Etusivu
Ajatusten Aamiainen
Sähköiset kortit
Kuvagalleria
Kiitospalsta
Perjantaiutelu
Aarteisto
Lotus Hill
Positiivisuusviikko
Positiivarit
Uteluarkisto
| Oman lapsen tai läheisen pahoinvointia on äärimmäisen rankka seurata sivusta. Mitkä olivat sinun selviytymisesi ja jaksamisesi keinot?Pelko ja rakkaus kumpuavat samasta lähteestä. Millaisia tunneskaaloja kävit itse läpi? Vastauksia 52 ========================= |
| Tunteet menevät ylös alas riippuen mikä vaihe on aviomiehellä. Välillä kaikki on todella mustaa, tuntuu turhauttavalta kun teitpä mitä vaan kaikki on sinun vikasi, mitään et osaa tehdä oikein. Henkinen painostus painaa omankin mielen matalaksi. Minun pelastuskeinoni on ollut liikunta; jumppaa eri muodoissa, koiran kanssa lenkkeily, marjastus ja metsässä kävely. Joskus saan miehenkin mukaan. Hänellekin koira on tärkeä "ystävä". Eläimet auttavat jaksamaan, peloista huolimatta... Mummeli ========================= Viime aikoina olen todennut: kun ei pysähdy miettimään läheisen sairautta vaan tekee ja touhuaa, niin jaksaa päivän kerrallaan. Tuhkimo50 ========================= Mitenkähän selvisin? Tilanne ei ole kokonaan ohi vieläkään, mutta sentään jo paljon parempi. Kai se oli se suomalainen sisu, joka sanoo, että periksi en anna! Sekä peruspositiivinen elämänasenne, jota yritin pönkittää lukemalla siihen liittyvää kirjallisuutta. Myös Positiivarit auttoivat siinä omalta osaltaan, kiitos Kokki-Jussi, että joka aamu sain päivän evääksi toivoa ja rohkaisua. Tunneskaalat kävin läpi niin laidasta laitaan, etten aikaisemmin ollut arvannut sellaiseen edes pystyväni. Omalta osaltaan tietysti muu perhe ja kotieläimet auttoivat pysymään kiinni arkisissa asioissa, jotka vaan oli hoidettava. Luonto on myös minulle se tärkeä henkireikä. May ========================= Olemalla läsnä, olen jo antanut kaiken. Vierellä ========================= Se on liian pitkä juttu... ... ensinnä apua kärsivälle siinä määrin kuin vain voi löytää... ...sitten apua itselle niin paljon kuin vain keksii... …että jaksaa auttaa kaikkia jotka tarvii apua ympärillään... …kaikki läheiset potevat, kun yksi potee... ...olet kuin tynnyrissä, jossa ei ulospäin aukkoa... ...nelinkontin se vei henkisesti... ja fysiikka petti itseltä... ...poteminen jatkunut vaikka läheinen selvinnyt... ...jäin rampautuneena itse kellumaan avaruuteen kuin ufo... ma ri a ========================= Kun mieheni sai 40-vuotiaana sydänkohtauksen ja diagnoosina oli sepelvaltimotauti, tilanne vaati uudelleenjärjestelyjä mm. sen suhteen, miten mieheni suhtautui tulevaan. Oikeastaan aika ja tilannetta auttavat ystävät olivat se selviytymiskeino, joka auttoi jaksamaan. Tunneskaalat olivat valtavat, minullakin. Viimeisin vahvempi tunne oli katkeruus siitä, että tapahtuman keskiössä oli kuitenkin lähes poikkeuksetta mieheni, en minä. Läheisen sairastuminen pitkäaikaiseen, elämään vaikuttavaan sairauteen on myös läheisten juttu. Ei enää katkera ========================= Kun läheinen voi pahoin tunneskaala on laaja: pelko- mitä voin tehdä auttaakseni? Omaan napaan kurkkaaminen - mitä voin tehdä, etten menetä tätä itselleni rakasta ihmistä? Epätoivo - kun omat keinot ei riitä? Tahdonvoima - mistä saada apua, kuka auttaisi? Energia - kun auttaja löytyy, eikun toimeksi vaan! Lamaantuminen - prosessin eteenpäinvieminen ja sivusta toisen kärsimyksen katsominen on lamaannuttavaa. Rakkaus- vaikka prosessi on hidas, välillä liiankin hidas - rakkaus on kannatteleva voima. Mutta - kuka auttaa auttajaa? Kaunista oranssia syksyä kaikille! Oranssi ========================= Tyttäreni sairasti anoreksian rippikouluiässä. Luulin kuolevani itsekin pelosta, syyllisyydestä, huolesta, vihasta, kiukusta jne. Kävin varmaan kaikki tunneskaalat läpi. Itselleni rukous oli se yksinäisten tuskahetkien pelastus, tiesin, että Jumala kuulee ja myös hoitaa...ajallaan. Toinen iso asia oli se, ettemme salanneet asiaa keneltäkään ja siitä sai uskomatonta tukea. Monet olivat joko itse tai läheisen kautta käyneet läpi samanlaisen elämänvaiheen ja jakoivat ymmärrystä kuten myös "lainasivat korviaan ja sydäntään". Siunausiloa vaikeaan elämäntilanteeseen toivottelee Irma Irma ========================= Ellei pidä itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan huolta, ei jaksa auttaa muitakaan. Ei pidä keskittyä tunteisiin vaan käytännön asioihin. Nainen ========================= Rakas poikani joka nyt murrosiässä, on vuosia ollut kiusattu ja hyljeksitty. Pahoinvointi on niin suurta että hän alkoi vahingoittaa itseään, koska kiusaamista ei kukaan ole kyennyt/halunnut koulussa saada katkaistua. Mukana on ollut säestämässä myös opettajat sekä toisten lasten vanhemmat suuressa viisaudessaan. Minä olen jaksanut sillä että minun on pakko. Vaikka on päiviä jolloin olisin voinut itse tehdä itselleni jotain fyysistä vain saadakseni hetkeksi ummistettua silmäni hänen tuskaltaan. Seistä vieressä ja vakuuttaa että me selvitään ja voitetaan, kun epätoivo on niin suuri molemmilla, ettei kykene itsekään sanoihinsa joskus uskomaan. Olen vahva ja niin on poikanikin. Jostakin minä ja hän olemme kaivaneet sellaisen voiman joka vie meitä eteenpäin. Itkenyt olen niin paljon että niistä oikeasti olisi saanut jonkun ammeen täyteen; mutta itku helpottaa. Toisin on poikani laita, hän ei itke koska se on vielä heikomman surkimuksen merkki. Myös uskoni Jumalaan on kulkenut mukanani vaikka sekin on toki horjunut monta kertaa. Mutta uskon että kaikella on joku tarkoitus vaikka emme sitä nyt näekään vielä. Olen käynyt rukousilloissa joissa olen jättänyt asiani viisaamman huomaan. Jos ajattelisin niin kuin poikani, että ei Jumalaa ole ja että jos olisi, ei hän olisi antanut tällaista elämää hänelle... ei se mene niin. Silloinhan ei maailmassa olisi mitään pahaa. Meille annetaan ja meiltä otetaan mutta tiedän että moni annettu on opiksi meidän tulevaa elämäämme varten. Kuten omassa elämässänikin olen huomannut. En olisi kyennyt olemaan oman lapseni avuksi jos oma elämäni ei olisi myös ollut vaikeuksilla päällystetty. Ja koska pohjalta on pääsy vain ylöspäin, pyrimme sinne. Ja tiedän että me selviämme vaikka vain kaikkien suvaitsemattomien luokkatovereiden ja heidän vielä typerämpien vanhempiensa ja opettajien kiusaksi. Repikää siitä te jotka luette, sillä tiedän muutaman vanhemman lukevan tätä samaa tekstiä. Sen erilaisen sankarin äiti ========================= Itse erosin avioliitosta 10 vuotta sitten ja se oli tunteiden myllerrystä, välillä jopa itsetuhoisin ajatuksin. Silloin opin myös erottamaan kaverit ja tosi ystävät toisistaan, moni käänsi selkänsä ja harva oli tukena. Ne harvat olivat ne kaikkein läheisimmät, heille sai suoraan sanoa milloin itketti tai nauratti. Nämä harvat kulkevat edelleen rinnallani jok’ikinen päivä. Olen rikas kun minulla on todellisia ystäviä, toivon teille kaikkea hyvää ja kaunista elämäänne!! Jane ========================= Koita herättää hänessä positiivisuus jos sitä jo ei hänessä ole. Minulla kävi tässä taannoin ikävä tapaus jossa vaimoni sisko kuoli syöpään, mutta hän jaksoi loppuun asti elää iloisena ja kuin mitään vikaa hänessä ei olisikaan. Hän kohteli aina kaikkia häntä katsomaan tulleita ihmisiä kohteliaasti ja iloisesti. Häntä on ikävä, mutta hänestä jäi vain positiivisia muistoja koska hän osasi asennoitua elämäänsä hyvin. Jos jollain ihmisellä on pahaolo, pitää hänellä tehdä selväksi mistä se paha olo johtuu. Jos se on kuten minun vaimoni siskon tapauksessa asiaan voi olla vaikeaa suhtautua positiivisesti, mutta jos asia on vain henkistä pahoinvointia, siitä selviää aina! JaniP ========================= Esikoisellani kesti pitkään löytää itsensä. Hän yritti väkisin sulloutua joihinkin normeihin ja masentui tilanteesta aika ajoin pahastikin. Väärän diagnoosin takia häntä hoidettiin masennuspotilaana, vaikka kyseessä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Paha olo kulminoitui siihen, että lapsi (silloin jo aikuinen) hyvästeli rakkaansa jakamalla heille omia tavaroitaan ja otti sen jälkeen yliannostuksen masennus- ja unilääkkeitä. Tuona pitkänperjantain yönä valvoessani hänen sairaalasänkynsä vieressä kävin läpi kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet: oli vihainen, avuton, toivoton ja turhautunut. Välillä syytin Jumalaa, välillä rukoilin häntä. Itkin ja silitin lastani. Kun hän pikkuhiljaa selvisi lääketokkurasta, lauloin hänelle lauluja, joita tapasin laulaa hänen ollessaan lapsi. Tuon yön jälkeen olemme lähteneet liikkeelle tyhjältä pöydältä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Välillä pelottaa, miten lapseni selviää maailmassa, mutta olen tajunnut, etten voi tehdä asioita hänelle valmiiksi. Pystyn vain tukemaan häntä hänen päätöksissään. Onneksi myös hän on ottanut uudenlaisen vastuun omasta elämästään ja hoitaa myös sairautensa - nyt uuden diagnoosin ja uusien lääkkeiden avulla - tunnollisesti. Nanna ========================= Minä olen viimeisen vuoden aikana ollut vierestä seuraajana veljeni sairastuttua syöpään. Alkututkimusten jälkeen selvisi, että kyseessä on syöpä, jota ei voi parantaa. Rankat hoidot kuitenkin aloitettiin, jotta syöpä ei leviäisi. Tieto oli kauhea shokki ja painosti lähes jokaista päivääni, oli kauhean voimaton olo. Veljen voinnin jatkuva huonontuminen raastoi sydäntäni. Koitin auttaa parhaani mukaan, soittelin, lähetin paketteja, joissa oli lukemista, äänikirjoja, vaatteita tms. sairaan elämän piristykseksi. Välillä olin todella väsynyt enkä jaksanut edes soittaa hänelle, oli pakko ottaa etäisyyttä. Itkin kaikkea sitä, mistä jäämme paitsi, kun hän lähtee näin aikaisin. Rakkaus veljeä kohtaan suorastaan sattui. Hän nukkui pois pari viikkoa sitten ja sain onneksi olla häntä saattamassa. Surutyö on vielä kesken, mutta yritän ajatella, että hänellä on nyt parempi koti jossain. Hän oli kiltein tuntemani ihminen, ja olen toivottavasti oppinut häneltä sitä pyyteetöntä hyvyyttä, jota sain kokea aina viimeisiin hetkiin saakka. Johanna ========================= Oma keinoni oli purkaa pelkoni ja ahdistukseni itkemällä lenkillä. Läheisille ei voinut näyttää vaan piti olla pirteä, urhea ja jaksaa.. Kun tulin lenkiltä jaksoin taas hymyillä ja ottaa vastaan toisen pelon ja ahdistuksen. Punaiset silmät pystyi aina selittämään tuulella tai roskalla silmässä. Lenkkeilijä ========================= 13-vuotias tyttäreni sairastui masennukseen vuosi sitten. Aluksi olin järkyttynyt ja syyttelin itseäni sairaudesta. Seuraavaksi tuli hyväksymisen vaihe. Keskitin kaiken tarmoni tyttäreeni ja jätin siinä sivussa itseni ja toisen tyttären ehkä liian vähälle huomiolle. Terapian myötä pikkuhiljaa tyttären tilanne alkoi kehittyä parempaan suuntaan ja minä ikään kuin hengähdin ja olin tosi onnellinen ja toiveikas asian suhteen. Opin myös näkemään niitä ihania asioita, joita perheessämme on. Olemme lähentyneet valtavasti tämän prosessin aikana. Jossain vaiheessa olimme vain me kolme yhdessä pahaa maailmaa vastaan. On ollut myös hienoa huomata miten upeita ammattilaista meillä on lasten psykiatriassa ja koulussakin. Olemme saaneet valtavasti tukea ymmärrystä tyttären koulun terveydenhoitajalta ja opolta. Nyt syksyllä tyttärellä on ollut taas huonompi vaihe, mutta se kuuluu asiaan, paraneminen on aaltoliikettä. Tänä syksynä olemme nyt koko perhe saaneet käydä yhdessä terapiassa. Tämä on ollut erittäin hienoa ja vähentänyt taakkaani ja huolta toisen tyttäreni hyvinvoinnista. On tärkeä huolehtia kriisin aikana kaikista perheenjäsenistä. Jossakin vaiheessa alkujärkytyksen jälkeen on hyvä alkaa elää vaan normaalia elämää ja nauttia myös kodin ulkopuolisista asioista, että jaksaa eteenpäin. Taiteilijan äiti ========================= Tuntematon ohikulkija potki poikani teholle puolitoista vuotta sitten. Nyt on ilmeistä, että hänelle jää pysyvä aivovamma. Olen kulkenut hänen mukanaan tutkimuksesta toiseen hänen "muistinaan". Häntä helpottaa se, että joku on hänen tukenaan. Minua helpottaa se että voi jotenkin edes osallistua hänen toipumiseensa. Hän nukkuu pommiin, saa raivareita tyhjästä, masentuu - kaikki kuuluvat sairauden kuvaan, mutta minäkin suutun hänelle niistä, vaikka tiedän ettei hän voi sille mitään. Sitten pyydellään anteeksi puolin ja toisin. Kuitenkin olisi paljon vaikeampaa seurata sivusta passiivisena. Silti me kuljemme yhä "tunnelissa". Emme varmaan kumpikaan vielä tajua kaikkia muutoksia, jotka vaan on pakko hyväksyä. Ja hyvä niin, koska saamme aikaa sopeutua niihin. Onneksi olemme molemmat perusluonteeltamme optimisteja! Pahoinpitelijä istuu jo vankilassa, mutta en tunne mitään vihaa häntä kohtaan, ihme kyllä, pikemminkin huolta siitä, että saako hän minkäänlaista terapiaa vai tuleeko hän takaisin entistä rikkinäisempänä? He ovat poikani kanssa samaa ikäluokkaa alle 25v. Välillä epäilen, että panttaan todellisia tunteitani, en ole vielä valmis käsittelemään niitä. Äiti ========================= Pyrin ajattelemaan nyt huonosti voivani miehen rinnalla, että miten ymmärtäisin ystävän hätää, ja se monesti saa minut ymmärtämään paremmin miestäni. Rankkaahan se on, mutta olen pyrkinyt ottamaan omaa aikaa sen mitä muuten perheeltä ehdin. Katson viikonloppuisin elokuvia, jotka hivelevät hyvää oloani. Juttelen netissä vertaisryhmissä, kun pahin olo pukkaa päälle, ja yleensä se auttaa jo paljon. Tunneskaala vaihtelee rakkaudesta inhoon. Miehen paha olo ottaa myös hermon päälle, kun itse haluaisi että jo helpottaisi. Katjuska ========================= Koetamme löytää joka päivästä jotain hyvää, jotain ihan pientä, vaikka aamun sarastukset kauneus tai leppäkerttu kirsikkapuun oksalla. etsimme sen ja koetamme sulkea tietoisesti pahan mielen aiheuttajan hetkeksi pois mielestä. Omaa palautumista edistää se, että itsekkäästi otan ns. oman ajan, eli "äitipalvelu on kiinni klo 21-6 ma-su". Katri ========================= Tunneskaalat vaihtelivat laidasta laitaan, syvästä epätoivosta lujaan päättäväisyyteen. Että jaksoin olla tukena ja välillä pahan olon purkukohteena, minulle antoi voimia hyvät ystävät, joiden kanssa sain puhua asioista, perhe, koiramme, joiden lakkaamatonta elämäniloa oli helpottavaa katsella sekä tietenkin ammatti-ihmisen kanssa käymäni keskustelut tilanteesta. -K- ========================= Läheinen ystäväni sairasti vuosia, ja lopulta sairaus vei hänet enkelten luokse. Tunneskaalat olivat surusta, vihaan ja sanattomuuteen ja siihen että tunsi itsensä avuttomaksi. Loppuaikana hän ei enää jaksanut vastata puhelimessa, vaan halusi kuunnella ääntäni ja puhetta. Luotimme Jumalaan. Kuitenkin tunsin vihaa, miksi hän ei saanut elää, olihan hän itsekin loppuun asti elämänhaluinen. Asiasta on kulunut nyt reilu vuosi, ja ystävääni kaipaan, ja muistelen. Hänen paikalleen luotettavana, ymmärtäväisenä ystävänä - ei ole toista. Yhä vieläkin kyyneleet tulevat silmiini, kun niin paljon jäi tekemättä. Jaksamista ja selviytymistä ovat auttaneet kävely, käsityöt ym. Tosi ystävä asuu sydämessäkin ========================= Syyllisyyttä, pelkoa ja vihaa kumpusivat sisältäni miettien, tuleekohan pojastani koskaan kunnollista ihmistä, koska hänellä on päihdeongelmia. Hän on käynyt monet kerrat terapialla ja hoidossakin jonkun aikaa, mutta tuntuu, että mikään ei auttanut. Jonkun aikaa hän jaksaa opiskella, mutta aina lopettaa kesken, koska hän sanoo, ettei taaskaan jaksa käydä koulua vaikka hän on älykäs poika, ettei ollut koskaan vaikeuksia lukea ja oppia, mutta taustanaan on ilmeisesti päihdeongelmia. On vain yritettävä jaksaa kannustaa ja rakastaa kaikesta huolimatta, vaikka välillä tuntuu todella toivottomalta, mutta kun olen tällainen positiivinen ihminen, sitä vain kummasti aina vain jaksaa uskoa, että kyllä aurinko paistaa risukasaan. Olen rukoillut Jumalalta joka päivä, että joku ihme tapahtuisi ja poikani tervehtyisi ja löytäisi paikkansa elämässään. Kristiina ========================= Oman lapsen itsemurha yritys sai aikaan todella valtavia tunteita, itsesyytöksiä, vihaa, katumusta. Oli alkuun todella vaikeaa löytää mitään tapaa tai konstia, miten voisi auttaa lasta saati itseään. Itse kävin psykologilla juttelemassa ja purkamassa tuntoja, sain eväitä omien tuntemusteni käsittelemisessä ja sillä tavoin sain voimia jaksaa lapseni auttamisessa. Vuosi tuon tapahtuman jälkeen jouduin toimittamaan oman äitini sairaalaan hänen harhaisten maailmojensa takia. Siinä vaiheessa liityin Omaiset Mielenterveystyön tukena ry:n, ja olen sieltä saanut tukea, tietoa ja asiantuntevaa empatiaa. Näitten kahden omaiseni kanssa joudun elämään joka päivä, ja olen oppinut paljon. Sen tiedän, ettei tänä päivänä tarvi kärvistellä yksinään, oli tilanne sitten mikä tahansa. On olemassa tahoja ja yhdistyksiä, joilla on tietoa, taitoa ja haluja auttaa. Voin vain kannustaa muitakin kipeitten asioiden kanssa painiskelevia, että etsikää niitä auttavia tahoja. Niitä löytyy. Kirsi ========================= Miten sattuikaan, että juuri nyt minäkin äitinä käyn lapseni (19-vuotias) pahaa oloa läpi. Kyllä, pelkään niin, että sydän vapisee. Toivon ja rukoilen. Yritän uskoa sen auttavaan voimaan. Olen pelkkiä aisteja huomaamaan vähäisimmänkään vaaran, tulemaan vastaan kuitenkaan tunkeilematta tai tyrkyttämättä. Yritän löytää ihmisiä hänen lähelleen, jotka tarvittaessa tukevat. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamistani on lapseni ja ensimmäinen herätessäni lapseni. Ja KUITENKIN: nautin elämästä, olen onnellinen olemassaolostani ja juuri tämän olen huomannut auttavan lastani eniten! Sen, etten ole menettänyt hänen pahan olonsa mukana uskoani elämään (vaikka joskus epäilenkin). Huomaan, että kirjoittaessani hänelle, vaikka sydämeni onkin vereslihalla, järkeni toimii silti ja se tuntuu antavan hänellekin uskoa elämänsä oikeuteen. Tietenkin terapia tosi vaikeassa tilanteessa on korvaamaton. Sen aikana moniin lapsen kysymyksiin rehellisesti vastaaminen vaatii minultakin peiliin katsomista ja näkemäni hyväksymistä. Vanhemmuus tuntuu olevan sitä, että elää monta elämää yhtä aikaa kuitenkaan liiaksi niihin puuttumatta. Kaikkein pahimmassa vaiheessa en meinannut silti jaksaa ja juuri siinä vaiheessa jotain tapahtui elämässäni. En oikein tiedä, mitä se jotain oli. Tuli vain sellainen tunne, että elän. Ja siitä kumpuaa nyt tuo jaksaminen. Miten se tunne tuli? En tiedä. Sain kyllä homeopaattisen konstituutioaineen muista syistä. Olisiko se kaikki lähtenyt noista pienen pienistä, valkoisista pillereistä? Ei kai sellainen voi olla mahdollista! Mutta tosiasiaksi jäi tämä monta kuukautta jatkunut joka aamuinen riemu siitä, että elän! Vaikka ensimmäinen ajatukseni aamulla koskeekin pahoinvoivaa lastani! Jotain on tapahtunut eikä se ole kuvittelua. Toimin työssäni ja kaikessa elämässäni aivan erilaisella varmuudella. Vaikka sydämeni pelkääkin lapseni puolesta! Yhden asian tiedän kyllä konkreettisesti auttavan. Se on minun tapauksessani ollut joka aamuiset sauvakävelyt YKSIN metsässä. Vaikka metsä ei olekaan se suomalainen ihana, valoisa mäntymetsä niin luonnosta ammennan silti aina voimia ja uskoa ja HAPPEA, elintilaa ja voimaa. Ystäväni (ja mieheni, joka myös on ystäväni) ovat myös tukena eikä heidän kanssaan tarvitse alituisesti puhua asiasta, vaan jo pelkkä tietoisuus heidän välittämisestään antaa voimia. Entä jos ei ole sellaisia ystäviä? Tai sellaista miestä? Tai sellaisia sukulaisia? Niin, yksin en jaksaisi. Onko ehkä mahdollista siinä tapauksessa hakea itselleen terapia-apua? Se voisi joka tapauksessa olla jossain vaiheessa viisasta, ettei tahtomattaan ehkä pahenna lapsen pahaa oloa. Mutta itselleen tilan antaminen. Elämästä kaikesta huolimatta nauttiminen, jos se vain jotenkin olisi mahdollista...siihen ainakin pyrkiminen. Elämänvoimaa! Kirsti ========================= Oman lapseni henkinen koulukiusaaminen tapahtui hitaasti, jota en edes heti uskonut todeksi. Ajatukseni lensivät sekaisin menneen hedelmäpelin tavoin. Filmipätkiä liikkui mielessäni palapelinä, vuoroin asetin kysymyksiä ja vuoroin yritin löytää kysymyksiin vastauksia. Tämän yhteiskunnan tavoin pahoilta asioilta ylempänä olevat ihmiset ummistavat silmänsä hevosen juoksulapun tavoin. "ei emme me ole huomanneet mitään!" Lapset ovat yhtä juonia kuin aikuiset. Pahat sanomiset ja alistamiset pitää tapahtua niin, ettei sivulliset kuule eikä näe. Uhria ei uskota ja kiusaaja osaa pyörittää asiat nurin perin - järkyttävää. Kiusaajan vanhempien mielestä heidän lapsi ei ole tehnyt mitään väärää - ei tietenkään. Oma lapseni väsyi koulunkäyntiin yhden kiusaajan taholta niin, että itkua väänsi eteisen lattialla ja hoki ettei tahdo mennä kouluun. Kyllä silloin siellä jokin mättää. Kirjoitan asiani positiivisesti, koska jos laittaisin asiat juuri niin kuin ne olivat, tekstini olisi sensuroitava tunnemylläkkäni vuoksi. Tunteeni kävi läpi laidasta laitaan ties mitä: raivo, viha, halveksunta kiusaajaa kohtaan ... Lapseni kanssa keskustelimme joka päivä moneen kertaan nimenomaan tunnepohjalta että miltä tuntuu. Itse olin tavallaan yksin asian kanssa mieheni kanssa. Muutama hyvä ystävä tuki vaikeuksissamme. Olisin suorastaan voinut katseellani tappaa kaikki ne jotka asiaa vähättelivät. Lastani kohtaan kannustus ja todellinen ystävyys, asioista oikeilla nimillä keskustelu, vääristelyn merkitys, oikeudenmukaisuus ja alistaminen olivat pääpuheenaiheita. Lastani ja perhettämme asia yhdisti ja kasvatti. Kiusaajan perhe muutti pois ja hyvä niin, mutta asian ydin kyseisessä perheessä ei muutu miksikään eli perheen henkinen perheväkivalta. Asia vaikutti omaan persoonaani. Se vei yöunia, toi mustia silmäpusseja, ryppyjä... mutta toi elämänvahvuutta entistä enemmän. Sinisilmäisyys vakaviin asioihin karaistui. Tietysti pelko oli jokapäiväistä, mitä taas on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Pelko kulki yöllä unissa ja ajatuksissa. Rakkaus lapsen puolustamisessa ja kannustamisessa löysi kummasti sanoja, joita ennen en ole edes käyttänyt. Silloin kun ihminen on heikoimmillaan, hän kaipaa kannustusta, välittämistä ja rakkauden osoitusta joka päivä ja hetki! Selviytymiseeni kuuluu mm. risusavotta, missä olen mielikuvituksissani kiduttanut kaikkia niitä ilkeitä ihmisiä, joita kohdalleni on tullut. Työ ja vieläpä rankalla työllä olen purkanut omaa pahaa sisintäni pois. Luonto ja lenkkeily rauhoittavat. Jaksamiseni on aaltoillut laidasta laitaan. Näitä asioita ei voi toinen ihminen ymmärtää, jos ei itse ole kokenut. Jaksaminen on lähtenyt juuri hyvien ja luotettavien ystävien kannustuksesta. Asioista kirjoittaminen on helpottanut. Jaksamiseen on kuulunut myös se, että olen yrittänyt ajatella asioista positiivisen seikan, vaikka edes vain pienen pienen ajatuksen, jotta päällimmäinen paha asia uppoutuisi suon syvimpään helvettiin. Koulukiusatun äiti ========================= Pelkäsin masentuneen lapseni tekevän itsemurhan. Se oli kauheaa! Omat tekemiset ja tekemättä jättämiset tulivat tietysti mieleen. Kuitenkin ajattelin, että parhaani olen tehnyt hänen hyväkseen kun hän vielä oli kotona. Ystävien tuki ja esirukous ovat olleet apuni. MamaL ========================= Olen parasta aikaa painimassa oman nuoren aikuisen pojan pahoinvointien kanssa! SE ON RANKKAA! Mutta etten minä voi pahoin hänen ongelmien mukana olen joutunut etsimään itselle henkireikiä. Olen mennyt vertaistuki ryhmiin jossa saan puhua omaa mieltä askarruttavien asioiden kanssa ja samalla kuulla kuinka muut toimivat, se helpottaa oloa. Koetan hoitaa itseäni käymällä lenkillä ja muutenkin ulkoilla, kuuntelen hyvää musiikkia, kuntosalilla ym. Tunneskaaloja on monenlaisia: vihaa itseä kohtaan, surullisuutta, katkeruutta, pelko, pettymystä ja itkukohtauksia! Mutta kaikkein voimakkain tunne rakkaus ja halu auttaa! Kai se kun on oma lapsi kyseessä! Se tunne ettei välillä tiedä kuinka auttaisi vaikka olisi valtava halu! Kun läheinen voi pahoin ========================= Entinen mieheni sairastui henkisesti. Useat läheiseni käänsivät takkinsa ja selkänsä minulle. Olin yksin yksin yksin. Kotona oli henkisesti raskasta ja tulevaisuus huolestutti ja pelotti. Kun oli oikein raskasta ja seinä tuntui kääntyvän päälle, lähdin ulos ja metsään. LUONNON PARANTAVAAN VOIMAAN LUOTTAVA ========================= SE on rankkaa. Kun tilanne on melkein liian rankkaa, kannattaa hakea sopivaa apua. Yksin ei tarvitse osata ja jaksaa kaikkea. Tästä alkoi oma selviytymiseni. Ajatus huonoista asioista kannattaa suunnata niihin hyviin asioihin. Niistä täytyy tehdä numero! Lapsi yleensä haluaa miellyttää vanhempiaan, siksi hän tekee yleensä parhaansa, jos tietää mitä häneltä odotetaan. Toiveet kannattaa olla pieniä ja aluksi hyvin konkreettisia: se pienin sinulle tärkeä asia tai jopa pieni osa siitä, minkä toivot ensimmäisenä tulevan kuntoon. Jos hän edes yrittää - siitä pitää kiittää. Tunteet kulkevat omia polkujaan suuresta rakkaudesta vihaan. Ei se ole vaarallista, jos välillä kokee vihankin tunteita omaa lastaan kohtaan. Tärkeää on vain se, miten tunteet purkaa. Minä purin ja puran vieläkin suuttumukseni siivoukseen, josta en muuten erityisesti pidä - näin saan ripeästi kotimme kuntoon! Harmillista vain, että asiat ovat niin tasaantuneet, että pölykoirat saavat rauhassa räksyttää... Äitiliini ========================= Läheisen pahoinvointi aiheuttaa surua, ahdistusta ja masennusta itsellekin. Pitää huolehtia myös omasta jaksamisestaan, vaikka kuuntelee murheita. Pahoinvointia liikaa ========================= Minun tapani on ollut rukous. Siinä jätän kaiken Jumalan haltuun. Jos Hän on puolellani, mitä silloin maailma mahtaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi sekunnissa muuttunut ja huoli ja pelko olisi poistunut. Sain voimaa jaksaa ja siedin syyllisyyttänikin paremmin. Nyt on asiat jo paremmin ja kiitän, että Herra ei hylännyt minua hädässäni. Missu ========================= Poikani avioeron muutama vuosi sitten oli rankka kokemus myös äidille. Koko elämän kestävään liittoon sitoutunut poikani jäi yksin ja oli itsemurhan partaalla, syytti kaikesta itseään. Poikani muutti takaisin kotiin, kun oma kotinsa "hajosi". Parin kuukauden ajan kävimme joka ikinen yö keskusteluja aamuyön tunneilla, kun ahdistus kävi ylivoimaiseksi. Poikani selvisi lopulta asian yli vaikka se vielä nytkin muistuttaa määrätyissä tilanteissa. Poikani mukaan häntä auttoi parhaiten juuri ne öiset keskustelut - se, että sai puhua, puhua ja puhua ja minä osasin oikeasti kuunnella, analysoidakin asioita ja poistaa syyllisyyden. Äitee ========================= Pelko, ahdistus ja hitunen raivoakin joskus. Loppu viimeksi vain toivoa, että tänään tätä, huomenna ehkä kaikki on toisin. Maija ========================= Voimattomuus on varmaankin päällimmäisenä tunteista. Ja se onkin oikeastaan helpotus: asia on vain hyväksyttävä. Niin, miten? Jos on huomannut, että asialle ei voi mitään, sille ei voi mitään. Pitää ajatella aivan jotain muuta, ottaa itselleen esimerkiksi harrastus, joka vie ainakin pariksi tunniksi ajatukset täydellisesti muualle, tavata ystäviä, kirjoittaa päiväkirjaa, siivota, leipoa, laulaa radiosta tulevaa kappaletta, käydä pitkällä lenkillä, mennä elokuviin, teatteriin, oopperaan... Pitää päättää olla hyvä itselleen ja pitää kehua itseään aina kun on onnistunut. Jos vatvoo pelokkaana asioita, joille ei voi mitään, ei ole hyvä itselleen. Olen huomannut, että kun ajattelen asialle kuin asialle positiivisen lopputuloksen, se sitten useimmiten tuleekin. Ja jos ei tule, uskossani on ollut horjuntaa. Yritän uudestaan seuraavalla kerralla... Merja-T. ========================= Kaikki mahdolliset, mitä ihminen vain voi tuntea. Alkaen pelosta ja vihasta, päättyen välittämiseen ja rakkauteen. Huomasin, kuinka tärkeää siinä tilanteessa on huolehtia myös omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Paljon aikaa kuluu myös siihen, että jaksaa löytää keinoja ja asioita, joista voi nauttia juuri sillä hetkellä. Hyvät muistot ja läheisyys olivat tärkeitä. Ja ennen kaikkea kosketus. Yhdessä selviytyneet ========================= Minusta oli hyvä jakaa asiaa toisen ulkopuolisen henkilön kanssa joka kykeni peilaamaan ajatuksiani ilman kovaa tunnelastia. Toisen vanhempani pahoinvointi tuli niin lähelle itseä että kävin vähän aikaa juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Muut kriisit on selvitty puolison ja muutaman tutun tuella. Rauhoittuminen tilanteen, eri toimintamallien ja asioiden merkityksen miettimiseen on lähentänyt myös parisuhteessa ja antanut lisäpontta jaksamiseen. AINA LÖYTYY KEINOJA TOIMIA JA JAKSAA, malta hetki niin niitä löytyy. Joskus jo pitkä uloshengitys ja sitten vasta ajattelu saattaa auttaa -aivot tarvitsevat happea! T: Pepe ========================= On jaksettava uskoa ja toivoa, että vielä parempikin aika koittaa. Antaa lapselle olkapää ja lohdutusta, että hänen uskonsa ja toivonsa ei sammuisi. Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka sitä en vielä ymmärräkään. Tämä voima, jonka saan, kantaa minua eteenpäin. Sairaan lapsen äiti ========================= Itken, mutta en anna hysterialle sijaa. Puhun. Valitsen ystävistäni kuuntelijakseni sen, jolla on sopivan pitkä etäisyys murheeseen, ettei asia kuormita häntä liikaa. Silloin saan myös sellaista tukea joka estää vaipumasta epätoivoon. Proosalliset ulkoilu ja liikunta auttavat, samoin jooga. Todellisuutta on hyvä myös välillä paeta elokuvien tai kirjojen maailmaan. Itsensä ilmaisulla (maalaaminen, kirjoittaminen) voi siirtää tuskaa paperille, joka silloin ikään kuin siirtyy pois sisimmästä ja antaa ainakin hetkellistä helpotusta. Elämän eläjä ========================= Kyllähän siitä selviää kun vaan jaksaa elää päivän kerrallaan! -lissu- ========================= Pahoinvointiin ja jaksamiseen auttaa ainoastaan keskustelu luotettavan ystävän kanssa. Se auttaa huomaamaan, että on elämässä muutakin sekä antaa etäisyyttä koko asiaan. Lisäksi itkeminen puhdistaa... ja seuraavana päivänä on paljon helpompaa vaikka silmät ovatkin itkusta kipeänä. Salla ========================= Kun lapseni voi pahoin koulussa ja suri kovasti papan kuolemaa, oli omakin jaksaminen lähellä loppua. Pitkään mentiin sellaisella päivä kerrallaan mentaliteetilla, kunnes eräs lääkäri oli niin fiksu, että totesi äidinkin tarvitsevan lepoa, jotta lapsi jaksaa. Oma pitkä sairasloma sai poikani jalkeilleen ja kahden hankalan kouluvuoden ja yhden erityisluokan jälkeen tänä syksynä on aloitettu uudessa koulussa puhtaalta pöydältä ja nyt tuntuu että onnistutaan. Itselleni olen välillä joutunut ottamaan omaa aikaa ulkoilemalla tai uppoutumalla hyvään kirjaan. Viime talven avantouinti oli todellinen piristysruiske. Elämä jatkuu ========================= Jaksamisen paras resepti on omat harrastukset maustettuna hienolla itsekkyydellä. Oma aika on kaiken A ja O. Kissanminttu ========================= Kun on elänyt jo näin kauan ja kokenut yhtä sun toista ja itsekin ollut potilaana ja välillä hankalakin tasoittuu toisenkin ihmisen pahoinvointi. Olen ollut lapsenlapsi ja lapsi, tosin en vanhempi. Aika parantaa haavoja ja elämä kantaa. Oksennusten siivoajana olen vain huono, minulla on herkkä oksennusrefleksi, en kestä. Kanto ========================= Tunneskaalat ovat vaihdelleet ahdistuksesta vihaan ja omaan riittämättömyyden tunteeseen. Pienet edistymiset tai paremmat hetket ovat tuoneet uskomatonta nautintoa ja helpotusta. Tällainen rankka kokemus voi myös lähentää. Pahoinvoivan ihmisen tukena pitää olla täysillä niin että läheinen tietää voivansa luottaa ja uskaltaa kertoa huolensa. Sellainen aktiivinen läsnäolo kun koettaa ymmärtää toisen ajatuksia koko sydämestään, vie valtavasti voimia. Akkuja täytyy muistaa ladata antamalla itselleen lupa olla ajattelematta läheisen pahaa oloa jonain tiettynä aikana. Pitää lähteä jonnekin "tuulettumaan" ja ajatella hetki aivan muita asioita. Jokin harrastus tai mieluisa työ voi auttaa ajatuksia tauolle ahdistavasta asiasta. JA siihen pitää antaa itselleen lupa. Sinusta ei ole hyötyä kenellekään, jos poltat itsesi loppuun. Erittäin palkitsevaa on, jos saat houkuteltua pahoinvoivan läheisen johonkin toimintaan missä hän saa ajatuksensa pois ongelmista. Se voi olla retki jonnekin tai hyvä elokuva, rentouttava ilta kavereiden kanssa, saunahemmottelua,... mitä vain mistä ongelmien kanssa kamppaileva pitää. Jos saat sellaisen järjestymään, niin saat siitä itsellesi valtavasti voimia kun katsot läheisesi parempaa hetkeä. Uskomattoman pitkälle sitä jaksaa onnistumisentunteen voimalla. Rentoutus-cd:t ja joku jolle puhua voivat osoittautua korvaamattomaksi avuksi. Läheisen pahoinvoinnista voi myös kokea syyllisyyttä ja silloin tarvitaan joku joka sanoo että syyllistäminen on aivan turhaa, se ei auta mitään. Aforismeista saa paljon ajateltavaa ja helpotusta. Positiivisia ajatuksia kun saa huonoinakin päivinä sähköpostiin putkahtavasta aamiaistarjoilusta. Huumori auttaa myös rankoissa tilanteissa. Koeta löytää jotain mille pystyt nauramaan, vaikka sketsiohjelma´, vitsikirja, mikä vaan mikä sinuun nauruhermoasi kutkuttaa. Ja anna itsellesi lupa välillä nauraakin. Pakkosureminen ei auta läheistäsi. Huumori auttaa käsittelemän vaikeita asioita, joten ihanne olisi jos pystyisit katsomaan jotain osaa tilanteesta huumorin pilke silmässä. Se voi olla mustaa huumoria tai sarkasmia, mutta todella rankassa tilanteessa siitä saa voimaa. Pidä tiiviisti yhteyttä ystäviisi. Siinä on oiva turvaverkko. Joskus hetki kahvikupin ääressä parantaa suuren osan maailmaa. Seija ========================= Mieheni kärsii työuupumuksesta ja jonkinasteisesta masennuksesta. (Minullakin on samaan aikaan ollut uupumusoireita.) Olen ollut ensin huolissani, sitten vähitellen vihainen, koska koko perhe kärsii tästä, ja hänen pitäisi alkaa hoitaa itseään. Sitten päätin ottaa etäisyyttä, etten minäkin vajoa mukana. Olen hänelle hellä ja kiinnitän hänen huomionsa pieniin kivoihin asioihin. Suunnittelen lomat niin, että hän voi tulla mukaan mutten odota, että hän jaksaisi suunnitella. Hoidan raha-asiat ja kaikki muutkin asiat nyt kun hän ei jaksa. Käytän mielialalääkkeitä, jotta itse jaksaisin tämän (toivottavasti ohimenevän) vaiheen. Lääkkeistä olen saanut huomattavasti lisää virtaa ja pitemmän pinnan. Jaksan liikkua ja käydä joogassa. Suunnittelen lopettavani lääkkeet ensi keväänä, sillä kevät tuo aina minulle voimaa. Nyt en vaadi itseltäni mitään ihmeempää, en harmittele tekemättömiä töitä, tämä on vain vaihe jonka toisella puolella on taas asiat paremmin. Päivä kerrallaan ========================= Tyttäreni "oli hajota " nuorena aikuisena. Keskustelimme asiasta, mutta sehän ei pelkästään riittänyt. Istuimme usein lähekkäin, jopa sylikkäin ja minä puristin niin lujaa, että välillä oikein sattui. Mutta me olimme lähekkäin joskus jopa tunteja, ja ihan hiljaa. Ei ollut sanoja, oli vain hyvä olla turvassa. Silloin kaikki muu sai jäädä. Ei (saanut olla) ollut kiire minnekään. Näiden "istuntojen " jälkeen usein myös uni tuli. Ja kun sekään ei aina auttanut, soitimme ajan psykiatrille. HUH: psykiatri kysyi, että tietääkö isäsi ja äitisi, että tulit tänne? Hävettääkö heitä? Tyttäreni sanoi, että äiti soitti ajan. Se olikin viimeinen käynti sen psykiatrin luona ja rauhoittavat lääkkeetkin jäivät syömättä. Toinen psykiatri kuunteli, kuuli ja antoi hyviä neuvoja. Neuvot ovat vielä 10 vuoden kuluttuakin käytössä. Ja siitä ahdistus alkoi helpottaa. Kiitos Kimmo; muuta en voi sanoa. Ja olen onnellinen, että lapseni, nyt itse äitinä, jaksaa kantaa vastuun jo omista lapsistaankin. Uskalla puuttua asiaan avoimesti ja ajoissa ========================= Oman lapsen äkillinen sairastuminen; allergiakohtaus hevosen karvan silittelystä. Tunnin kuluttua 10 v. tytär oli kasvoistaan turvonnut, silmät muurautunut umpeen. Tuli äkkilähtö EA -polille ja matkaa oli noin 12 km. Onneksi autossa oli mukana hänen isosiskonsa 15 v. joka seurasi henkiteitä että ne pysyvät auki, eikä kieli turpoa. Itse ajoin autoa. Entisenä hoitajana tiesin kuinka menetellä, kokemuksen kautta kun EA-taidot ovat vieläkin selkärangassa. Mutta tyttäreni oli kerta kaikkiaan sokissa, ei nähnyt omilla silmillään, äiti joutui taluttamaan kuin sokeaa. Ja tietysti siinä hänellä itkukin pääsi mikä pahensi tilannetta. Noin. 5 tunnin kuluttua pääsimme sairaalasta pois, antihistamiini ja kortisonin voimalla. ja Epipen -kynä kulkee aina tyttären mukana. (TAPAUS VASTA N. 3 VIIKOA VANHA). OMAT VOIMAVARANI MITATIIN JA VANHAN AMMATIN TAIDOT MYÖS, ONNEKSI OLIN EA-POLIN ENSIAPUVALMIUSRYHMÄÄN KUULUNUT HENKILÖ, reissulla olisi voinut olla kuljettajana myös mieheni jolla ei ole vastaavaa taitoa tai koulutusta. Jousimies 1964 ========================= Tyttäreni oli 13 vuotta narkkari, on nyt ollut n. vuoden ilman aineita koska sai pienen pojan ja luulen että se oli hänen pelastuksensa. Tuon 13:sta vuoden "helvetissä" auttoivat parhaiten keskustelut samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa(läheisille tarkoitettu tukiryhmä) jossa tulikin käytyä säännöllisesti n. viiden vuoden ajan, lisäksi kävin päihdeklinikalla n. 2 vuotta keskustelemassa huumeisiin liittyvistä asioista. En ole myöskään salaillut asiaa läheisiltäni tai työkavereiltani. Tunneskaalat vaihtelivat todella paljon noiden vuosien aikana. Välillä jo meinasin luovuttaa, mutta sitkeesti vaan jatkoin yrittämistä kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin. Vaikka nyt sen jälkeenpäin tiedänkin että siihen ongelmaan ei auta mikään muu, kuin se, että se elämänmuutos pitää "napsahtaa" sen käyttäjän omien korvien välissä. En kuitenkaan koskaan lakannut uskomasta siihen, etteikö tyttäreni koskaan selviäisi siitä hirvittävästä kierteestä. Pahinta mielestäni oli jatkuva kuolemanpelko noina vuosina, mikä tosiaankin on läsnä joka päivä "narkkarien maailmassa" MUTTA TAHDON SANOA KAIKILLE SAMASSA TILANTEESSA OLEVILLE, ETTÄ ÄLÄ LUOVU TOIVOSTA ÄLÄKÄ SITTENKÄÄN HYLKÄÄ OMAA LASTASI! Älä luovu toivosta ========================= Tänä kesänä lapseni voi todella huonosti ja oli vaaraksi itselleen. Sitä oli vaikea ymmärtää ja seurata ja syyllisyys painoi todella usein. Voimattomuus, riittämättömyys, avuttomuus, huoli, rakkaus, epätietoisuus mm. tunteista. Toimitin lopulta lapseni katkolle suljetulle osastolle missä hän vietti kolme viikkoa. Itse lähdin liikkumaan. Joka päivä vähintään tunti ulkoilua. Lähinnä pyöräilyä. Helposti meni kaksikin tuntia, viikonloppuisin vielä enemmän. Liikunta ja ennemmin tehokas liikunta auttoi jaksamaan, auttoi keskittymään siihen mitä parhaillaan tein. Murehtimiselle jäi vähemmän aikaa. Olin yhteydessä lapseen ja hoitohenkilökuntaan. Ratkaisu oli vaikea mutta oikea. Nyt syksy on näyttänyt että tein todella oikein. Liikunta ja tässä hetkessä eläminen - sillä Kaikki on nyt. Tuija ========================= Kuuntelu, kuuntelu, kuuntelu ja lähellä olo eli tarvittaessa otan asioita vastaan. Oikeita vastauksia minulla ei aina ole, mutta voin olla sitten vierellä kulkija ainakin. Omaa jaksamista täytyy pitää mielessä ja siitä on pidettävä oikein tietoisesti kunnolla huolta. Itse nautin päivittäisen hikilenkin ja olen saanut mainioita ideoita ja pään nollattuakin. Joskus lasi viiniä tuo rentouden ja hömpänpömpän tuijottelu tai lukeminen... Vierellä kulkija |
