Su 30.4.Mirja, Miia, Mira, Mirva, Mirj...» Onnittele sähköisellä kortilla!
Hae
Uteluarkisto


Vanhempien avioero koskettaa aina syvästi lapsia. Jos olet itse lapsena kokenut vanhempien avioeron, niin kerro mikä oli vaikeinta? Mikä on auttanut selviytymään? Mitkä asiat tai ketkä ihmiset ovat olleet tärkeitä ja auttaneet matkan varrella?




Vaikeinta oli, kun molemmat olisivat halunneet minut luokseen asumaan, joten oli todella vaikeaa olla siinä ristitulessa. Vaikeaa oli myös se, että en tuntenut isäni naapurustosta juuri ketään, joten oli aika tylsää käydä siellä. Isompana oli outoa käydä isän luona, kun isä lähti yöksi pois ja tuli takaisin aamulla.

nimetön



Vaikeinta oli kun kaikki äidin sukulaiset puhuivat isästä pahaa. Tuntui kuin itseä olisi haukuttu ja se satuttaa joskus vieläkin. Tavallaan lupa rakastaa isää otettiin pois.

vanhempien erosta 33 vuotta



Vaikeinta oli se, että koin itseni aina vähempiosaiseksi isäni uusperheeseen nähden. Myös äitini katkeruus isääni kohtaan oli raskasta.

Tesse



Vaikeinta oli se kun olin niin pieni ja isäni meni toisen naisen luokse enkä pidä siitä naisesta yhtään, mutta pakko sitä on kestää koska hänen lapsensa on sisarpuoleni. Ja se onkin siinä nykyisin vaikeinta, että isäni huomio kokonaan kiinnittyy vauvaan ja nykyiseen naiseensa, eikä minuun ja veljeeni.

kris_se]



Olin 10-vuotias kun vanhempani erosivat isäni alkoholin käytön vuoksi. Ei kukaan selittänyt tapahtumaa, edes että sen vuoksi viivyimme tätini luona muutaman päivän. Äiti lähetti minut kotiin kukkia kastelemaan koulun jälkeen ja isä oli siellä. Istuin sängyn päällä kasvot haudattuina tyynyyn polvieni päällä ja itkin, mutta isä ei osannut lohduttaa, ei sanonut mitään. Se oli rankkaa aikaa. Se helpotti, että isä asui vielä samassa kaupungissa ja kävi kylässä aika usein, joten näin häntä. Koulu ja ystävät olivat suurena apuna, vaikkei erosta koskaan puhuttukaan, mutta suurin apu minulle oli kummini Lempi. Hänelle sain vuodattaa tuskaani ja halaus auttoi, vaikkei sanoja löytynytkään. Jälkensä se jätti, on ollut vaikea oppia luottamaan miehiin, mutta Jumalan avulla on löytynyt rauha ja ymmärrys.

Tuija, USA



Olin 4v. kun vanhempani erosivat ja muutettiin äidin mukana toiselle puolelle Suomea. Näin isää pari kertaa vuodessa. Eniten harmitti synttäreinä, kun isä ei päässyt paikalle. Ja se jos vanhempi veli pääsi isän luo, mutta itse ei. Samoin, jos veli sai enemmän isän huomiota ylipäätään. Äitini pyysi usein puhelimeen sanomaan isälle, vaikka että tarvitsin jotain esim. vaikka uudet kengät, että pitäis laittaa rahaa tms. Se oli kiusallista. Äiti varmisti vieressä, että sanon asian. Isälle varmaan hankala tilanne. Välikädessäkään ei ollut kivaa. Kaikista kamalinta oli isän luota poislähtemiset. Täydessä junassa jäähyväiset ja itkun tullessa, oli jotenkin tuskallista.

Isä oli ahkera laittamaan kortteja. Isä tiesi, että pidin koirista ja kortit oli sen mukaisia. Ne olivat todella tärkeitä. Samoin kaikki, mitä isältä sain. Kerran sain valita kaupasta minkä tahansa lelun. Valitsin varmaan kalliin pehmolelun, mutta sen sain. Se oli minulle tärkeä ja tuntui, että isä oli arjessa hiukan lähempänä. Isän kannustaminen puhelimitse oli arvokas tuki koulutiellä. Hän osasi valita oikeat sanat.

Avioeron myötä olen kasvanut sinnikkääksi ja haluan tehdä töitä myös oman avioliittoni eteen. Aloin seurustella mieheni kanssa nuorena ja nyt on jo 17v. yhteistä taivalta.

Koiratyttö



Vanhempien ero muutti koko siihenastisen elämäni. Menetin isän, jota en sen koommin nähnyt. Menetin kotini ja sen mukana tutun ympäristön. Koulua täytyi vaihtaa, joten menetin kaikki tutut koulukaverit. Äiti teki töitä pitkää päivää ja hän oli väsynyt ja ahdistunut ongelmissaan. Siskoni oli murrosiässä ja aiheutti äidille ongelmia. Minä kävin koulua iltavuorossa. Lapsia taisi 60-luvulla olla vielä "liikaa". Olin pääasiassa yksin. Kannoin epämääräistä pahaa oloa ja syyllisyyttä.

Miten siitä olen selvinnyt vai olenko? Turvallisia vanhempia ei ympärilläni ole ollut. Mutta minulla oli "elämänvimma", valtava halu saada jotain parempaa ja kestävää. Ystäviä olen kuitenkin aina saanut helposti. Vanhat ystävät yli neljänkymmenen vuoden takaa ja uudemmatkin ystävät ovat olleet minulle elintärkeitä. Myös uskosta jumalaan ja tarrautumiseni häneen on kantanut minua pahimpien kuilujen yli.

Tänään olen kohtuullisen onnellinen aviovaimo ja kahden lapsen äiti ja myös isoäiti ja perhe on minulle kaikki kaikessa.

Meijukka



Lapsena ja lapsena, ainahan sitä on jonkun lapsi. Olin 18, kun vanhemmat erosivat. Itse ero tuntui vain helpotukselta, kodin ilmapiiri muuttui samalla hetkellä kun toinen vanhemmista muutti pois. Vaikeinta on ollut suhtautuminen tähän toiseen vanhempaan: miten voi ikinä luottaa ihmiseen, joka on pettänyt lapsiensa luottamuksen monta kertaa, niin pienissä ja isoissa asioissa. Nykyään tapaamiset sen toisen vanhemman kanssa ovat hyvinkin teennäisiä varustettuna vaivaantuneella ilmapiirillä. En jaksa enää tuntea syyllisyyttä siitä, etten pidä yhteyttä tähän toiseen vanhempaan.

Kiitokset ansaitsee isä, sisarukset, mummo, isän sisko ja veljet, poikaystävä, kaverit ja Ystävät.

Kiitollinen



Mieheni on avioerolapsi. Vaikka miten on mennyt, aina on jaksanut kehua äitinsä asennetta. Anopin mottona on ollut, että isää ei haukuta. Vaikka kehumistakaan ei olisi ollut, perussävy keskusteluissa lapsena on ollut neutraali ja mieheni on voinut rauhassa muodostaa oman kuvansa isästään. Hän on tästä aina kiitollinen äidilleen ja jaksaa myös kertoa sen.

Pupu



Elimme 10- ja 12-vuotiaiden lasteni kanssa ikävää, vielä epäselvää erotilannetta, kun isä asui jo uudessa suhteessa, mutta kävi lähes päivittäin luonamme lukemassa lehden, syömässä tai muuten voitelemassa sieluaan lähtönsä johdosta. Lapsia hän ei ottanut luokseen uuden suhteensa vuoksi. Kanssamme oli usein 6-vuotias, äitinsä kuoleman vastìkään kokenut poika, joka sanoi mietteliäänä; "Kyllä hänellä on paljon helpompaa, kuin teidän lapsilla, kun hän erosi äidistään vain kerran, mutta he eroavat isästä joka kerta, kun isä käy kotona!"

Elävänleski



Olin 16-vuotias kun vanhempani erosivat, veljeni oli vasta yhdeksänvuotias. Kuvittelin että vanhemmillani kaikki on toisin kuin monen kaverini vanhemmilla, useat olivat eronneet. Vanhempani eivät riidelleet eikä mikään näyttänyt olevan huonosti.

Istuin keittiössä syömässä kun äiti istui viereeni ja sanoi; Kuule, minä ja isä ollaan päätetty erota." Naurahdin ja sanoin arvanneeni, että niin käy. Kuvittelin että se olisi ohimenevää, äitini kun on ollut aina niin ailahtelevainen. Tunsin oloni todella yksinäiseksi ja onnettomaksi mutta vanhempani eivät koskaan kysyneet miltä minusta tuntuu. Pahinta oli kun äitini jätti veljeni kylmästi isäni hoitoon -isäni on kyllä maaailman ihanin ihminen - eikä sen jälkeen ollut veljeni kanssa tekemisissä. Siitä olen ikuisesti katkera. Nykyään äitini yrittää paikkailla menneitä.

Vanhempieni erosta on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Ymmärrän äitiäni paremmin, mutta ymmärryksen varjopuolena olen oppinut myös tuntemaan hänet paremmin. Ymmärsin eron vaikutukset vasta aikuisiällä ja katkeroidun todella pahasti. Kaikki olisi mennyt toisin jos olisin kokenut turvallisuudentuntua eron jälkeen.

Vaikeinta vanhempieni erossa oli, ettei meille lapsille selitetty mitään. Fraasi; "Tämä ei johdu teistä." ei oikein antanut minulle vastausta sekavaan tunneskaalaan. Äitini sai fraasilla varmaan itselleen puhtaan omantunnon tältä saralta, mutta me lapset jäimme ilman vastausta.

Minua ovat auttaneet läheiset ystäväni, läheisiksi tulleet työkaverini, mieheni ja erityisesti lapset. Olen itsekin käynyt läpi avioeron ja lapseni ovat vielä pieniä.

Jos en muuta ole oppinut itse avioerolapsena niin sen, että lasta ei koskaan, missään tilanteessa saa aliarvioida tai jättää epätietoisuuteen. Pyrin selittämään tunneskaaloja, niiden parantavaa vaikutusta, niiden tärkeyttä elämässä. Toivon että osaan olla äiti, äiti niin kun kuuluukin olla.

Monta mäkeä ja monta kuoppaa



Hei, haluan kertoa oman selviytymistarinani. Olin ehkä viiden vanha, kun automme takalasista näin isäni viimeisen kerran. Hän jäi sinne vilkuttamaan/itkemään, en koskaan saanut oppia isäni tunteita, elämäntapoja. Aloin unohtamaan oman isäni, tilalle tuli uusi. Ihan mukava minulle, myös sisaruksilleni, kunnes syntyi uusia vauvoja. Pidin näistä uusista vauvoista enemmän huolta, kuin kukaan koskaan. He oppivat tapani ja iloisuuteni, eivätkä koskaan antaneet periksi. Tämä uusi isäni muuttui salakavalasti. En huomannut tai tiennyt mitä heille tein väärin. Vihaa, syytöksiä, alkoholia, lama.

Isä lähti taas, tämä uusi isäni, hän jäi mieleeni heikkouksineen, enhän koskaan saanut tuntea omaani, mihin edes olisinkaan verrannut, äitini esti nämä tapaamiset. Pelkäsin pimeää, jemmasin ruokaa, valehtelin ja lintsasin koulussa.. vain suojellakseni perhettäni, tai mitä siitä vielä oli jäljellä. Isosiskoni muutti pois, ainut turvani, jäin vauvojen kanssa yksin taisteluun. Vartuin nuoreksi, myöhemmin aikuiseksi. Löysin rakkaani, tämänhetkisen puolisoni. Laitoimme kodin, kaksi ja luoja siunasi meitä ihanilla omilla vauvoilla. Siskoni, veljeni, biologiset tai vähemmän biologiset vauvat, ovat tämän hetkisen elämäni suola. Olemme tiivis setti, niin kuin hiiri ja netti. Rakastan omiani, rakastan sisaruksiani, rakastan äitiäni, rakastan isääni, häntä, isää jonka löysin vasta aikuisena. Laittaisin kodin hänelle, jotta saisin hänet lähelleni. Oppisin tuntemaan oikean isäni tunteet ja tavat elää. Haluan olla samanlainen. Olihan hän vaaleanpunaisissa unelmissani se ainoa oikea. Nielin katkeruuteni, hoivasin pienimpiäni, poliisi oli minun paras kaverini. En milloinkaan, en ikinä milloinkaan antaisi saman tapahtua omille lapsilleni! Vaikeuksista voi puhua, jos tahtoo. Toista ihmistä voi oppia ymmärtämään, jos tahtoo. Kylvän iloa ja onnea, niin paljon kuin vain jaksan, kiitos teidän. Jaksan yrittää, ymmärtää, yhdessä eteenpäin päkertää. - Soon hartioosta kiini, jonsei suksi luista"- Lainaus, jota kannan läpi elämän..

Miuku



Sisarukset ovat tärkeimmät tuki ja turva. Molemiin vanhempiin kannattaa pitää silti hyvät välit, sillä he rakastavat sinua samalla tavalla erossakin ollessa.

Hessutyttö



Vanhempani erosivat minun ollessani murrosiässä. Vaikeinta oli se, että joutui kuuntelemaan heidän riitojaan vielä eronkin jälkeen. Tilannetta helpottivat keskustelut kavereiden kanssa ja kummi.

Helinä



En ole kokenut vanhempieni eroa, mutta sen raastavan tunteen kun äitini uhkasi erolla. Muistan sen kysymysten tulvan joka päässäni oli. Miksi, mitä sitten tapahtuu, miksi ne ei puhu toisilleen, mihin äiti menee, mitä minulle tapahtuu. Lopulta he jäivät yhteen, mutta sen jälkeen olen huomannut aina seuranneeni heidän välejään. Säröileekö ne, rakastaakohan ne toisiaan. Edelleen tunnen sen epävarmuuden tunteen, joka siitä jäi. Erouhan ollessa päällä olin noin 12 ja nyt jo lähempänä neljääkymmentä ja itse eronnut.

Joskus ero on pakko tehdä, mutta harkitkaa!



Vanhempani erosivat, kun olin 10-vuotias. Tätä ennen oli pari vuotta ollut riitaisaa eloa ja väkivaltaa ja alkoholia joukossa. Heidän eronsa oli jo silloin aavistuksen helpotus, ja "jännää" aikaa, mutta vaikeaa tilanteessa oli valinta kumman vanhemman mukaan lähtee / joutuu. Eroa ja lapsien jakoa käsiteltiin oikeudessa. Meidät sitten määrättiin äidillemme, ja se oli näin jälkikäteen katsottuna täysin oikea ratkaisu ja se ainoa oikea koti. Olen nyt jonkin verran yli 30-vuotias, ja edelleenkin silloin tällöin ero ja sen jälkipuinnit tulevat mieleeni.

Etenkin mieleeni on jäänyt sellainen asia, kun eräs luokkalaiseni tuli sanomaan minulle vanhempien eron aikana, että: "mä en saa enää leikkiä sun kaa, kun mun äiti kielsi, koska teidän vanhemmat eroo." Ja olin silloin tosiaan 10-vuotias... :(

Lasten sekoittaminen eroon on ja oli väärin. Toisen osapuolen mustamaalaaminen lapsille, utelut toisen teoista ja menoista, riitely lasten nähden jne.

Aika auttaa haavoihin. En koe, että olisin varta vasten keneltäkään ihmiseltä saanut tukea, mutta totta kai äidin puoleinen suku on ollut mukana, ja auttaneet äitiä selviytymään mikä on vastaavasti sitten vaikuttanut meihin lapsiin.

Rahahuolia erosta seurasi, joten emme aina saaneet mitä olisimme halunneet. Yksinhuoltaja-äidin elämä kolmen lapsen kanssa ei varmasti ollut helppoa, mutta ei myöskään ollut helppoa olla teininä yksinhuoltaja-äidin lapsi. Stressiä, rahahuolia, uusia miehiä jne.

Elämä kuitenkin on vienyt eteenpäin, ja nyt oman perheen kanssa hyvä olla. Ja sen verran olen oppinut, että jos jostain syystä eroamme mieheni kanssa, emme missään tapauksessa sekoita lapsia eroon. Tästä on ihan avoimesti mieheni kanssa puhuttu.

avioerolapsi



Pahinta oli se, että oli kaksi kotia. Kuolemakin olisi ollut ehkä parempi.

heli



Vaikeinta oli kun ikävöin isääni, eikä hän ollut paikalla. Keskustelu veljeni ja äitini kanssa auttoi. Ja aikakin auttoi siinä mielessä, että välit isääni ovat jopa lähentyneet, mitä enemmän aikaa on kulunut.

Markus



Olin 6-vuotias,kun vanhempani erosivat. Muutin äidin ja veljeni kanssa. Olin isän tyttö ja äitini ei antanut minun tavata isää. Se sattui tosi paljon ja äiti vielä haukkui isää minulle. Sain ihanan isäpuolen, mutta isän ikävä ei helpottanut. Pyysin isäpuolelta lupaa käydä isän luona ja hän puhui äidilleni, että pitäähän tytön isääkin nähdä. Minua auttoi isäpuoli ja se että 3. luokan opettaja käski mennä isän töihin tapaamaan isää. Ne pienet hetket isän kanssa kantoivat monta viikkoa ja oli vähä jännääkin. Teini-ikäisenä muutin takaisin isän luo.

enkeli -66



Vaikeinta oli hyväksyä se, että ennen eroa isä ei suojellut meitä lapsia, eikä ollut paikalla.

Konkreetisen eron jälkeen oli paljon selkeämpää hyväksyä uusi roolinsa ja paikkansa sekä vastata jäljelle jäävien kesken perhe-elämässä suoriutumisesta.

Kun rikkinäinen ja epäjohdonmukainen arki eron jälkeen alkoi seljetä riidattomana ja rauhallisena, oli se lapselle arvokasta itsessään. Uskoisin, että kaikki heistä, jotka olivat tuolloin ystävällisiä huoltajallemme (äidille), tekivät ystävänpalveluksen myös meille lapsille. Muistelen kohdanneemme ystävällisyyttä monin eri tavoin koulusta naapureihin ja sukulaisiin - myös isänpuolelta.

TAO



Vaikeita asioita olivat:
- Se, että he eivät tehneet kerrasta lopullista päätöstä, vaan palasivat yhteen monta kertaa n. 15v. aikana.
- Asuin äitini kanssa kaksin ja minun piti teininä pitää hänestä huolta ja kuunnella. Eli roolit menivät päälaelleen.
- Teininä oli myös hankalaa kun piti viettää aikaa isän kanssa, joka oli vieraantunut. Ja tietenkin tosi pahoillaan tilanteesta. Ei siis normaali suhde tämäkään.
- Vaikeaa oli myös kohdata isän puolen sukulaisia, joita teinivuosina näin erosta johtuen tosi harvoin. He olivat aina tippa linssissä, mikä teki vierailuista tuskaisia.
- Olisi ollut helpompaa minun kannaltani, jos he olisivat tehneet päätöksen heti ja pysyneet siinä. Ja että vanhemmat olisivat olleet reippaampia suhteessa minuun.

Selviytymisessä auttoivat äidin puolen tädit ja sedät, jotka pysyivät neutraaleina / kannustavina, eivätkä surkutelleet asiaa. Teinivuosina myös lukuisat harrastukset veivät aikaa. Joten kodin ahdistavasta tunnelmasta pääsi pois. Kouluterveydenhoitaja tunsi minut ja perheeni tilanteen hyvin ja tuki, sekä ohjasi minut nuorisopolille juttelemaan psykologin kanssa.

Tytär



Tärkeintä on, että molemmat lapset pysyvät lapsen elämässä. Vanhemmat kunnioittavat edelleen toisiaan isänä ja äitinä, vaikka eivät parisuhteeseen pystykään.

Manta



Elämä helpottui suunnattomasti kun vanhempani ymmärsivät lopulta erota. Oi sitä onnea ja autuutta kun talo hiljeni, riita vaikeni ja isästä tuli onnellinen yksinhuoltaja.

Onnellinen



Avioero on lapselle koko elämän aikainen taakka. Ainakin siinä tapauksessa jos vanhemmat eivät halua olla avioeron jälkeen toistensa kanssa missään tekemisissä. Lapsi joka haluaa olla tekemisissä molempien vanhempiensa kanssa, elää jatkuvassa ristiriidassa tasapainoillessaan "kahden tulen välissä" sekä kuunnellen jatkuvaa moitetta omista vanhemmistaan, omilta vanhemmiltaan, kun he moittivat toisiaan omalle lapselleen. Ja entäs kaikki juhlat ja perhetapahtumat. Ainainen ristiriita kumpi isovanhemmista osallistuu kun eivät voi molemmat tulla samaan paikkaan. Siitä syystä pidettiin poikani lakkiaisetkin ilman isovanhempia. Omaa selviytymistäni ovat auttanut lapsena oma rakas mummo ja sitten aikuisena ihana anoppi. He ovat antaneet sitä rakkautta ja hyväksyntää jota omat vanhemmat eivät omasta tilanteestaan ja katkeruudestaan johtuen pystyneet antamaan. Koska koko ajan olivat sitä mieltä että tein väärin kun olin tekemisissä molempien kanssa. Tuntuu aivan uskomattomalta, että oma äiti olisi halunnut, etten olisi ollut tekemisissä oman isäni kanssa ja päinvastoin. Voiko elämässä olla suurempaa ristiriitaa.

Avioeron uhri



Alle kouluikäisenä isonveljen huoneessa "perheneuvottelussa" jouduin tiukan paikan eteen. Vanhempien taholta tuli ilmoitus, että isä lähtee - perään kysymys: "Kumman mukaan kukakin lapsista haluaa lähteä"? Karmea tilanne, koska kumpikin vanhempi olivat ihan yhtä tärkeitä ja rakkaita: mitä voi sanoa? Koitin epätoivoisesti hakea turvaa äidin sylistä, joka tyrkkäsi minut hermostuksissaan loitommaksi ja äsähti että "Päätä nyt"!
Nyt itse vanhempana: En ikinä – koskaan - missään tilanteessa laittaisi omia lapsia en edes niitä isompia kuin eskari-ikäiset tuollaiseen tilanteeseen!

Santtu



Vanhempani erosivat kun olin 14-vuotias ja se oli järkytys ainakin minulle, koska ei meillä ollut riitainen koti. Vaikeita asioita olivat: tunteista ei puhuttu, vaan kaikki kävivät niitä läpi yksin, kaveripiirissä oli vain yksi kaveri, jonka vanhemmat olivat eronneet, vuodesta toiseen tuli pala kurkkuun, kun jouduin kertomaan, että vanhempani ovat eronneet. Kurjaa oli se, että talomme myytiin ja jouduimme muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja se, että lapset saivat kuulla negatiivisia kommentteja toisesta vanhemmasta. Ikuinen rahapula yksinhuoltajaperheessä vaikeutti myös elämää. Asiaa ovat auttaneet meidän sisarusten hyvät välit ja varmaankin se perusturvallinen lapsuus (ei esim. alkoholia eikä vaihtuvia isäpuolia). Kaikilla lapsilla on nyt aikuisena omat perheet, ammatit ja vakaat elinolot ja sanoisin että kaikki ovat perusonnellisia.

Onnellinen vaikeuksista huolimatta



Vaikeinta oli joutua toimimaan vanhempien välikädessä ns. sanansaattajana, koska puhevälit olivat menneet. Ja muutaman kerran jouduin myös kuuntelemaan toisen osapuolen haukkumista, josta sanoin heti suoraan, ettei se käy päinsä. Se loppui sitten siihen onneksi. Olin kuitenkin vasta 13-vuotias, kun ero tapahtui ja viimeiset haukkumiset tuli vasta kuuden vuoden jälkeen erosta. Silloin vasta olin tarpeeksi vahva sanomaan oman mielipiteeni. Veljet ja ystävät auttoivat silloin pääsemään pahimman yli ja pelkkä olkapäänä oleminen riitti. Ja vanhemmatkin yrittivät parhaansa, ettei olo olisi kurja. Vielä nykyäänkin mietin sanojani tarkkaan, etten puhu toisesta vanhemmasta toiselle. Molempiin on edelleen todella hyvät ja lämpimät välit kaikesta huolimatta.

Karoliina



Vanhempani erosivat, kun olin 5-vuotias. Vaikeinta oli kestää isän katkeruus, kun hän eron jälkeen nimitteli äitiä rumasti.

Selviytymisessä on auttanut tasapainoinen elämä eron jälkeen. Tärkeitä ihmisiä ovat olleet äiti ja muut sukulaiset. Myös isän sukulaiset ovat olleet läheisiä.

Äidin tyttö



Olin vain kaksivuotias, kun vanhempani erosivat. Jäin asumaan äidin luokse. Isoveljeni vietti paljon aikaa isäni suvun kanssa, itse olin niin pieni eron tullessa, ettei minua otettu mukaan. Vieraannuin isästäni, pienen tytön kanssa ei kai keksinyt mitään tekemistä. Kaikki kumminkin olivat isän puolelta, eikä kukaan heistä muistanut koskaan jouluna tai syntymäpäivänä. Isäni äidin hautajaisissa serkkuni ja isoveljeni muistelivat mummoni jännittäviä itse keksimiä iltasatuja, tunsin menettäneeni paljon, en koskaan ole ollut yötä mummolassa. Erossa menetin paljon enemmän kuin vain isän, menetin normaalin suhteen koko isän puolen sukulaisiini. Vielä aikuisenakin kaipaan sitä minkä menetin.

-minsku



Omat vanhempani eivät eronneet, mutta muistan lapsuudestani vaiheita, kun kuuntelin pienessä talossamme sitä, kun vanhemmat kiistelivät illalla - lähinnä muistaakseni rahojen riittävyydestä. Tiukkaa oli elämä 1970-80 -luvuilla. Silloin muistan pelänneeni sitä, että mitä jos ne eroaa, monet yöunet siinä viivästyi... pelotti. Lopulta kaikki meni ihan hyvin. Varmaan tärkeintä olisi erotilanteessa mahdollisuus omien tunteiden jakamiseen - vertaistuki olisi tarpeellista sekä turvallisen aikuiskontaktin luominen, mahdollisesti perheen ulkopuoliseen apua voisi myös hakea. Itse olen opona yläkoulussa ja olen aina valmiina juttelemaan oppilaitten kanssa, myös avioeroon liittyvistä asioista. Joskus on vain tärkeintä se, että on joku, joka kuuntelee...

lapsen pelko



Olin 11 kun vanhempani erosivat. Vaikeinta oli se, kun vanhemmat pyysivät päättämään, kumman luona haluaisin asua enkä halunnut loukata kumpaakaan. Myös se oli vaikeaa, että äiti projisoi pahan olonsa minuun koska muistutin liiaksi isää. Minua auttoi selviämään kaikesta tästä oma koira ja myöhemmin kissa sekä luonnossa kulkeminen. Hyviä ystäviä sain vasta murrosiän jälkeen koska pidin itseni etäisenä.

jag



En ole lapsi, olen äiti, jonka puolesta kirjoitan.
Olemme eronneet lapsen isän kanssa yli viisi vuotta sitten ja hänelle tuli uusi perhe nopeaan tahtiin. Lapsemme (tyttö ja poika) asuvat toinen isällään ja toinen minun kanssani. Joka toinen viikonloppu lapset / nuoret vaihtavat osoitetta ja se on toiminut ok. Olemme sovussa ja tulemme pääasiallisesti toimeen perheiden kesken. Nyt kuitenkin 14 v. tyttäreni sairastui (syksyllä 09) anoreksiaan ja tässä matkan varrella on käynyt ilmi, että hän kaipaa kovasti yhteistä aikaa isänsä kanssa (vain kahden tai yhdessä veljensä 18 v. kanssa). Isä ei ota viestiä vastaan, vaan valittaa ettei voi mitään eikä omien sanojensa mukaan voi järjestää kahdenkeskistä aikaa, vaan täytyy huomioida uusikin perhe. Tyttäreni käy nyt tämän sairauden aikana selvästi läpi eroamme ja siitä on jäänyt hänelle traumoja, jotka tulevat nyt pintaan.
Onneksi minulla on ihana äiti, sisko ja tyttärelläni veli ja monia muita läheisiä, jotka ovat tukenamme. Yritin puhua exäni kanssa tästä tyttären kaipauksesta, niin hän väittää minun syyttävän häntä ja tuskastuu tilanteeseen ja uhkasi katkaista välit kokonaan, kun minä "aina syyllistän häntä". Vaikka sanon, etten syytä vaan yritän auttaa ja haluan korjata lapsemme takia heidän välejään läheisemmäksi. Tuntuu vaan, että hakkaan päätäni seinään. Tästä voisi kirjoittaa paljon, paljon ja paljon, mutta nyt juuri en jaksa enempää. Se olen oppinut, nähnyt ja kokenut, että ero koskettaa lapsia enemmän kuin uskommekaan. Se, että sanotaan "lapset selviää aina", ei todellakaan pidä paikkaansa.

Lapsen puolesta



Vaikeinta oli, kun vanhemmat asettuivat vastakkain ja koin, etten halunnut valita puolta toisen vanhemman kustannuksella. Kumpikin vanhempi oli minulle hyvin rakas ja onneni särkyi = lapsuuteni loppui, kun perheeni hajosi. Jäin yksin, koska en halunnut kuormittaa stressaantuneita vanhempiani lisää omilla asioillani. Koetin selvitä yksin. Siitä tuli selviytymisstrategiani 20 vuoden ajaksi. Nyt kolmekymppisenä olen lähtenyt purkamaan noita lapsena omaksumiani ajattelu- ja toimintamalleja ja alan hiljalleen päästä lähemmäs itseäni. Olen alkanut sallia vaikeitakin tunteita itselleni, eikä minun tarvitse olla vain kiltti. Ehkä jonakin päivänä päästän myös jonkun kumppaniehdokkaan lähelleni, kun minun ei enää tarvitse suojella sisintäni ulkomaailmalta niin kovasti. Sillä läheisyyttä - niin henkistä kuin fyysistäkin - kaipaan kovasti.

Uskon, että lapsen kohtaaminen, kuunteleminen ja tietoinen läsnä olo ovat lapselle tärkeintä vanhempien erotessa. On joku, joka näkee vaivaa saadakseen kontaktin lapseen ja hänen tunteisiinsa. Lapsi, kuten minäkin, sulkeuduin ja yritin pärjätä yksin. huonoin tuloksin. Kukaan aikuinen ei ollut riittävän sinnikäs jaksaakseen yrittää luoda kontaktia minuun. Luulin, ettei kukaan voi minua ja surun / pettymyksen / vihan tunteitani ymmärtää. Uskon, että se olisi riittänyt, kun joku aikuinen olisi nähnyt minut ja puhunut minulle siitä, että ne tunteet ovat normaaleja, rauhoittanut ja sanonut, että tilanne on nyt tämä, mutta tästäkin selvitään. Toivon, että tunteita olisi jaettu yhdessä. Olin urhea ja saatoin näyttää siltä, että pärjään - miten valheellista! Se onkin tärkeä hälytyskello, jos lapsi näyttää pärjäävän: silloin hän ei ehkä ole kohdannut asiaa kokonaan ja tarvitsee eritoten tukea ja turvallisen suhteen aikuiseen, jotta voi kohdata omat vaikeat tunteensa ja avuttomuutensa.

Aikuisille antaisin vinkiksi: uskalla kohdata omat surun, avuttomuuden yms. tunteesi, jotka lapsen suru sinussa herättää. Yhdessä voidaan itseä ja nauraa, kunhan lasta vaan ei jätetä yksin kaiken keskelle. Vaikka hän ei ensikädessä vaikuttaisi jakamiseen halukkaaltakaan. Tsemppiä! Elämää tämä vaan on, täydellistä juuri tällaisena.

Tikkis



Vaikeinta oli ikävä isää, kun hän muutti pois, sekä kohdata isän suru ja kaipaus. Lapselle on kova paikka nähdä vanhempi surullisena. Itse itkin paljon iltaisin isän perään. Olin yhdeksän kun vanhemmat erosivat. Tapaamiset auttoivat ja se että isän rakkaus meitä lapsia kohtaan ei kadonnut koskaan, tunsimme aina olevamme tervetulleita ja rakastettuja isän luona. Isän äiti on ollut aina tukena elämässäni vaikeinakin hetkinä ja oli silloinkin. Siellä sain purkaa tuntojani neutraalilla maaperällä. On todelle tärkeää, että on joku puolueeton aikuinen jolle voi puhua. Äidin vähättelevä käytös ja tylsät puheet isää kohtaan on ollut vaikea sietää, murrosiässä ja omien lasteni synnyttyä olemme saaneet äidin kanssa asiat puhuttua ja hän on pyytänyt anteeksi. Sekin on auttanut lokeroimaan äitiä kohtaan tuntemiani vihan tunteita. Aika parantaa haavat.

-Erika



En itse muista sitä kun vanhempani ovat eronneet, mutta olen kuulema lyönyt jalkaa kovaa lattiaan ja huutanut / kysynyt, että miksi te erotatte minun isän ja äidin. Isää oli todella paljon ikävä. Isän uusi vaimo ei hyväksynyt meitä edeltävän perheen lapsia ollenkaan. Mutta, äiti ei koskaan moittinut isää kuulteni, ei koskaan. Se on ollut todella iso asia. Mummola (isän äiti ja isä) on ollut maailman tärkein paikka. Turva, jonne voit mennä aina, jossa sinua rakastetaan. Isä jäi etäiseksi, näin häntä muutaman kerran vuoteen. Hänellä oli kiire omassa elämässään, työssään. Olen pohdiskellut asiaa vuosien saatossa ja tullut siihen tulokseen, että avioero aina jättää erittäin syvät jäljet lapsiin. Vaikka niitä ei siinä huomaisikaan. Itse muistan jo pienenä pyytäneeni Jumalalta, että minä en halua lapsia, kenenkään ei tarvitse kokea tätä hyljätyksi tulemista. Minä toivon, että joku muu saa minun puolesta lapsia, minä en niitä halua. Eikä minulla ole omia lapsia. Äitiini suhteeni on aina ollut erittäin lämmin, olemme todelliset ystävät. Mieheni kautta minulla on nyt kaksi lasta (lähes aikuisia jo) ja heille sekä miehelleni olen aina toitottanut, että pitäkää yhteyttä ja kutsukaa isää isäksi. Sekin minulta evättiin. En ole enää katkera, vaikka pitkään sitä olinkin. Elämä pitää elää sellaisena kuin se meille annetaan.

avioero 2 vuoden iässä



Olen niin sanottu lehtolapsi eli äpärä - avioliiton ulkopuolella syntynyt. Olen tuntenut äitini ja isäni koko elämäni ajan, mutta en ole asunut kummankaan luona vaan isän vanhempien. Olen siis isovanhempieni kasvattama. Välit vanhempiini ovat olleet päällisin puolin hyvät, mutta se mitä vieläkin ikävöin - 65vuotiaana - on se etten muista istuneeni koskaan äitini sylissä. Hänellä oli uuden miehensä kanssa 5 lasta, joten sylissä oli aina joku minua pienempi. Minun piti toki olla järkevä ja ymmärtäväinen isosisko! Kun en ole avioitunut (hyvää ei löytynyt ja huonoa en huolinut) niin ei tuota hellyydenkaipuuta ole aviomieskään tai omat lapset koskaan korjannut.

Mökin muori



Olin eron alkaessa 10-vuotias. Tiesin äitini tapailevan toista miestä ja vaikeinta oli pitää tuo asia salassa isältäni. Varsinainen ero oli helpotus koska riitely lakkasi. Selviytymisessä auttoi parhaiten se etteivät vanhempani haukkuneet toisiaan minulle ja se että sain itse päättää kenen luona asuin. Myöskin sain tavata toista vanhempaani aina halutessani eli minulla oli vapaa tapaamisoikeus. Tärkeimmät tukihenkilöni olivat tätini sekä isäni uusi puoliso jonka kanssa jäin ystäviksi vielä heidänkin eronsa jälkeen.

Mimmi



Minulle ja pikkusiskolleni vaikeinta oli, että äiti petti lupauksensa tehdä meidän tyttöjen kanssa "kaikkea kivaa sitten, kun paha isi on lähtenyt". Olimme muuttamassa ihanaan uuteen kotiin äidin kanssa ja uuden kodin ovella odottivat jonkun karvaisen, ison miehen laukut ja miehen hampaitaan näyttelevä musta Rottis.

Äiti totesi kylmästi, että "teidän on tytöt nyt vain ymmärrettävä, että kerrankin, KERRANKIN, ajattelen vain itseäni". Siitä alkoi murkkutyttöjen mäki alaspäin. Sisareni oli se, johon nojasin ja minä hänelle se, johon hän nojasi. Me kasvoimme yhdessä, itkimme yhdessä ja kävimme asiat läpi yhdessä.

Pikkusiskoni lähti taivasmatkalleen kohta kymmenen vuotta sitten ja minusta tuntuu edelleen orvolta, koska ei ole ketään, kenen kanssa näitä asioita voisi vielä miettiä. Nämä eivät ole vielä ohi ja mietin itse eronneena 13 vuotiaan tytön äitinä näitä asioita useinkin vielä, ja yritän olla kompuroimatta samat sudenkuopat kuin äitini aikanaan.

Olen kasvanut, voimistunut ja pärjännyt, menettänyt, jaksanut ja yrittänyt. Unohtanut en ole vieläkään.




Olin 12-vuotias vanhempieni erotessa. Liitto oli ollut yhtä taistelua, ja ero oli jonkinlainen helpotus, vaikka paljon asioita jäi silloin käsittelemättä. Lapsi ottaa alitajuisesti syyn niskoilleen, ja vasta paljon jälkeenpäin olen ymmärtänyt, etten ollut vastuussa vanhempieni liitosta tai siihen liittyvistä asioista.

Vanhempieni erotessa koin, etten kehdannut puhua asiasta kovinkaan monen kanssa. Minulta puuttui kotona ylipäätään aikuisen malli eivätkä sukulaisetkaan ymmärtäneet, mistä oli kysymys lapsen tai nuoren ihmisen näkökulmasta. Tukea tuona ahdistavan ja vaikeana hetkenä sain samassa talossa asuneelta vanhemmalta naishenkilöltä, joka oli nähnyt hätäni. Hänestä tuli ystävä ja mentori moneksi vuosikymmeneksi. Koulussa muistan keskustelleeni asiasta opinto-ohjaajan kanssa, muut opettajat tuntuivat olevan kykenemättömiä käsittelemään aihetta, joka oli minulle suuri solmu.

Vuosikymmenet ovat avanneet solmuja, koska olen ollut valmis jättämään vanhempieni asiat heidän vastuulleen. Omien lasteni myötä elämääni on avautunut uudenlaisia ihmissuhteita, merkityksiä ja ymmärtämystä omien vanhempieni vaikeuksia kohtaan.

Jaana



Ollessani 4-5-vuotias en vielä ymmärtänyt mikä on avioero - tiesin vain että nyt muutetaan äidin kanssa pois isän luota. Syistä en tuolloin tiennyt, ja eron jälkeen muutaman vuoden kasvoin "omin avuin", äitini oli vakavasti sairas ja isäni alkoholisti joten heillä ei ollut kummallakaan voimia / kykyä kasvattaa edes yhtä lasta. Olen sittemmin 8 vuoden iästä lähtien ollut kasvattiperheessä biologisen äitini kuoltua, ja ajan kuluessa sain tietää eron syistä. Ne auttoivat ymmärtämään aikaa vanhempien eron jälkeen. Adoptiovanhempani ovatkin olleet äärimmäisen tärkeässä asemassa selvittäessäni lapsuuden aikaisia asioita, joihin myös vanhempieni ero kuului.

Tyttö ja kaksi kissaa



Vaikeinta oli juhlapyhät. Minua ei haitannut, etten nähnyt isääni arjessa. Enhän ollut nähnyt siinä häntä aikaisemminkaan ja itse oin se, joka 15-vuotiaana huusi muuttavansa kotoa pois, jos isä ei muuta. Mutta juhlapyhät olimme tottuneet viettämään isän suvun kanssa ja oli hankalaa päättää mitä esimerkiksi jouluisin tehdään. Tottuneesti mentiin edelleen isän suvun puolelle jouluksi ja äiti vietti joulua uuden miesystävänsä kanssa (joka ei koskaan näiden 17 vuoden aikana ole saavuttanut minkäänmoista roolia elämässäni).

Toinen vaikeus oli sukuviha eli isäni suku syytti äitiäni kaikesta, vaikka isä oli alkoholisti ja suurin osa ongelmista johtui siitä. Oli hankalaa vierailla isän suvun puolella, kun siellä haukuttiin äitiäni. Lopulta jouduin sanomaan, että kiitos riittää. Äiti on kuitenkin äiti ja jos tämä ei lopu, loppuu minun vierailuni heillä.

Sukuni on kaiken kukkuraksi varsin huono puhumaan asioista. Eli vaikeista asioista ei puhuttu. Minulle puhuminen ja avoimuus tilanteesta oli kuitenkin ainoa parantava vaihtoehto. Alkuun suurin tuki oli ystävät. Myöhemmin apua antoi mm. psykologi, jonka kanssa puhuminen avasi vasta suurimmat haavat ja auttoi niistä parantumaan. Lisäksi mummoni elämänviisaudet auttoivat olemaan järkevä ja tekemään huonojenkin ratkaisujen jälkeen taas niitä parempia ratkaisuja.

Nykyisin joudun katsomaan omien lasteni tuskaa avioeron jälkeen. He ovat pienempiä eivätkä niin ymmärrä, mutta asioista puhutaan ääneen. Kaikki tunteet hyväksytään ja lapsen mielipidettä kunnioitetaan. Avioerossa lapsi on usein suurin kärsijä!

Lapsen tuska



Vanhempani erosivat kun olin alle kouluikäinen. Uuden äitipuoleni pojasta tuli minulle tärkeä tuki... hän kun oli käynyt myös samaan aikaan läpi omien vanhempiensa eron. Uusi velipuoleni siis teki vaikeasta tilanteesta siedettävämmän ja kun minulta kysyttiin avioero-oikeudenkäynnissä kummalle vanhemmistani haluaisin jäädä (tosin vain muodon vuoksi, tuskin sillä olisi ollut vaikutusta suuntaan tai toiseen) sanoin, että menen sinne minne velipuolenikin.

Lapsiakin voi siis auttaa vertaistuki...jo ihan pienenäkin.

Nino



Vaikeinta oli se, miten vanhemmat suhtautuivat toisiinsa: mollasivat tai vähättelivät toinen toistansa. Kun kävin isän luona kylässä, uteli isä äidin elämästä ja kun tulin sieltä kotiin, uteli äiti millaista isän luona oli ollut. En voinut tietenkään kertoa kummallekaan mitään toisesta. Ja aina kun toista vanhempaani mollattiin, arvosteltiin samalla minua - sillä puolet minusta oli aina sitä mollattua vanhempaa.

Aika aikaansa kutakin



En ole kokenut vanhempien avioeroa, mutta läheisten sukulaislasten vanhempien avioeroja muistan hyvin. Ne vaikuttavat syvällisesti koko lähisukuun. Ja aina tulee vaikeuksia uusperheissä. Lähisukulaiset ja ystävät auttavat parhaiten. Uusperheessä uusilla vanhemmilla on tärkeä merkitys lapsille jatkossa. Tuntuu, että yksinhuoltajan perheessä tilanne on lapsen kannalta hankalinta esim kun on ilman isää - ei ole puolustajaa, turvaa lapselle tarpeeksi. Välit ex-puolisoon vaikuttavat lapsen henkiseen kehitykseen paljonkin.

Voimia eroperheille!



Olen jo 66-vuotias ja edelleen tuntuu kauhean pahalta kuulla avioeroista. Etenkin harmittaa puheet siitä, ettei siitä lapselle ole haittaa. Ymmärrän vaikeat väkivaltaan, ruumiilliseen tai henkiseen, päättyvät suhteet, mutta nämä nykyiset, hepposet perusteet.

Olin itse 1-vuotias, kun vanhempani erosivat. Isä rakastui sotahommissa palavasti. Äitini katkeroitui ja yritti opettaa minua miesvihaajaksi siinä onnistumatta. Pahinta oli se, etten saanut tavata isääni. Syyksi sanottiin, ettei isäni uusi vaimo sietänyt minun olemassaoloa. Tästä en ole itse aivan varma. Onneksi isäni synnyinkoti oli samassa kylässä, missä äitini kanssa asuimme ja mummu sekä muut isäni puolen sukulaiset ovat täysin ottaneet minut omakseen. Isästä vaan ei kerrottu oikeastaan mitään.

Mennessäni 20-vuotiaana naimisiin päätimme mennä tapaamaan isääni. Olimme suunnitelleet jo päivänkin, milloin yllätämme isäni soittamalla hänen ovikelloaan. Kävi toisin. Isäni kuoli yllättäen. Hautajaisiinhan minua ei kutsuttu, koska edelleen kuulemma olin uuden vaimon ongelma.

Olin itse saanut jo neljä lasta, kun tajusin, etten ole Sinut itseni kanssa. En ymmärrä luonnettani. Päätin mennä tapaamaan isäni vielä elossa olevia kavereita. Se oli elämäni paras reissu. Yksi kavereista oikein järkyttyi keskusteltuamme vähän aikaa: Sanoi isäni heränneen henkiin. Minulla oli samat eleet, puhetapa, tempperamentti. Sama henkilö käski minun ottaa yhteyttä isäni toiseen vaimoon. Hän on kuulema muuttunut monivuotisen leskeytensä aikana. Meistä on tullut ystävät. Hän on kertonut minulle paljon isästäni ja minä olen saanut sisimpääni tasapainon isäni tuntemisen kautta. Ihmeellistä on sekin, että tämä minua "vihannut" nainen pitää lapsiani ja lapsenlapsiani lähes ominaan.

Tämä kertomus siitä, että avioeroissa lapselta ei saisi kieltää yhteyttä molempiin vanhempiin. Minun tapauksessani lopputulos on onnellinen, mutta aina ei ole. Etenkin minua harmittaa nuoret naiset, jotka sanovat ,ettei sillä isällä ole mitään merkitystä lapsen kehitykseen.

Lapintyttö



Vaikka isäni oli alkoholisti, jätti toisinaan tulematta sovittuihin tapaamisiin, ilmestyi niihin juovuksissa jne, jne., en muista lapsena kuulleeni yhtään pahaa sanaa isästä äidin suusta. Äiti ymmärsi, että isä oli minulle aina käsittämättömän rakas virheistään huolimatta. Ja äiti aina myös.

Kiitos äidille!




Ladataan kommentteja...
© 2017 Positiivarit Oy Vaihde (03) 882 160 Faksi (03) 882 1622 E-mail: positiivarit@positiivarit.fi Toteutus: Luovanet Oy Toimitusehdot      Käyttöehdot