksamista suruusi ja ikävääsi! Kantakoot sinua kaikki elämän hyvät voimat!

Nainen 1956


Iso traumaattinen ja voimia vievä asia. Tarvitaan paljon aikaa itselle toipua lapsen äkillisestä menetyksestä. Vasta ajan kanssa tulee vähitellen hyväksyminen, joka on tärkeä itsensä kannalta. Täydellistä hyväksymistä, "voiko koskaan vanhempana saavuttaakaan?" Siinä tilanteessa lapsi ei ole enää tässä hetkessä päätyessään päiviensä lopettamiseen. Lohduttaako tuo tieto yhtään? Koska muuten ei elämä vaan jatku itselle suotuisalla tavalla. Kipu vanhemman sisällä on tunne, että putoaa kaivon pohjalle, mutta antaa mennä sieltä pääsee ylös aikanaan, kun jalat ottavat pohjaan. Jos jaksaa lukea tai kirjoittaa se auttaa hieman. Pienet arjen rutiinit myöskin vievät ajatuksia pois tapahtuneesta. Totuus ei muutu. Mutta aika hoitaa. Toipumiseen tarvitaan useita vuosia. Keskuteluapua ammatti-ihmisen kanssa, jakamisia, yksin ei kannata jäädä. Vertaistukea on saatavilla ja sururyhmiä.

Voimia tuskaisiin hetkiin...aika on itkeä aika surra ja omana aikanaan ilo löytää sielun ja mielen.

Tarja


En koe osaavani antaa isoa apua, mutta mieleeni tuli, että kun olette menettäneet lapsenne, ajattelette varmasti usein sitä, miten hän lähti. Voisiko siitä olla apua, että muistelette häntä ja surette aikanne, aivan kuten vaikkapa sairauteen menehtynyttä. Sairauden nimi voisi olla masennus?

Tunnen syvää myötätuntoa teitä kohtaan, vaikka itselläni ei lapsia olekaan.



KaPus


Ihmisen yleisesti hyväksymällä elämänkatsomuksella ei ole päämääränä ymmärtää elämän päättymistä osana elämänvirtaa. Siksi se koskettaa erityisen syvältä.

Mitä elämä on? Planeettamme elämä käsitetään kemiallisina ja fysikaalisina ilmiöinä, koska meidän on helppo ymmärtää ja käsitellä niitä. Olemme opetelleet mittaamaan niitä ja antamaan niille arvoja. Ja mittojen avulla asetamme meille tärkeäksi muodostamiemme arvojen järjestyksen. Samalla olemme pääosin hylänneet muut arvomme, tapamme, ymmärryksemme ja uskomme.

Olemme rakentaneet itsellemme elämän tarkoituksen, koska emme sitä muuten ymmärrä. Se perustuu suureisiin, mittauksiin ja järjestykseen. Opettelimme ne ymmärtääksemme ja parantaaksemme fyysisen ruumiimme elinolosuhteita, ilmeisenä päämääränämme kyetä luomaan ihminen ja elinolosuhteemme uudestaan, parempana, täydellisempänä. Ja meillä on niin kiire tämän saavuttamiseen - emme voi hyväksyä haavoittuvaisuuttamme ja heikkouttamme. Nykyinen tilamme, epävarmuus ja suorituksen epäonnistuminen on kielletty. Ehkä joillekin elämä ahdasmielisessä suureiden järjestystä ja täydellisyyttä ihannoimassa maailmassa on liian vaikeaa ja tuskallista. On parempi siirtyä eteenpäin.

Kun lähdemme pienimmästä pisteestä ja katsomme kaikkeuteen olemme materialtaan yhtä. Kaikki. Kun ihminen syntyy tapahtuu fysikaalisia ja kemiallisia asioita, joita voidaan mitata. Sitten ruumiiseen astuu sielu. Sitä ei voi mitata. Se tulee, pysähtyy tähän elämään tässä ruumissa jatkaakseen matkaansa johonkin, jota emme voi tunnistaa ja mitata.

Lapsenne on lähellä, siinä vieressänne. Hän on tasolla jota emme tunnista emmekä osaa mitata. Hän lähti, koska siellä on parempi. Ja hän vei osan teistä mukanaan. Tapaatte vielä.

Tietäjä


Toivon voimia teille. Uskokaa , että ihminen on vastuussa omista teoistaan viimekädessä itse. Kaikkeen ei voi itse vaikuttaa vaikka miten haluaisi, joskus on voimaton elämälle. Uskon, että lapsenne haluaa teille että jatkatte elämäänne. Vaikka hän ratkaisi oman elämänsä kyseisellä tavalla.

sari


Me ollaan menetetty lapsi henkirikoksen uhrina. Päivä kerrallaan kannattaa ajatella mennä eteenpäin. Ei tee mitään semmosta mitä ei jaksa. Ja jos tuntuu, niin terapiaa on monenlaista ja mulle se ei ollu korkea kynnys hakea sitä. Itse pitää hakea, kukaan ei sinulle niitä esitä. Suru kulkee päivittäin mukana ja se ikävä on koko ajan. Alkuun tuntui että ei jaksa mutta kummasti sitä vaan jaksaa.

Rakkaan lapsen äiti


Sehän tässä onkin se asian ydin. Miten Te voitte jatkaa eteenpäin? Ensinnäkin lapsenne on ollut rohkea, vahva, herkkä hieno lapsi. Ei hänellekään onnistunut kukaan kertomaan miten tästä jatkaa eteenpäin? Se vaatii varmasti paljon enemmän rohkeutta, että lopettaa elämänsä jonka seuraavan kulman taakse ei halunnut enää katsoa. Olkaa Tekin yhtä rohkeita kuin lapsenne ja muistelkaa kaikkea hyvää hänessä ja antaa anteeksi hänelle tämä hänen viimeksi aiheuttamansa suru.

Surun läpikäynnille ei ole kukaan keksinyt vielä oikopolkua. Rohkeutta ja voimia
Marjukka


Sielu joka päätti lopettaa elämänsä voi huonosti täällä maan päällä, mutta voi varmasti hyvin siellä mihin pääsi. Joskus paha olo valtaa niin ettei sitä kukaan ulkopuolinen pääse poistamaan. Kyllä lapsesi sinua rakasti ja rakastaa sinua jostain onnellisena. Ajattele että hän istuu pilven päällä, kaunis kukka korvan takana, heiluttelee varpaitaan ja haluaa sanoa sinulle, että nyt minä voin äiti hyvin. Ehkä se auttaa sinua, että luo itselleen sellaisen mielikuvan. Voimia ja halauksia suureen suruusi.

omenaposki


Itse menetin aikuisen lapsen Hänen ollessaan 33v. Tosin Hänellä todettiin vaikea sydänvika. Seurakunnan sururyhmä - Diakonissa - sekä henkilöt, jotka ovat kokeneet lapsensa menetyksen - ovat hieman muuttaneet surunmuotoa, keskustellen heidän kanssaan. Eihän suremisen pidä koskaan loppuakaan, mutta tuo helpotusta omaan oloon -keskustelut niiden henkilöiden kanssa, jotka ovat kokeneet saman.
Yksin ei saa jäädä - itse koin sen pahimpana. Nyt on kulunut jo yli kaksivuotta - jokapäivä muistan hänet - vieläkin tulee vaikeita aikoja, tuntuu, kuin kaikki olisi ollut unta - mutta - .....päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen saan.......!
Mukana surussanne - myötäeläen.

"Aada"


Voi, olen todella pahoillani, että olette joutuneet tällaisen asian eteen, voimaa rakkaudella teille anon.  Me ihmiset olemme kaikki erilaisia, maailma voi nykyaikoina olla kova paikka, ja meissä ihmisissä on herkkiä ja vahvoja ihmisiä. Herkät ihmiset usein luhistuvat maailman kovuuden alla. Ja on toisenlainenkin selitys tapahtuneelle, kun henkilön sielu on tehnyt ns. määrätyn kierron täällä maan päällä, sen jälkeen tämä sielu ei palaa enää tänne, vaan saa pysyä siellä Taivaan Onnelassa. Teidän rakas lapsenne oli ihana, kultainen ihminen, siksi Taivaan Isä otti hänet Taivaan Onnelaan.

Rakkaudella teille voimaa anon.

huolista välittäjä


Olen menettänyt sisareni kesällä 2006. Hän oli kuollessaan 29-vuotias.
Tärkeimpiä selviytymiskeinoja olivat puhuminen lähinnä äitini kanssa, aiheeseen liittyvien kirjojen lukeminen, mm. Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty oli tunnetasolla kuin omasta elämästäni. Netin keskustelupalstoilla sain myös valtavasti tukea ja rohkaisua saman kohtalon kokeneilta. Kolme vuotta ilman siskoani eläneenä tiedän, ja samaa voin sanoa äitinikin elämästä, että läheisen itsemurhasta toipuu ja sen jälkeenkin voi elää hyvää ja tasapainoista elämää. Jokaiselle jää kuitenkin niin paljon muita syitä elää. Arjen rutiinit kannattaa säilyttää / palauttaa, ruuanlaitto & syöminen, voimavarojen mukaan viikkosiivous, liikuntaharrastukset ja muutkin harrastukset.

Ex-Sirpale


Suru kulkee mukana se muuttaa muotoaan mutta se on aina osa sinua.

Apua saa varmasti vertaisryhmistä, sururyhmistä joita esim. seurakunta järjestää.
Anna surulle aikaa ja jaa se jonkun kanssa. Anna surun ja itkun tulla kun on tullakseen. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa surra. Ei ole määritelty aikaa minkä voi tai saa surra. Sinä teet sen kuten sinusta tuntuu. Älä sulje läheisiä pois läheltäsi.

sohvi


Olen pahoillani puolestasi. Taistelen itse perheenjäseneni itsemurhayrityksen jälkimainingeissa ja uskon ymmärtäväni edes osittain, miltä sinusta tuntuu. Yksikään suru ei ole täysin samanlainen kuin toinen. Kirjoituksestasi ei käy ilmi, milloin murhenäytelmä on tapahtunut. Muistan lukeneeni jostain, että vanha klisee aika parantaa ei pidä paikkaansa vaan se, mitä ihmiset ajan kanssa tekevät, toimivat ja ajattelevat. Ajatus kuulostaa järkeenkäyvältä. Itse sain apua kriisiavussa neuvotusta kirjoittamisesta. Tukihenkilö neuvoi kirjoittamaan joka viikko itsemurhayrityksestä ja sen herättämistä tunteista. Tarkoitus on ollut kirjoittaa aina kuin alkaisi kertoa tarinaa alusta uudestaan. Kuukausien mittaan huomaan, kuinka tarinani on muuttunut. Aluksi kaikki oli hyvin sekavaa, mutta silti melkein järjettömän yksityiskohtaista kellonaikoineen yms. Nyt tarinani alkaa, että se oli eräs aamu klo 8 ennen pääsiäistä kun saimme puhelun... ja niin edelleen. Ehkä vuosien päästä tarina alkaa, että se oli joskus kevättalvella vuonna se ja se kun... jne.
Minua tuo kirjoitusprosessi on ihan huomaamatta auttanut. On tietysti eri asia, jos läheinen on kuollut kuin se, että jää henkiin itsemurhayrityksen jälkeen. Molemmat tilanteet jättävät kuitenkin vastauksia vaille jäävät kysymykset. Miksi kiduttaa itseään jollain, joka ei tule muuttumaan? Kysymykset tulevat jäämään jatkossakin vaille vastauksia, joten jossittelu on varmaankin turhaa tässäkin asiassa. Samoin itsensä syyttäminen: itsemurha(yrityskin) on kyseisen ihmisen henkilökohtainen ratkaisu, jonka hän ei ole edes ajatellut koskevan muita. En tarkoita, että pitäisi syyttää itsemurhan tehnyttäkään, vaan sitä, että tilanteet jotka noin äärimmäiseen ratkaisuun johtavat, ovat hyvin moninaisia ja monimutkaisiakin. Ei aivan hyvinvoiva ja terve ihminen päädy sellaisiin ratkaisuihin. Tätä yritän itselleni muistuttaa jatkuvasti: se oli se sairastunut ja järkkynyt puoli läheisessäni, joka sai hänet tekemään tekonsa. Kun hän saa apua, hän tervehtyy ja saa elämästään kiinni uudella tavalla.
Kaipa se vinkkini on se, että muista lastasi rakkaudella ja muista aktiivisesti hyviä asioita hänestä. Itsemurha ei romuta koko hänen siihenastista elämäänsä eikä teidän yhteistä elämäänne ja historiaa. Uskon, että tämä juuri on tärkeää: keskittyä hyvällä tavalla muiston vaalimiseen, mutta jatkaa itse elämäänsä. Mutta olen sitä mieltä, että suru ei katoa noin vain vaan se on ihan oikeasti surtava rauhassa. Päästettävä ulos itsestä, ettei se ala hallita sinua ja elämääsi ja muita läheisiäsi. Jos suru täyttää tällä hetkellä koko sydämesi, laita surun tilalle joka päivä pieni hyvä muisto lapsestasi ja samalla jokin hyvä asia arkielämästäsi. Ehkä ajan kuluessa surumöykky pienenee ja iloisempi möykky kasvaa. Puhuminenkin auttaa, vaikka se aluksi raskasta onkin. Suurin virhe itselläni on ollut (tosin ei aivan omasta tahdostani), etten ole päässyt puhumaan tilanteesta sitten kriisiavun vapaasti muiden läheisteni kanssa. Järkytys ja suru ovat kuitenkin yhteisiä - miksi niistä ei voisi yhdessä myös puhua?
Toivon Sinulle paljon vahvistavia ihmisiä ympärillesi ja voimia surusi kanssa!


Äiti itsekin -78


Itsemurha sanana kertoo siitä, että se on henkilön itse tekemä päätös. Kukaan eikä mikään ei olisi siihen voinut vaikuttaa. Muistele hyviä hetkiä lapsen kanssa ja yritä olla kiitollinen siitä ajasta, jonka sait olla hänen kanssaan.

Teillä on tosi vaikea tilanne ja mahdollisimman suuri suru, mikä ihmistä voi kohdata. Itse elän joka päivä pelossa, että jotain vielä tapahtuu. Välillä melkein toivon, että jotain ratkaisevaa tapahtuisi, ettei tarvitsisi elää jatkuvassa pelossa. Mutta tiedän, että sitä suurta surua en koskaan haluaisi kohdata.
Uskon, että puhuminen auttaa tässäkin tilanteessa. Kun löytää vertaistukea ja kuulee muiden vastaavia tunteita ja kokemuksia, niin huomaa, että on muitakin ihmisiä, joilla on samanlainen suru. Jaettu suru puolittuu, ihan kuin jaettu ilo kasvaa.
Lapsen menetyksestä ei varmaan toivu täysin koskaan, mutta huominen on vähän helpompi kuin eilinen.
Se, että voiko hyväksyä lapsen ratkaisua lopettaa itse elämänsä, on kamppailua omien tunteiden kanssa. Voit uskoa, ettei lapsesi varmasti halunnut teollaan sinulle omantunnontuskia. Valinta oli täysin hänen omansa. Aika usein lapset tekevät tekoja, joita me emme ymmärrä emmekä hyväksy. Tässäkään tapauksessa sitä ei tarvitse hyväksyä, saat olla siitä jopa vihainen. Anna itsellesi lupa tuntea kaikki tunteet, joita eteen tulee, ne eivät ole vääriä.
Haluaisin osata lohduttaa sinua, mutta aito lohdutus tulee Jumalalta, jos sitä pyydät.
Toivon, että vielä jonakin päivänä osaat taas nauraa ja nauttia siitä, mitä sinulla vielä on.
Siunauksin

maria


Hyvät vanhemmat! Surunne on suuri, tiedän kokemuksesta, kun meidän lapsemme päätyi samaan ratkaisuun 15 vuotta sitten. Minua on auttanut keskustelu läheisten, ystävien, työtovereiden ja varsinkin lastensa menettäneiden kanssa. Minua auttoi kovasti, kun meille uskalsi heti tulla käymään niin moni eikä meitä jätetty yksin suuren surumme kanssa.
Kävin myös IM-tehneiden omaisten ryhmässä. Eli vertaistuki on ollut minulle hyväksi. Kävin myös terapiassa. Sitten liityin IM-tehneiden omaiset ry:hyn jäseneksi. Sen nimi on myöhemmin muuttunut SURUNAUHA- itsemurhan tehneiden omaiset ry:ksi. Se löytyy netistä. Heillä on monella paikkakunnalla vertaistukiryhmiä ja Helsingissä vielä erikseen im-tehneiden lasten äideille. Olimme myös mieheni kanssa mukana dokumentissa: Elämää itsemurhan jälkeen, mikä esitettiin televisiossa. Sitten, kun jaksoin, luin esim. Tarja Heiskasen: Särkynyt Sydän ja S. ja R. Kiurun: Kaarnalaiva. Voimia ja lämpimiä ajatuksia Teille.

Marran äiti


Itse menetin kaksi vuotta sitten mieheni ja kaksi viikkoa hänen hautajaistensa jälkeen sain viestin, että nuorin veljeni oli kuollut oman käden kautta. Mieheni kuoleman vielä jotenkin ymmärsin, mutta en veljeni, koska hän tuli ensimmäisenä luokseni lohduttamaan surussani eikä mitään aikeistaan puhunut, vaikka tiesin hänen elämästään ja sen vaiheista paljonkin. Suruni määrä oli todella suuri, mutta varsinkin seurakunnan sururyhmä ja naispappimme oli tukenani ja ryhmässä sain purkaa surua toisten saman kokeneiden kanssa ja itkeä, kun itketti. Olen lohduttautunut sillä ajatuksella, että kummankin, myös veljeni, päivät olivat tässä ajassa loppuneet ja nyt he ovat saaneet rauhan ja uskon, että tapaamme silloin, kun oma aikani tulee täyteen. Näin minun on pakko uskoa - itseni ja läheisteni tähden.

Itsemurha on rankka päätös jokaiselle läheiselle ja ennen kaikkea sen päätöksen tehneelle.  Rukoilen teille voimia ja kehoitan menemään paikkakunnallanne mahdollisesti alkavaan sururyhmään.

Anneli Lehtikangas


Surunne määrää on vaikea kuvitella. En usko, että tekoa kannattaa yrittääkkään ymmärtää tai hyväksyä. Miksi pitäisi, koska se on loputonta kehän kiertämistä. Toivon, että saatte paljon tukea läheisiltänne arkipäivän jaksamiseen. Kun pahin helpottaa, niin on anteeksiannon aika. Siitä ajasta, jona lapsenne on ollut luonanne, on varmasti myös kauniita muistoja.

Valas


tyttäreni kirjoitti eräänä äitienpäivänä korttiini sanat laulusta "wind beneath my wings". tuli mieleeni, että varmaan tekin olette olleet, mutta lapsenne oli siipirikko eli neljän suoran laulun sanojen mukaan -päälle kylmän maan pudonnut enkeli.

hs


Voimia Teille toivon, ja tällaista lapsen ratkaisua on vaikea hyväksyä: Ajattelen, ettei yhteys lapsen ja vanhemien välillä katkea kuolemankaan edessä, vaan yhteys muuttuu. Siis keskustele edelleen lapsellesi, puhu asiasi aivan kuin hän kuulisi. Voit moittiakin häntä hänen valinnastaan, mutta anna hänelle anteeksi ja pyydä / anna myös itsellesi anteeksi omaa ymmärtämättömyyttäsi. Uskon ja toivon, että tapaat lapsesi unissasi. Näin yhteys lapseen jatkuu.

Johanna


Olen löytänyt asiasta "tietoa" Diana Coopperin kirjasta Enkelit vastaavat.Lainauksia: Miksi jotkut ihmiset tekevät itsemurhan?Jotkut tietävät aikansa koittaneen ja reagoivat kotiinkutsuun.Toisista tuntuu siltä,että heidän on keskeytettävä tehtävänsä maapallolla,koska aistivat olevansa väärällä polulla tai voivansa tehdä hyödyllisempää työtä toisella puolella.Useimmat eivät yksinkertaisesti selviä siitä,mitä heidän elämässään tapahtuu.Te kaikki neuvottelette niistä haasteista ja oppiläksyistä,jotka haluatte valita tulevaan elämäänne.Monen mielestä elämä on liian vaivalloista,eivätkä he kykene selviämään siitä enää.Heidän on levättävä ennen takaisin palaamista,koska koettelemukset joista he kieltäytyivät,voivat olla seuraavalla kerralla vaikeampia.
Mitä itsemurhan tehneelle ihmiselle tapahtuu? Tuomitsemista ei ole.Itsemurhan tehnyt on aivan yhtä rakastettu ja tervetullut toiselle puolelle kuin kuka tahansa muukin.Hänet opastetaan rakastavasti tarkastelemaan tekemiään elämänvalintoja ja sitä miten hän niitä käsitteli.Jos hän päätti lähteä ennen kuin oppiläksyt oli suoritettu, hänen henkensä palaa maapallolle parantavan hoidon jälkeen saattamaan loppuun alkuperäisen tehtävänsä, joka on tällä kertaa edellistä haastavampi.
Rukous oman henkensä ottaneille: Rakkaat enkelit,valaiskaa tietä niille,jotka ovat päättäneet omat päivänsä.Ottakaa heidät siipienne suojaan ja ympäröikää heidät rakkaudella.Hälventäkää ahdistus heidän mielestään ja antakaa heidän löytää voimaa,rohkeutta,rakkautta ja aitoa rauhaa. Amen

Taina


Hei, tiedän, että elämä jatkuu vielä senkin jälkeen. Mummuni opetti minulle jo lapsena, että enkelit ovat olemassa sitä varten, että he suojelevat ja ohjaavat meitä aina oikeaan. Lapsesi on palannut enkelin johdattelmana turvallisesti kotiin ja hänestä on tullut myös suojelusenkeli.

Jaksamista teille. Luottakaa enkeihin ja siihen, että te vielä tapaatte. Elämä jatkuu.

Osaa ottava


Voimia ja valoa lähetän!
Olen oppinut ajattelemaan, että tosiasiassa meidän mielemme on vain niin rajallinen, että emme tiedosta poismenneitten rakkaittemme olevan edelleen lähellämme ja kanssamme. Minulle rakkaista rakkain sisareni kuoli kaksi vuotta sitten ja kun hänen käsiään ja jalkojaan koskettelin, kun häntä arkkuun laitoin, niin tiesin 100% varmuudella, että siinä ei makaa sisareni, vaan hän seisoo vieressäni koko ajan, toisella tasolla, ei enää fyysisellä, johon hän oli tarvinnut kehoa, joka nyt oli kylmä ja kova. Nykyisin, kun käyn hänen haudallaan, koen, että me menemme yhdessä sinne tapaamaan toisiamme, ei hänkään ole siellä muulloin. Puhun hänelle koko ajan.

Lisäksi ajattelen, että olemme tehneet sielujen tasolla sopimuksen jo ennen kuin tänne synnyimme siitä, minkälaisia kokemuksia itsellemme ja toisillemme mahdollistamme. Teidän ja lapsenne sielunsopimukseen ja suunnitelmaan kuului jo alusta alkaen, että hän on mukana jonkin aikaa, mutta sitten, kun hän niin kokee, hän keskeyttää tämän maallisen fyysisen kokemisen. Mutta hänen sielunsa ja henkensä on iätön ja Te tapaatte taas ja voitte pitää häneen jatkuvaa yhteyttä. Vain yhteinen elämä fyysisesti on ohi tällä kertaa, ei mikään muu.

Itse löysin avukseni ja oppaakseni Ihmeiden Oppikurssin sisareni kuoleman jälkeen, siitä olen saanut yhteyden tietoon ja kokemukseen, joka auttaa ymmärtämään, että elämme unessa. Lapsenne heräsi, Te vielä nukutte, mutta kun heräätte, tapaatte hänet jälleen. Tämä uni ja elämä on harhaa. Toivottavasti tällainen aivan erilainen kuin (yleisesti vallitsee)näkemys tuo edes hitusen lohtua. Elämme vehnänsiemenen lailla.

okko


Uskon vahvasti ajatukseen, että kaikilla on etukäteen määrätty aikamme. Ellei olisi käynyt kuten kävi, uskon, että tavalla tai toisella hänen päiviensä määrä oli tullut täyteen. Tämä ajatus helpottaa omaakin suruani menetettyäni äitini tänä kesänä. Joka tapauksessa lämmin osanottoni menetettyänne lapsenne. Syy tapahtuneeseen ei ole teidän missään tapauksessa.

aika parantaa, muistot kantaa


Pikkuveljeni teki n. 20 v sitten saman ratkaisun. Hän oli silloin 25 v. Jälkikäteen on paha mennä sanomaan miksi hän niin teki. Asuin jo eri paikkakunnalla ja tiesin että itse en kyllä isäni kanssa olisi halunnut asua. Mutta hän halusi ja luulen että ei sitten jaksanutkaan, tai ei osannut muuttaa sieltä pois vaikka olisi halunnut. Kyllä se on Kohtalo jonka käsissä me täällä elellään, kaikkeen ei ole vastausta. Jutussa ei käynyt ilmi minkä ikäinen lapsesi oli kun hän teki itsemurhan. Oman lapsen kohdalla se on varmaan tosi paljon vaikeampaa hyväksyä. Eiköhän me vanhempina kuitenkin tehdä kaikki se mitä osataan tehdä lastemme eteen. Vaikeaa se on mutta en ole suostunut vielä vaikeuksissa siihen että mennään menneeseen ja aletaan etsiä syitä.
Mieluummin katson tätä hetkeä ja yritän luottaa tulevaan. Yritän tällä sanoa että lapsesi tekemä ratkaisu ei ollut käsissäsi, ei sille voi mitään ja itseäsi vain kulutat jos sitä alkaa liian syvällisesti pohtia. Mieluummin elä tätä hetkeä ja tee kaunis muisto hänestä. Ehkä sinulla on lapsia muita tai ellei ole, huolehdi joka tapauksessa itsestäsi. Nyt se on tärkeää. Omassa mielessäni voin tehdä ajatustyötä ja kauniita muisteloretkiä mutta jalat pidän tässä päivässä. Ei ihminen voi muuta. Voimia voimia ja kerran vielä voimia!

anniina


Tärkeää on, että olette toistenne tukena, ettekä etsi syyllistä, sellaista ei ole. Varmasti mietityttää, olisiko pitänyt jostain merkistä tajuta ja estää tapahtunut. Kokemuksesta tiedän, että ketään ei voi estää päättämästä elämäänsä, mikäli henkilö niin haluaa.
Tulette huomaamaan, että joitain "ystäviä" saattaa hävitä, mutta ne, jotka jäävät, ovat todellisia Ystäviä!

Keskustelkaa, kuunnelkaa, halatkaa, itkekää, antakaa surun tulla!

Itse koin ajatuksia selvittäväksi ja oloa helpottavaksi keskustelun ammattiauttajan kanssa. Kävin vastaanotolla yhdessä muun perheen kanssa. Suosittelen!

Isäni yritti päättää itse elämänsä


Hei! vain hetken tarvii kerrallaan mennä eteenpäin.Ei ajatella huomista eikä eilistä olla vaan nyt.Elämä on vain tässä ja nyt ja antakaa toisillenne ja läheisillenne aikaa ja rakkautta, jotka vielä elää.Pitäkää koiraa ja muuta eläintä lähellä, se helpottaa uskomattoman paljon.Luonto on ihana auttaja myös.

koira tyttö


Otan osaa suruunne...

Oma lapseni teki saman ratkaisun vuosi sitten. Tiedän mitä tunnet ja koet sisälläsi. Sitä tuskaa, surua, ikävää ja kaipuuta ei soisi kenellekään. Ja kysymykseen, "miksi", siihen ei saa vastausta...
Minulle tarjottiin kriisikeskuksesta apua, mutta kieltäydyin siitä, koska se ei vain tuntunut siltä, mikä olisi helpottanut, taikka auttanut. Psykologin juttusilla kävin noin vuoden verran ja nuoremmat lapset kävivät myös lasten ja nuorten psykiatrilla juttelemassa. Jutteleminen, vaikka lähisukulaisen kanssa helpottaa, vaikkapa vain muistelemalla pois nukkunutta. Itse kuolemasta ei tarvitse puhua, voi vain muistella kaikkea mitä hän teki aikoinaan ja millainen hän oli...siis tyyliin, "muistatko kun_____ sanoi niin ja näin..."
Itse aloitin "päiväkirjan" kirjoittamisen, sinne olen laittanut tuntemuksiani ja omia mietteitäni muistiin. Olen itkenyt kirjan sivuilla ja muistellut paljon lastani.
Voin sanoa, että oikeastaan mikään ei tuo helpotusta, muu kuin aika. Aika lieventää tuskaa...
Lapseni pois menosta on nyt vuosi, niin kaikki juhlapäivät, esim. äitienpäivät, nimipäivät, syntymäpäivät, joulu, juhannus...kaikki tuollaiset, herkistävät mielen. Silloin itketään..Itku turruttaa ja samalla helpottaa.
Itse otin tavakseni, mennä illalla,(ennen nukkumaan menoa), ulos,- vaikkapa vain portaille seisomaan, katselen taivaalle, ja kuiskaan kohti taivasta lapselleni hyvän yön toivotukset, juttelen hänelle ja kerron ikävästäni, kerron miten kaipaan häntä...
En tiedä oliko viestistäni mitään apua, mutta toivon teille voimia sekä jaksamista.
Ja muistattehan, että ette ole yksin surunne kanssa...
Ja onneksi meillä on muistot...ne ovat kultaakin arvokkaampia!

-Virpi


Lapsesi aika oli nyt ja hämellä on hyvä olla siellä enkelten luoma. Hän odottaa teitä siellä kunhan teidän aika koittaa.Enkelit auttavat sinua jatkamaan täällä kunnes vuorosi tulee.Kiitä ja rukoile enkeleitä!

Siskoanna


Otan osaa suureen suruunne, Surusilmä. Olen joutunut mieheni äkillisen kuoleman jälkeen itse opettelemaan surun kanssa elämistä. olen huomannut, että surua vastaan ei kannata taistella, on itkettävä silloin, kun on sen aika.
Itkun jälkeen olo on vähän parempi. Silloin voi ajatella kaikkia niitä ihania juttuja, joita olette yhdessä eläneet. Ensimmäiset askeleet, yhteiset hetket ja retket, niitä on paljon. On parempi ajatella kaikkea sitä hyvää, mitä on yhdessä koettu. Voimia surun taipaleelle, että jaksatte välittää niistä rakkaistanne, jotka tänään ovat kanssanne. Elämä on hauras -ja siitä on pidettävä huolta rakastamalla niitä, jotka tekevät tänään kanssamme yhteistä matkaa.
Yhteiset hyvät muistot kantakoot teitä elämässä.

leski


Lapsen menettäminen on varmaankin raskain koettelemus mitä vanhempina joutuu kokemaan ja siitä toipuminen täysin tuntuu mahdottomalta. Lohdutuksen sanat tuntuvat useinkin ontoilta ja turhalta. Itse uskon vahvasti, että vain aika auttaa helpottamaan menetyksen tuomaa surua. Helpotusta kyllä voi tuoda itsesyytösten tilalle ystävien kanssa puhuminen, kävely paikoissa joissa olitte olleet hänen kanssaan, muisteleminen heti, kun suru antaa myöden käydä läpi näitä kokemuksia. Vertaisryhmät ovat vastaavan kokeneiden ystäviemme mukaan olleet suureksi avuksi. Kyyneleet tekevät omaa puhdistustyötä surussa, mutta myös ilo ja nauru, niin kornilta kuin se saattaa kuulostaa, on sallittuja aina, kun sille on tilaa surunne eri vaiheissa. Surulle pitää antaa vain aikaa ja aikaa ja tunteiden tulla. Vaikka ette jaksaisikaan, lähtekää liikkumaan luontoon, puistoon, veden äärelle, kuunnelkaa hiljaisuutta ja vain pysähtykää tämän asian äärellä. Kiirettä ei ole. Ei hän ole kaukana, hän elää muistoissanne.

Voimaa teille ja lämpimin ajatuksin kuljen kanssanne tässä hetkessä.

Aranka


Sanoja ei ole, joilla voisin lohduttaa ja helpottaa oloanne. Surun ja ikävän kanssa oppii elämään. Omasta kokemuksestani huomaan, että on tärkeää surra ja itkeäkin niin paljon kuin siltä tuntuu. Tuukka isäni kuoli vuonna 2001 ja silti kaipaan häntä enemmän kuin mitään.Olen kirjoittanut hänestä muistelmakirjan.Sen lukeminen ja häntä muistaminen rauhoittaa minua. Se voisi auttaa teitä...Voimahaleja!

Anne Kittilä


Hei Surusilmä,  lämmin osanottoni surunne johdosta.

Surulle on hyvä antaa rauhassa tarpeeksi aikaa ja tilaa. Kaikenlaiset itsesyytökset ja jossittelut sen sijaan on unohdettava heti alkuunsa. Kaikkia asioita emme voikaan koskaan täysin ymmärtää, eikä meillä ole valtaa päättää kaikista meille tapahtuvista asioista. Lapsesi poismeno on vain hyväksyttävä osaksi hänelle tarkoitettua elämänpolkua.

Minua on auttanut usko siihen, että kaikilla meille tapahtuvilla asioilla on aina jokin tarkoitus meidän oman kasvumme parhaaksi. Elämä on liikettä, kasvua, syntymistä, nousemista - mutta myös tuskaa, kuihtumista ja kuolemista. Kuolema ei enää pelota itseäni samalla tavalla läheiseni poismenon jälkeen. Tunnen myös eläväni nyt täysivaltaisemmin omaa elämääni, kun olen joutunut käsittelemään läheiseni traagista kuolemaa ja kohtaamaan konkreettisesti meidän ihmisten elämän haurauden. Läheisen poismeno voi jopa avata uuden ulottuvuuden arkiseen elämäämme maan päällä. Ehkä polkumme jatkuu kuoleman jälkeen jossakin muussa muodossa, ehkä poismenneet läheisemme eivät olekaan niin kaukana kuin luulemme, ehkä voimme olla heihin yhteydessä.. Rakkaus lapseenne jää ainakin elämään, se on vahvaa, kaunista ja ikuista. Vaalikaa rakkautta ja kaikkia iloisia ja kauniita muistoja kiitollisina. Hänen elämänsä oli aivan yhtä arvokas, vaikka se päättyikin tällä tavalla.

Läheiseni poismenon jälkeen olen tullut tietoisemmaksi siitä, että oma tehtäväni on elää nyt tässä hetkessä minulle annettua elämääni parhaalla mahdollisella tavalla. Minun tehtäväni on vaalia elämää ja pyrkiä lisäämään rakkautta ja iloa ympärilleni kaikkien elossa olevien lähimmäisteni parhaaksi. Mitä enemmän otan vastuuta omasta ja muiden läheisteni hyvinvoinnista, sitä onnellisemmin elän.

Uskon nyt, että poismenneet rakkaamme ovat kauniina enkeleinä läsnä keskuudessamme opastamassa meitä lempeästi omalla elämänpolullamme eteenpäin.

Toivotan perheellesi kaikkea kaunista, paljon voimia, lämpöä ja iloa!

Sointu


Syvä, syvä myötätuntoni - varmasti monen muun lähimmäisenne tavalla...  Arvelen, että jos löytäisitte ns. vertaisryhmän, pelkästään jo heidän läsnäolonsa voisi ehkä auttaa kestämään ja helpottamaan surun tuskallisinta kipua.  Joka tapauksessa aika tulee arpeuttamaan - vähitellen - tuon pahimman tuskan.
Syvä, syvä myötätuntoni teille!!

Kaarina


Surun kohdatessa olemme usein sanattomia ja avuttomia.  Minulla on vahva usko siihen, että meillä kaikilla on aikamme, jonka täällä maallisessa elämässä vietämme, ja aikamme tultua täyteen lähdemme kuka milläkin tavalla. Itse jo varhaislapsuudessa äitini menettäneenä minua lohdutti, kun ikäänkuin koin hänen läsnäolonsa lähelläni fyysisen poismenon jälkeenkin. Se tuntui lämmöntunteena sydämessä ja rauhantunteena mielessä.
Toivon Teille voimia jaksaa jatkaa omaa vaellustanne.

Myötäeläjä


Lämmin halaus. Surunne pohjattomuutta voimme vain arvuutella me, jotka emme ole samaa kokeneet. Mutta olen huomannut useissa elämän suruissa ja iloissa, että parhaiten ymmärrystä ja ns.oikeita sanoja löytyy samassa elämäntilanteessa olevilta tai saman kokeneilta. Vertaistukiryhmästä saattaisi olla apua, jos teillä löytyy voimaa sellaiseen osallistumiseen.Sieltä voisi saada tukihenkilön surun prosessoimiseen saman kokeneesta henkilöstä.
Älkää jääkö yksin surunne kanssa, vaikka se varmasti surun viedessä voimat, tuntuukin helpoimmalta.

Heli


Vertaistuki voisi helpottaa, sillä asian ymmärtää parhaiten vain hän, joka on saman asian kokenut. Oman lapsen menettäminen on aina kovin raskasta ja varsinkin, kun se tapahtuu näin. Kysymyksiä riittää, mutta vastaukset ovat vähissä. Jokainen tekee kuitenkin tällaisen ratkaisun itse, sitä ei voi enää estää kun se on tapahtunut. On elettävä tässä hetkessä ja jatkettava matkaa. Mennyt on mennyttä, tulevaisuudesta emme tiedä. On vain tämä hetki.  Voimia surun keskelle toivotan.

Leenuska


Lapsenne on tehnyt päätöksen jota ei monikaan meistä osaa ymmärtää, silti se on hyväksyttävä hänen ratkaisunaan. Asiasta on turha syyttää itseään tai toisia.
Päivä kerrallaan ja yö välissä teillä on vain mentävä eteenpäin. Älkää missään nimessä hävetkö hänen tekoaan toisten silmissä.

Surun ja menetyksen tunteita voi työstää runojen tai laulujen kautta. Eino Leinon Elegiasta uskoisin löytyvän monta lohduttavaa kohtaa. Tässä yksi niistä
"Häipyvät taakse, tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat, ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin, taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: Tuskaton tuokio pieni."

Mimi


Vaikeita asioita on vaikea ymmärtää ja kaikkea asioita ei tarvitse ymmärtää eikä hakea syytä tapahtuneelle. Riittää kun tiedostaa tapahtuneen tämän ikävän asian ja hyväksyy tiedon.Monesti kun yritämme ymmärtää näitä "miksi"asioita kiusaamme vain itseämme lukuisilla kysymyksillä. Kirjoittakaa hyvät ja huonot tuntemuksenne vihkoon, pois päästänne, mutta pitäkää kauniit muistot sydämmessänne ja muistelkaa niitä kun siltä tuntuu. Aika muuttaa muotoaan ja elämää oli ennen tapahtumaa ja tapahtuman jälkeen on elämää. Suruun ei auta kuin aika ja se että saa kertoa oman tarinansa niin monta kertaa kuin tuntee tarvitsevansa. Kukaan toinen ei voi kertoa vastauksia miten jatkaa, voin vain antaa myötätuntoa ja tukea äänetöntä vaikka en teitä tunne.

tk


Lukekaa uusi hyvä kirja; Rohkeat sielut, jonka on kirjoittanut Robert Schwartz.

Neli


Otan osaa suureen suruunne. Raadollinenkin, ehkä raju lohdutukseni on peräisin kotimme lääkärikirjasta, omin sanoin: Aikaa ja toista ihmistä arvokkaampia asioita ei ihmisen elämässä ole. Jos joku päättää luopua ajastaan, on se hänen ratkaisunsa. Siitä ei muiden kannata kantaa syyllisyyttä, sillä toisen elämää ei koskaan tiedä täysin, edes kaikkein läheisin. Jos hän luopuu omasta elämästään, eikä "jaksanut yrittää", luopui hän yrityksestäkin yrittää, eikä elämä voinut enää parantua - eikä huonontua, ei mitään. Suomalaisen, epäonnistuneen yrittäjänkin elämän vaihtaisi riemumielin joku kehitysmaassa asuva, nälän kanssa taisteleva tai sodan satuttama ihminen. Tuliko viiden vuoden vankeustuomio? Eipä tullut seitsemää vuotta eikä elinkautista!

Eikä lapsenne voi enää aiheuttaa teille huolia, eikä mitään ikävää. Aika kyllä parantaa tämänkin haavan, vähitellen, vaikka nyt sattuu. Eikä se ole syytänne, hän teki elämän ja kuoleman päätöksensä ja tekonsa itse.

Koettakaa jaksaa. Etsikää vaikkapa luonnosta ja musiikista hetken taukoa surullisista ajatuksista, jospa ne antaisivat lepoa itkuun. Läheiset ihmisetkin ovat korvaamattomia, varsinkin, kun he ovat elossa nyt - huomisesta ei koskaan tiedä, kuten saitte ikävästi huomata. VOIMIA TEILLE!

Yoiki


Täällä toinen surevainen.
Siitä on jo yli 4 vuotta ja yhä itkettää kun asia tulee vastaan. Tyttäreni rakasti kirjoja, hänen huoneensa on yhä pieni kirjasto. Hän oli herkkä, hän ei halunnut enää elää. Kuoleman jälkeen näin hänet unessa - tuhkan värisissä rääsyissä hän tuli luo ja sanoi: "Äiti, älä sure, en minä ole kuollut. Minä vain lähdin pois." Niin miksi ja minne??
Eräs elämää ymmärtävä ihminen lohdutti meitä: "Tyttärenne kaltaisia ihmisiä on vähän, olkaa kiitollisia siitä ajasta, jonka saitte kulkea hänen kanssaan."
- Kyse on jostain omaa suruani paljon suuremmasta asiasta, jonka tarkoitusta en vieläkään ymmärrä. Yritän edetä rauhallisesti, väistää en osaa, unohtaa en voi. Yritän etsiä ilon sirusia - niitähän on kuulemma yhtä paljon kuin murheen murusia..
Eniten saan lohtua kun pyydän tyttärelleni siunausta ja toivon, että häntä rakastetaan - siellä missä hän nyt on.

Kyynelherkkä


On varmasti tuskallista, kun jää paljon kysymyksiä joihin ei milloinkaan saa vastausta. Uskon, että meillä kaikilla on määrätty aika olla tässä maailmassa ja että se, miten ja missä iässä päivämme tulevat täyteen "kuuluvat suunnitelmaan". Tuntuu varmaan julmalta lukea tällaista tekstiä.
Elämä on sielun opiskelua ja olemme myös toistemme opettajia. Kaikella on tarkoituksensa, myös sillä, kun joku päättää lopettaa elämänsä oman käden kautta.
Älkää syyllistäkö itseänne. Emme voi tietää kenenkään (edes omien lapsiemme) elämän tarkoitusta ja sen päättymisen tapaa tai ajankohtaa. Onneksi niin on.
Oman suruni vaikeimmassa vaiheessa luin monta kirjaa viikossa. Valitsin sellaisia kirjoja joiden tarina "vei mennessään", jolloin sain ajatukseni muualle. Rukoilin paljon. Pyysin voimia jaksaa vaikeimman yli, ja sain niitä. Elin monta vuotta kuin robotti, tunteeni olivat kadonneet, mikään ei koskettanut. Vaikka joka ilta toivoin, että en heräisi seuraavana aamuna, rukoilin illalla "Kiitos tästä päivästä".
Seitsemän vuotta Rakkaani kuoleman jälkeen, näen selvästi miten Jumala ja kaikki näkymättömät auttajani ovat minua kannatelleet vaikeimman yli.

Olkaa armollisia itsellenne ja lapsellenne. Antakaa anteeksi hänelle ja itsellenne.
Tulee päivä, jolloin jaksette olla kiitollisia siitä ajasta, jonka hän oli luonanne.
Voimia suuressa surussanne.

Katariina


Hän on enkelinä mukana teillä aina sydämessä,valvoo teitä ja tulee mukana.. Itse menetin lapsen n 5 v sitten,hän oli vauva..

jenskuli


On varmasti tuskallista, kun jää paljon kysymyksiä joihin ei milloinkaan saa vastausta. Uskon, että meillä kaikilla on määrätty aika olla tässä maailmassa ja että se, miten ja missä iässä päivämme tulevat täyteen "kuuluvat suunnitelmaan". Tuntuu varmaan julmalta lukea tällaista tekstiä.
Elämä on sielun opiskelua ja olemme myös toistemme opettajia. Kaikella on tarkoituksensa, myös sillä, kun joku päättää lopettaa elämänsä oman käden kautta.
Älkää syyllistäkö itseänne. Emme voi tietää kenenkään (edes omien lapsiemme) elämän tarkoitusta ja sen päättymisen tapaa tai ajankohtaa. Onneksi niin on.
Oman suruni vaikeimmassa vaiheessa luin monta kirjaa viikossa. Valitsin sellaisia kirjoja joiden tarina "vei mennessään", jolloin sain ajatukseni muualle. Rukoilin paljon. Pyysin voimia jaksaa vaikeimman yli, ja sain niitä. Elin monta vuotta kuin robotti, tunteeni olivat kadonneet, mikään ei koskettanut. Vaikka joka ilta toivoin, että en heräisi seuraavana aamuna, rukoilin illalla "Kiitos tästä päivästä".
Seitsemän vuotta Rakkaani kuoleman jälkeen, näen selvästi miten Jumala ja kaikki näkymättömät auttajani ovat minua kannatelleet vaikeimman yli.

Olkaa armollisia itsellenne ja lapsellenne. Antakaa anteeksi hänelle ja itsellenne.
Tulee päivä, jolloin jaksette olla kiitollisia siitä ajasta, jonka hän oli luonanne.
Voimia suuressa surussanne.

Katariina


Lue äskettäin ilmestynyt Lorna Byrnen kirja Enkeleitä hiuksissa. Ei elämä pääty mihinkään.

Kirjastotäti


Aivan aluksi: älkää ainakaan syyllistäkö itseänne!

Lapsenne teko on järkyttävä ja surullinen. Teidän on muistettava, että surun ja tuskan ylipääsemiseen on varmasti keinonsa, mutta se surukin on läpikäytävä. Jokainen ihminen tekee surutyötään eri tavalla, mutta jos yrittää päästä surun yli ns. "kepulikonstilla", jää surutyö kesken, eikä tilanteesta pääse irti pitkään aikaan - jos koskaan. On tärkeää, että antaa itselleen luvan surra. Suruun teillä on täysi oikeus. Lapsenne teolle ei välttämättä löydy koskaan syytä, mutta teidän täytyy jatkaa elämäänne.

En osaa antaa mitään "täsmäohjeita", ei varmasti kukaan, mutta voin ja haluan yrittää auttaa. Teillä on lapsestanne hyviä muistoja. Turvautukaa niihin. Pitäkää keskenänne joku ilta, tai vaikka koko päivä, jona keskitytte lapsenne elämän muisteluun. Katsokaa valokuvia, lukekaa lapsenne kouluaineita, ihailkaa piirrustuksia... Muistelkaa missä hän oli hyvä. Muistelkaa missä hän turvautui teidän apuun. Koettakaa olla onnellisia siitä, että han oli teillä sen ajan kuin oli.

Olen aivan varma siitä, että jos te olisitte saaneet ottaa osan hänen huolistaan ja tuskistaan itsellenne ja sillä estää tämän teon, olisitte sen tehneet. Nuorilla on joskus niin vaikeita asioita, ettei niihin tunnu voivan kysyä keneltäkään neuvoa tai apua, ei edes omilta vanhemmiltaan. On valitettavaa, että joskus nuori ajautuu sellaiseen umpikujaan, ettei hän näe siitä mitään ulospääsyä.

Olen pahoillani teidän osaksi tulleesta surusta ja otan osaa. Voimia teille jatkoon. Muistakaa surra surunne, mutta muistakaa sen jälkeen jatkaa elämäänne!

Haluan laittaa tähän loppuun, että rakkaudella. Tiedän, että suuren surun kohdatessa monet sanat tuntuvat tyhjiltä, ainakin sanojen antajasta, mutta toivon että selviätte tästä koettelemuksesta voittajina.

Simo


Jokainen ihminen kokee surutyön omakohtaisesti ja luulen että siihen ei ole vastausta olemassa..jotkut patistavat sururyhmiin jossa asioita voisi käsitellä jonkun kanssa,me menetimme tyttäremme kun hän oli 4 vuotias, se oli yksi viikonloppu ja se oli siinä..meillä on käsitelty koko perheessä asiaa niiden oikeilla nimillä, emme ole kaunistelleet asioita 2 lapsellemme jotka onneksi meillä vielä on.jos meitä itkettää, me itkemme, jos meitä naurattaa me nauramme, jos on puhumista, hiljaisuutta, muistoja,muistelemme yhteisiä hetkiä joita saimme viettää..iloitkaa niistä hetkistä jotka olette saaneet nauttia lastenne teille tarjotusta ajasta täällä, minua helpotti silloin kun vanhin tyttäremme ( 5v) sanoi silloin minulle kun oli tosi vaikeaa välillä, että Äiti, älä itke sillä meillähän on ihan ikioma suojelusenkeli.Minusta se oli niin kauniisti sanottu että sen jälkeen minä ajattelin aina että tyttäremme on aina meidän luonamme, sydämmissämme, ja AIKA ON SE JOKA ON RATKASEVAA, AIKA , AIKA, AIKA, EI MIKÄÄN MUU. EI TARVITSE MITÄÄN MUUTA KUIN PÄIVÄ KERRALLAAN, EI TARVITA MITÄÄN SUPER KEINOJA, VIETÄTTE PERHEENÄ AIKAA TOISTENNE KANSSA, PUHUTTE, MUISTELETTE VAIKKA SE TEKEE KIPEÄÄ, MUTTA LAPSENNE ON TEIDÄN SYDÄMMISSÄNNE AINA EIKÄ SITÄ SIELTÄ POIS VOI VIEDÄ KUKAAN, HÄN ON NYT TEIDÄN IKIOMA SUOJELUSENKELINNE..

Suojelus enkeli


Otan osaa suruunne. Olette joutuneet elämän kovimpaan kouluun.  Niin alhaalla ei kuitenkaan kukaan kulje, ettei siellä Jeesus olisi. Häneen voi aina turvata kaikissa olosuhteissa ja pyytää Hänen rauhaansa omaan sisimpäänsä syvänkin surun ja tuskan kohdatessa. Hän voi myös auttaa teitä kohtaamaan lapsenne menetykseen liittyviä tunteitanne. Lapsen ratkaisua on varmasti vaikea hyväksyä ja tarvitseekokaan sitä hyväksyä. Kriisin läpikäymiseen liittyy monenlaisia tunteita aina vihaan saakka. Tärkeää on antaa itselleen lupa tuntea kaikkia tunteita, koska niitä ei voi haudata maton alle eikä kannata yrittää painaa pois mielestä. Lapselleen voi olla myös vihainen ja voi olla pettynyt, että lapsi aiheutti tällaisen tuskan perheelleen. Vanhemmat syyttävät usein itseään lapsensa vaikeuksista ja ratkaisuista. Jossakin vaiheessa voi asiaa pohtia jonkun terapeutin kanssa, mutta sitä ei kannata jäädä hautomaan. Jokainen vanhempi tekee parhaansa lastensa eteen ja jokainen tekee myös virheitä. Jossakin vaiheessa tämä raskas kokemus kääntyy vahvuudeksi elämäänne ja pystytte auttamaan toisia saman kokeneita vanhempia.

Kaikkea hyvää toivottaen ja
puolestanne rukoillen

LP


Nyt varmaan ei auta kuin aika.yritä siirtää tapahtuma ajatuksistasi jos pystyt,edes hetkeksi.ulkoile paljon,puhu asiasta kun jaksat mutta vain jos itse haluat älä puhu jos siltä tuntuu.älä syyllistä ainankaan itseäsi mitenkään se on turhaa eikä pidä paikkaansa.ratkaisut joita teemme ovat omia emmekä voi niihin juurikaan vaikuttaa vaikka mitä tekisimme.ole vaan surullinen siihen sinulla/teillä on oikeus.ei ole mitään aikaa milloin suru koppuu mutta se lievenee sen voin sinulle luvata.Älä epäröi hakea apua ellet jaksa.muistele kaikkea mukavaa ja iloista mitä oli aiemmin kun jaksat.voimia teille.vain aika parantaa.
terv.kyynelsilmä.


Minulla ei ole keinoja, jotka veisi surunne ja ahdistuksenne. Mutta ehkä lievittää voisi. Seurakunnissa ainakin Espoossa toimii sururyhmiä, jotka on tarkoitettu kaltaisillesi (itsemurhantehneiden omaisille). Niissä on mahdollisuus jakaa omia tunteita ja ajatukseia, surua ja menetyksen tunteita seikä ymmärtämisen vaikeutta sellaisten ihmisten kanssa, jotka elävät tällä hetkellä samojen tunnemyrskyjen vallassa. JOsku sureminen muiden kanssa saattaa avata sellaisia asioita, joiden kanssa on helpompaa kohdata omaa surua. Nämä ovat suljettuja ryhmiä ja turvallisia. Ryhmää ohjaavat koulutetu työntekijät. Ryhmä ehkä antaa voimavaroja jaksaa omassa arjessa. Surua ei voi poistaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään.
Yksin ei kuitenkaan kannata jäädä suremaan.

Riitta


Yritä ajatella niin, että nyt lapsesi on turvassa kaikelta maailman pahuudelta. Hänellä on nyt hyvä olla, sitähän hän kaipasikin. Helppoa tämä surutyösi ei ole millään tavalla, ja se vaatii oman aikansa. Mutta elämän on jatkuttava, ja se jatkuu - joka tapauksessa.

"Aviomiehen samalla tavalla menettänyt."


Olen kokenut saman asian suvun sisällä. Meillä auttoi keskinäinen puhuminen ja toinen toisensa tukeminen. Puhua piti paljon, ikäänkuin ajatella ääneen, vieläkin,monen vuoden jälkeen. Asia ei myöskään ollut salainen missään vaiheessa.
Ehkä tärkeää oli myös hyväksyä se, että ei voinut tehdä mitään; poislähtenyt oli itse päättänyt näin. Voimia.

Kiitos niistä jotka vielä ovat


Otan osaa suruunne.  Minultakin kuoli "lapsi". Osittain ehkä omaa syytään ja sairaskohtaus teki lopun. Minulta kului yksi päivä itkiessä, oli semmoinen kumma möykky sisällä, joka liukeni itkun kanssa. Mutta ei asia unhoon jää, tuskin koskaan. Juuri äsken tulin hautausmaalta, kun huomenna on tasan vuosi hautajaispäivästä. Kävin viemässä pienen kukkakimpun Hänen muistolleen. Kotona poltan aina kynttilöitä kuvan vieressä, kun on jokin Hänen merkkipäivänsä. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokaisen elinpäivät on jonkun kirjoissa. Ts. Hänenkin kohdallaan allakka tuli täyteen. Olen yrittänyt sopeutua tähän ajatukseen. Niinpä toivotankin jaksamista surun keskellä.
Odotellaan uusia ja parempia päiviä.

Anmako


Osanottoni suureen suruunne.

Surkaa rauhassa ja niin kauan kuin tarvitsette. Surukin kuuluu elämään. Mutta älkää antako surun tulla elämänne pääosan esittäjäksi. Elämässä ja ympärillänne on paljon kaunista ja ihanaa. Antakaa itsellene aikaa ja mahdollisuuksia huomata ilonpisarat ympärillänne.

Valokuvaus on mukava harrastus ja auttaa näkemään kaikkea kaunista.

Kirjoittaminen voi helpottaa tuskan työstämisessä. Ei tarvitse kirjoittaa orjallisesti päiväkirjaa joka päivä, eikä tavoitella romaania. Tilannekuvaukset, otokset nykyhetkestä ja pienet muistot menneestä voi kirjoittaa ylös.

Olisiko voimia vapaaehtoistyöhön? Esim. vanhusten kanssa vietettävään? Se antaa paljon, vaikka viekin aikaa ja voimia. Vanhuksissa on viisautta.

Vaikka erilaiset harrastukset vievät voimia, kun on väsynyt - niistä myös saa jotakin.

Jaksamista.

Hellu


Olen yksi kanssanne suruntiellä kanssakulkijoista. Lämmin osanotto suureen, syvään suruunne! Meillä jokaisella on jo sikiämisenme hetkellä määrätty päivämme. Niin eritavoin kun tänne tulemme myös täältä lähdemme. Me rakastamme lapsiamme vanhemmat erikseen näin surumme poismennyttäkohtaan on erilaiset. Surussa kuljemme sen matkan kuitenkin yksin se on oma arvokas matka. Aika tuo tässäkin murheessa etäisyyttä tapahtumaan. Olkaa armollisia itsellenne ja toisillenne antakaa tilaa ja oikeus surra. Saman kokeneiden kirjoittamat kirjat helpottivat omaa oloani. Sydämestäni vilpittömästi toivon jotta löydätte lohdun ja rauhan sydämiinne!

Lapsensa menettänyt äiti


Tuskaasi voi ymmärtää vain toinen saman kokenut ihminen. - Koeta hakeutua vertaisryhmään. Tuskan jakaminen yhdessä toisten, saman kokeneiden vanhempien kanssa auttaa. Koeta tukea toinen toisianne. Sitä kautta oma tuska edes vähän helpottuu. Se tuskin poistuu kokonaan. Mutta samalla kun tuet toisia, saat itsekin voimaa kantaa suruasi. - Jollet tiedä mistä löytää vertaisryhmiä --> kysy kriisikeskuksesta, terveyskeskuksesta, kunnan sosiaalityöntekijöiltä tai seurakunnasta vaikka joltain papilta. -- Voimia Sinulle (tai Teille, jos teitä on kaksi)!

LR


Rakas tuntematon ystävä Surusilmä! Tässä sinulle vanha tarina lohduksi surussassi.
"Taivaan Isä kuulee portiltaan kolkutusta. Hän avaa oven, ja lapsesi puikahtaa siitä sisälle.
- Nytkö sinä jo tulit? Isä kysyy hämmästyneenä. En kutsunut sinua vielä, hän lisää, mutta jatkaa: No, kun kerran nyt olet täällä, niin tee olosi mukavaksi: lepää,syö,juo ja iloitse kanssamme. Minä lähetän enkelini alas lohduttamaan rakkaitasi, jotta he jaksavat jatkaa iloisina, kun tietävät, että sinun on nyt hyvä olla."

Angel


Puhumalla tapahtuneesta ystävien ja sukulaisten kanssa. Myös kirjoittaminen asiasta vaikka vain pöytälaatikkoon. Ainakin minun kohdallani auttoi. Vaimoni teki oman ratkaisunsa 9 v sitten.

Nimim, Jellona.


Minulla ei ole lapsia mutta tiedän jotain menettämisestä. Kirjoitin asioita, mitkä omien kokemusteni mukaan auttavat eteenpäin.

1. Anna anteeksi lapsellesi, että hän loukkasi sinua pahimmalla mahdollisella tavalla.

2. Anna anteeksi itsellesi, että et voinut tai osannut estää häntä.

3. Muista, että syy ei ole sinun. Hyväksy, että syytä ei välttämättä koskaan löydy, sitä ei aina edes ole. Syyn tai syyllisen löytäminen ei auta sinua, eikä tuo häntä takaisin. Hyväksy se tosiasia, että tämä kamala asia tapahtui ja se tapahtui juuri sinulle.

4. Sure. Suru pitää surra pois. Anna itsellesi aikaa tehdä niin. Viikko, kuukausi, tai vaikka koko vuosi, mikä ikinä itsestä tuntuu sopivalta. Sen ajan saa surra niin paljon kun haluaa. Sinä aikana ei tarvitse olla ystävällinen tai ymmärtäväinen tai edes realistinen. Kaikki tunteet on sallittuja. Ja kun aika on täynnä, olet valmis. Olet surrut pahan olon pois. Sen jälkeen voi todeta, että elämä ei ole reilua, mutta se joka tapauksessa on elämää. Ja se pitää elää, sinunkin. Keskity hyviin muistoihin.

5. Elä päivä kerrallaan. Arvosta jokaista hetkeä ja jokaista vastaantulijaa. Muista kaikki se ilo ja onnellisuus mitä lapsesi toi elämääsi eläessään. Se rakkaus on edelleen sinulla ja kaikki yhteiset muistot pysyvät. Rakkaus on se mikä säilyy kuolemankin jälkeen, sillä se on sinulla itselläsi, sydämessäsi.

ilona.


Yrittäkää ajatella että on hyvä että annetaan voimaa tehdä se koska ei ole voimaa elää. Tämä auttoi minua silloin kauan sitten kun mieheni teki itsemurhan.
Hän oli sairaan mustasukkainen ja elämämme oli erittäin vaikeaa. Siihen kuului alkoholismi ja väkivalta. Kun ruumis tuotiin kappelin kylmiöön avautin arkun ja laitoin pienen kukkakimpun posken viereen. Hän lepäsi arkussa hyvin onnellisen näköinen, hän oli saanut syvän rauhan. Oli kun jokin olisi ohjannut kukkakauppaan ostamaan kukkakimpun vaikka ennemmin ei tullut mieleenikään avauttaa arkkua.
Siinä avonaisen arkun vieressä kaikki katkeruus ja viha häipyi mielestäni.Senkin ettei hän ilkeyttään kaikkea pahaa tehnyt, sairashän oli. Tuli vapauttava itku.
Sain häneltä kuitenkin ihanat lapset ja heiltä vielä ihanammat lapsenlapset.

Onnellinen leski


Oman lapsen menettämisen edessä kaikki sanat ovat pieniä ja turhia, ja tuntuu hölmölle, että edes yritän vastata viestiinne. Olen niin pahoillani...

Äitini päätti oman elämänsä fyysisen sairastumisen myötä. Tuolloin tyttäreni (12v) sanoi; "äiti, älä itke. Se oli mamman päätös"

Kun rakastamme jotakin ihmistä todella paljon, voimme valtavassa ikävässämme lohduttautua osoittamalla kunnioitusta rakkaamme suuressa viisaudessaan tekemää päätöstä kohtaan, vaikka emme koskaan hyväksyisi, unohtaisi tai toipuisi...

Voimia toivoen


Soile


Yhteydenottosi on hyvin rohkea ja hyvin koskettava - vaikea kuvitella suurempaa surua kuin se, että joutuu hautaamaan oman lapsensa. Siksi kai kaikki lohduttavat sanatkin tuntuvat niin mitättömiltä. Ihminen on kuitenkin käsittämättömän vahva - niin kuin sinäkin: haet keinoja jatkaaksenne eteenpäin, ja se on ehdottomasti hyvä merkki. Sanoisin, että olkaa toisianne lähellä ja toisillenne läsnä. Ehkä teillä olisi myös mahdollisuus päästä johonkin vertaistukiryhmään (esim. Itsemurhan tehneiden läheiset ry.)? Vertaistuesta on todistettavasti valtavan paljon apua erilaisissa elämän kriisitilanteissa. Jos olette töissä, sairauslomaa kannattaa pitää niin paljon kuin tuntee tarvitsevansa. Toisaalta kuitenkin: arkirutiineista ja esim. omista harrastuksista tai mistä tahansa, mistä yleensä saa hyvää mieltä, on hyvä pitää kiinni heti kun vaan jaksaa (ja ehkä hieman myös lempeästi pakottaa itseään, vaikka tuntuu ettei jaksaisikaan).

Outi


Ensinnäkin lämmin osanottoni suureen suruunne. Itsellä on olo ikävän tyhjä kun ei osaa mitään tuon lohduttavampaa sanoa, tuskin edes löytyy sanoja mikä veisi surun ja tuskan mennessään. Omakohtaisena kokemuksena voin kertoa: Erittäin rakas pikkusiskoni kuoli yllättäen ja sitä jäi kuin tyhjän päälle. Ensimmäisen shokin jälkeen ainoa asia oli päässä; missä hän on?! Onko hän? Halusin uskoa että vielä näemme vaikkakaan en juuri nyt häntä tavoita. Luin kaiken kirjallisuuden mitä löysin rajan tuolla puolen käyneistä ihmisistä. Tuntui että oli edes joku joka "tiesi" millaista on kuoleman jälkeen. Minua lohdutti tieto että hän voi nyt paremmin ja vielä tapaamme. Kaikki eivät näihin juttuihin usko, minä uskon. Ja tämän avulla jaksoin eteenpäin. Ensimmäinen kirja jonka silloin luin oli "Valon syleilyssä".
Voimia teille <3

Elly


Lämmin osanottoni menetyksesi johdosta! Olen itse menettänyt rakkaan poikani samalla tavalla ja tiedän minkälaista on elää tälläisen tapahtuman kanssa. En tiedä mitään sellaista sanottavaa, joka varmasti auttaa, jokainen kun joutuu kaikesta avusta ja tuesta huolimatta itse elämään eteenpäin.

Tärkeää on kuitenkin tuntea rehellisesti ne tunteet joita esiin kumpuaa. Et tee lapsellesi mitään pahaa sillä että raivoat, syytät ja kapinoit tapahtunutta, sinulla on siihen lupa. Mutta itsellesi teet karhunpalveluksen jos yrität negatiivisista tunteistasi huolimatta ymmärtää ja hyväksyä hirvittävän menetyksesi. Mikään reaktio ei varmasti vähennä rakkauttasi lastasi kohtaa!

Itse koen kaikkein lohduttavimpana sen kun juttelen pojalle tunteistani ja ikävästäni, olen jatkanut sitä tähän saakka ja jatkan eteenkin päin. Olen varma, että hän kuulee koska hän vastaa minulle. Ei, en ole meedio enkä mielisairas tai muutenkaan tärähtänyt, yhteys vain pelaa.

Itsemurha on raskas taakka meille tänne jääneille, vielä kun useasti syy jää avoimeksi. Itsesyytökset seuraavat mukana vuosikausia ja miettii kuinka huono äiti oikein olen, miksi en sanonut tai tehnyt asioita toisin.
Poikani kuolemasta tulee jouluna kuluneeksi 10 vuotta ja edelleen kaipuu on välillä aivan lamaannuttava. Vaikka teistä tällä hetkeltä tuntuukin mahdottomalta ajatella elämää eteenpäin, niin joka päivä se aurinko vain nousee ja uusi päivä koittaa, elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Pikku hiljaa pahin kipu hellittää.

Minua auttoi tunteiden purkaminen paperille, tässä yksi kirjoitelmistani:

Sanoja surustani

Vanteen lailla ahdistanut ikävän kipu välillä kaikkoaa. Palatakseen, mutta ei enää joka kerta niin kipeänä. Kerta kerralta pidän pääni pinnalla vähän aikaisempaa pidempään.

Eihän sitä joulua enää saavu, ei sitä mitä oli ennen. Jotain niin tärkeää puuttuu, osa sydämestäni on enkelien matkassa.  Mutta alan tyyntyä, tyytyä.

En ehkä alistu, mutta ehkä hyväksyn väistämättömän. Kipuun ei totu, sen kanssa on vain elettävä kuin ei-toivotun kumppanin. Ehkä samoin aatoksin: ilman sitä olisi vielä tyhjempää.

Toivon matkallenne enkeleitä. Uskoisin, että lohtua antaa se tieto, että lapsellanne on joka tapauksessa hyvä olla.

Jos haluat vaihtaa ajatuksia vaikkapa kirjeitse, saat yhteystietoni Positiivareilta.

Kaisu


Olen kanssasi nyt.......
Elämän mitta on oma jokaisella.Jokaikinen elämä on yhtä tärkeä.Ihminen on ainutkertainen kaikkinensa ja arvokas.Kun Rakkaan ihmisen elämä loppuu näin yllättäen, se on äärettömän surullista...Ikäänkuin kaikki loppuisi...Ei kuitenkaan lopu,vaan Sinun elämäsi jatkuu ja Sinulla on paljon ihania asioita ja - ihmisiä ympäriläsi,vaikka tuntuukin, että olet yksin surusi kanssa...Niinhän se on ,että suru on henkilökohtaista ja itselläni ainakin tuntui, että kukaan ei voi ,ei hitustakaan ottaa tai vähentää sitä minulta, se on minun vain.Kuolema on niin lopullista ja se suru onkin ikävöimistä, kun ei enää näe Häntä...rakasta.Ajattelen kuolemasta,että se on sama kuin syntymä...siinä tapahtuu jotakin niin pysähdyttävää.Elämän jatkuu ja aika muuttaa surun muotoa.Ensin on raskas suru,sitten ikävä,joka muuttuu ajan myötä kaipaukseksi ja lopulta se on muisto...Elämänilo olkoon kanssasi surunkin aikana ja nauru myös...Elämää on VAIN tässä hetkessä,elä ja nauti.Olen kanssasi tässä hetkessä.

Liljuska


Olen ollut itse lähes samassa tilanteessa tänä keväänä.

Lapseni yritys ei onnistunut, onneksi. Maailman tärkeysjärjestys muuttui taas yhden kerran kohdallani kokonaan. Kaikki epäoleellinen karisi pois. Esimerkiksi työpaikkakiusaamiseksi kokemani asiat, niillä ei enää ollut mitään merkitystä, olin ikään kuin niiden ylöpuolella, vaikka muuten tunnelma oli, että olin kaiken mahdollisen alapuolella. Tunsin itseni epäonnistuneeksi äidiksi. Olen yksinhuoltaja ja oikeasti yksin. Lähelläni ei ollut ketään, jolle olisin voinut asiasta puhua. Onneksi olin sentään niin "tajuissani" että ymmärsin tarvitsevani apua. Työpaikkaterveydenhoidon kautta järjestyi muutama keskusteluaika sekä viikon sairasloma. Ne auttoivat minut pahimman yli.

Maailmankatsomukseni mukaisesti kaikella on tarkoituksensa. Vaikea kuitenkin tuossa oli tarkoitusta löytää. En etsinyt sitä, mutta jätin ikään kuin avoimeksi sen, että tälläkin asialla voisi olla tarkoitus - hyvässä mielessä. Omassa mielessäni oli keskisormen näyttäminen "yläkertaan" - vaatimukset, että tästäkin selviytyisivät olivat minusta jotenkin ylioptimistisia. Kun sanotaan, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän jaksaa kestää.

En miettinyt tarkoitusta, yritin vain hetkestä seuraavaan hengittää, haukkoa henkeä, selvitä eteenpäin. Tunnistin että voin huonosti ja sain psykologilta apua. Edelleen yritän tunnistaa omia tunteitani. Olen huomannut raivoa, vihaa jne. Kaikkihan piti olla hyvin! No, ainakin lapsillani kaikki on ollut paremmin kuin minulla. No, olen ainakin yrittänyt!

Viimeisin lause on totta. Olen tenhyt sen, minkä olen voinut lasteni eteen. Heillä voi olla kullakin omat kamppailunsa, joita en äitinä kuitenkaan voi tietää ja tuntea. Nuorilla on monenlaista hätää ja vanhemmilakin lapsilla.

Olen pyytänyt enkeleiltä johdatusta, että jaksaisin eteenpäin. Minulle on eräs toinen lapseni sanonut, että ymmärtää yrityksen tehneen lapseni motiivit - tyyliin, että olet huono äiti. Tilanteessa olin vaatimassa - aika pienellä äänellä - nettipelin lopettamista yöllä, huoneen siivoamista jne tavallisia asioita. Lisäksi lasteni isä on sitä mieltä, että minä äitinä olen syyllinen tuohon yritykseen, joka epäonnistui. Jotenkin selvisin siitäkin haluamatta siirtää enää eteenpäin sitä kuraa, joka tästä päälleni roiskui. Antaa sen valua vahvistamaan juuristoani. Itse tiedän, että olisin tehnyt kaikkeni, että edes yritystä ei olisi tapahtunut.

Nyt kun olen kesän yrittänyt toipua - ja olenkin palautumassa normaaliin tilaan, olen löytänyt uusia asioita. Nyt katson kykyjeni mukaan, että omat voimani riittävät. En ole osannut huolehtia itsestäni, siksi minun ylitseni töissäkin kävellään. Tunnistan oman vointini ja otan sen huomioon. Hyväksyn itseni, puutteeni ja hyvät puoleni. Muiden ei minua tarvitsekaan hyväksyä - ei entisen mieheni eikä lasteni.

Kiitän enkeleitä, että lapseni palailee elämään, ettei hän vahingoittunut pysyvästi. Olen eri ihminen tämän jälkeen, ehkä ymmärrän joitakin asioita paremmin kuin ennen. Tarkoitus? Ehkä tälläkin on tarkoitus. Tarkoitus lapselleni, joka on tutustunut joukkoon uusia ihmisiä, tarkoitus minulle, kun tuomitseminen jää vähemmälle ja oleellisten asioiden huomaaminen taas sujuu.

Teillä on kysymyksen sanamuodosta päätellen toisenne. Minä olen yksin. Jos teillä on muita lapsia, huomatkaa heidät. Lapsilla on oma elämänsä, oma tahtonsa, oma tiensä. Heillä on myös oma valinnanvapautensa. Mielellään vanhempina kieltäisimme tällaisen vaihtoehdon, mutta se ei ole vallassamme.

Pyydän siunausta teille!

Olette tällä kysymyksellänne varmasti auttaneet monia! Tästä aiheesta on vaikea puhua. Kaikista mieluimmin juuri jättäisin tämän vaiheen elämästäni elämättä! Mutta homma näyttää toimivan niin, että kuljen virran mukana sinne mihin se vie. Katson sinistä taivasta silloin kun se näkyy ja naama ei ole pärskeiden peitossa. Törmään karikkoihin ja kiviin, saan lohdutusta viisaammilta. Aikanaan tulee suvantopaikka ja ranta, jossa voin nousta ylös!

Tuulikkki2