"Miten toimisit jos läheisellesi, omaisellesi tai hyvälle ystäväperheesi jäsenelle sattuu vakava onnettomuus, joka vammauttaa pitkäaikaispotilaaksi sairaalaan. Miten elät mukana? Usein kuulee että ystävät kaikkosivat.” – HK

=========================

No, tuskinpa ainakaan kaikkoaisin. Se on hirveintä, mitä läheiselle voisin tehdä. Itsekin hieman liikuntarajoitteisena pyrkisin käymään häntä sairaalaan katsomaan. Välttäisin viimeiseen asti omien murheideni kertomista, ainakin, ellei hän niistä kysyisi. Keksisin hänelle tarinoita talven ja luonnon vaihtelevasta kauneudesta. Ennen kaikkea haluaisin kuulla hänen omat tunnelmansa. Ja niiden mukaan etenisin. Pyrkisin rohkaisemaan häntä kaikin tavoin. Jos tilanne olisi täysin toivoton, niin silti pyrkisin rohkaisemaan, tosiasioita unohtamatta.

Tiitta

=========================

Vastaus on vähän toiselta puolelta tai ei; jouduimme molemmat juna-auto-onnettomuuteen ja elämä katkesi. Liikumme, näemme jotakuinkin normaalisti, puhumme, luemme jne... Mutta totta on, että ystävien joukko "katosi" eläköitymisemme vuoksi. Siis; älä unohda, älä unohda ja vielä kerran älä unohda, vaikka harvoinkin tapahtuva yhteydenotto on parempi kuin hylätä kokonaan! Älä luule tietäväsi kaikkea; kuuntele, kuuntele. Ole surullinen toisen kanssa; älä missään nimessä KIELLÄ tapahtumaa. Ole läsnä, vaikka hiljaa. Jos on matkaa, ole läsnä mailitse, puhelimitse.

OLE LÄSNÄ. ILMAN UTELIAISUUTTA, NEUVOJA. OLE LÄSNÄ. ÄLÄ HYLKÄÄ.

Aino

=========================

Minä varmaan pitäisin yhteyttä käymällä ja soittamalla.
Silloin kun ei tiedä, kuinka toimia tai miten lohduttaa, hyödyllinen ja toimiva suhtautumistapa on tarttua käytännöllisiin asioihin. Eli elää arjessa mukana.

Veisin hyvää syötävää, kirjoja tai äänikirjoja ja mieluisaa musiikkia. Jos mahdollista voisin käyttää ulkoilemassa. Kertoisin yhteisten tuttujemme kuulumisia ja maailman tapahtumia. Kuuntelisin. Olisin läsnä. Pyrkisin olemaan selvillä potilaan tilanteesta ja jakamaan sen hänen kanssaan keskustelemalla.

Osoittaisin teoin että olen potilaan elämässä yhä mukana!

Anjuska

=========================

Minun ystävä piirissäni on käynyt, että ovat joutuneet sairaalaan. Olen käynyt usein katsomassa ja jutellut muista asioista kuin siitä sairaudesta. Kyllä sen huomaa, että potilas piristyy. Sitten olen vienyt ristikkotehtäviä, lukemista ja pientä purtavaa. Tänäänkin olen menossa sairaalaan katsomaan erästä ystävää ja ajattelin viedä hänelle kahvia. Hän kun ei oikein pääse liikkumaan.

Jos itse joutuisin sairaalaan, niin toivoisin että minua tultaisiin katsomaan.

Anne

=========================

Sillä hetkellä pitää vain hypätä sen "heikomman " housuihin ja miettiä mitä itse toivoisi toisilta siinä tilanteessa. Itse tilanteen kokeena voin sanoa että suurinta ja rakkainta mitä voi siinä tilanteessa tehdä on muistaa jotenkin...kortein, käynnein, sanoin, kosketuksin, olemalla läsnä, kertomalla jotenkin että välittää ja muistaa....koska ystävät erottuu juuri siinä tilanteessa... ja sen muistaa lopun elämänsä!

Anne

=========================

En ainakaan jättäytymällä pois kuvioista.

Pitäisin yhteyttä liiankin kanssa, olemalla niin sanottu "Häirikkö" joka puhuisi muutakin, kuin itse esim. onnettomuudesta, sairaudesta, tms..

Luulisin että itsekin samaan tilaan joutuessa olisi mukava kuulla muutakin kuin voivotusta, valitusta, neuvomista. Kertomalla kaikkea mitä muualla tapahtuu ja siinä samalla olla olkapäänä kuuntelemista ja auttamista varten.

Niin kiire ei saa olla, että ystävän jättää hädän hetkellä.
Kiireisimmälläkään ihmisellä ei koskaan ole niin kiire, ettei ennätä sanoa kuinka kiire hänellä on.

Tuo tämän hetken trendi, kyse keneltä vaan, - Mitä kuuluu?. Vastaus on: kun on niin kiire.

Anne

=========================

Jos vammautuneen henkilön kohtaaminen on vaikeaa niin kohtaa edes hänen läheisensä olemalla korvina ja lämpöisenä halaajana kun heillä on vaikeaa. Oman riittämättömyytensä ja epävarmuutensakin voi kertoa ääneen, sanoa, ettei löydä sanoja lohdutukseksi. Ja jos "katoat" ystäväpiiristä toisten kohdatessa vaikeuksia niin katsohan peiliin; oletko todella noin ulkokultainen ja välinpitämätön?

Rehelliset rakastavat syvimmin

=========================

Tähänhän on yksinkertainen vastaus: olen oma itseni, mutta varaudun siihen, että en voi aktiivisesti tehdä mitään asian korjaamiseksi tai parantamiseksi. Olen olemassa ja läsnä, kuuntelen, enkä tarjoa kliseitä tyyliin "tiedän miltä sinusta tuntuu" (vaikka tietäisinkin) tai "otan osaa suruusi", sillä ne eivät ole todellista lohtua. Jos toisella on tarve puhua, olet näin luonut hänelle mahdollisuudet siihen. Ja sitten aloitetaan taas alusta...

Sääli, pakeneminen, pelko, ahdistus ovat kaikki itsekkäitä tunteita, joille ei mielestäni akuutin surun hetkellä tuettavaa altisteta. Todellista ystävyyttä on se, että hyväksyy joskus hiljaisuuden ja sallii sen. Aikuisuutta on se, että ei pakene ikäviä asioita vaan kohtaa ne osana elämää.

Luka

=========================

Valmiiden vastauksien kanssa ”haaksirikossa” olleen perheen, ystävien tai omaisten luo on turha mennä. Mene omana itsenäsi, mene kuuntelemaan, mene olemaan läsnä. Ei täydy olla tietävä, vaan ainoastaan kuuntelija. Jos puhuminen ei suju, niin voit olla hiljaa. Tee pieniä askareita, käy kaupassa, laita ruokaa, pese pyykit, imuroi… Viestitä, että olet käytettävissä milloin vain.

Jos siellä käy muita ihmisiä samaan aikaan, anna tilaa myös heille. Väisty, vaikka et pois lähtisikään.

Ymmärrä myös, että tuo murhe ei lähde sieltä talosta, niiden ihmisten mielestä muutamassa päivässä, vaan se saattaa kestää koko heidän loppuelämänsä. Mieti myös, oletko valmis antamaan ajastasi myös jatkossa. Älä lupaile turhia, ole rehellinen omienkin resurssiesi suhteen. Ole myös rehellinen omien tunteittesi kanssa. Älä ”omi” toisten murheita itseesi, sinun on jaksettava elää omakin elämäsi. Ota selvää ulkopuolisesta avusta.

Kun aloitat, niin tee tuo kaikki pyyteettä. Osoita että välität ja rakastat. Pyyteetön rakkaus on vaikein rakkauden muoto, mutta ei mahdoton, jos niin päätät.

Noin minä toimisin.

Anu

=========================

Tosi ystävät eivät kaikkoa, vaan ne, jotka eivät ole ennenkään jakaneet elämää kanssasi.

Minä olisin joka hetki saavutettavissa, kävisin tapaamassa ja koittaisin löytää kiinnostavia keskustelun-aiheita esim.: kirjallisuus on pettämätön aihe.

Tietenkin vammasta riippuu, miten jatkossa toimitaan.
Tällaisessa tilanteessa ystävyys punnitaan.

Tuomas

=========================

En voisi jättää yksin tai käymättä. Oma poikani jäi muutama vuosi sitten auton alle ja vietimme kesän sairaalassa, olen syvästi kiitollinen ystävillemme, sukulaisille, naapureille ja tutuille, jotka tuona aikana kävivät luonamme tukea antamassa. Aina ei löydy sanoja joilla tukea, mutta tuleminen luo on se suurin ele. Lapseni muistaa vieläkin kuka on käynyt, kuka toi nallen tai sievän kortin.

Anu

=========================

Se olisi todella ikävää jos niin sattuisi... mutta ajatukseni olisi että kävisin hänen luonaan heti kun tapahtuma sattuisi… lohduttaisin, kuuntelisin, itkisin hänen kanssaan... olisin vain hänen luonaan...

Jos hän joutuisi sairaalaan pitkäaikaispotilaaksi kauaksi aikaa...vierailisin sairaalassa niin usein kun vain omaan aikatauluun sopisi, soittelisin hänelle, veisin hänelle sitä mistä hän pitää, olisin vain ja kuuntelisin hänen tuntemuksiaan... joita varmaan olisi paljonkin, kannustaisin pienistäkin edistymisaskeleista, lohduttaisin… että voisi olla huonomminkin... elämä jatkuu vaikka näin onkin tapahtunut… jokainen päivä on arvokas elää vaikka se sinä päivänä tuntuukin vaikealta... en unohtaisi lähimmäistäni, ystävääni, koska silloin hän tarvitsee olkapäätä… jaksaakseen seuraavaan päivään...

Sanoisin hänelle kuinka tärkeä hän minulle onkaan...

Karoliina

=========================

Tyttäreni syntyi vaikeasti sydänvikaisena, siinä ystävät punnittiin, usein se kaikkoaminen on tilanantoa kun ei tiedetä mitä tehdä. Avoimuus ja ystäville tilananto auttaa, rohkeasti mukaan muuttuvaan arkeen ja aina voit olla apuna. kannattaa kysyä rohkeasti voiko olla apuna kotona kun omaiset käyvät sairaalassa, esim. ulkoiluttaa/ hoitaa lapset sillä aikaa.

Eihän ystävä muutu vaikka ulkoisesti vammautuisi, vaan hän tarvitsee kuuntelijaa kun pystyy asiasta puhumaan, monesti jo juttelukaveri auttaa, juttua vain arjesta.

Myös kaverit ja omaiset voivat liittyä vertaistukiryhmiin, itselleni sydänlastenkeskustelulista on ollut suurenmoinen apu.

Auli

=========================

Veisin kukkia hedelmiä itseni...ja runokirjan ja lukisin hänelle... mistäkö tiedän että tämä toimii olin itse 9v pieni potilas ja näin ystäväni tekivät ja muistan kiitoksella vielä tänäkin päivänä...

Anni

=========================

Ihana kysymys, tällaisia lisää!

Itse olen tehnyt mm. niin, että olen tarjoutunut lastenhoitajaksi, pihan haravoijaksi tms. tekemään! Lisäksi olen tuupannut itseni kotiin seuraneidiksi lehteä lukemaan, ikkunoita pesemään, silittämään metsästä kukkia tuomaan jne.

Pelkkä puhelinsoittokin vähintään joka toinen päivä voi jotakuta piristää! Jos ystävä asuu kauempana eikä edellä mainittu onnistu, lähetä kortti. Myös sähköpostiviesti tai tekstari käy, mutta ei ole yhtä hyvä!

b

=========================

Olemme mieheni kanssa soitelleet puolisolle ja kyselleet hänen jaksamistaan ja mahdollisen avun tarvetta. potilaalle olemme myös soitelleet sairaalaan ja käyneet katsomassa sekä kyselleet mitä hän haluaisi saada sinne.

Olemme kertoneet molemmille, että meille saa aina soittaa tai tulla käymään, jos siltä tuntuu. Olemme sanoneet, ettemme ehkä tiedä oikeita sanoja lohdutukseen, mutta kuuntelemme kyllä. Ja asioita ei kerrota eteenpäin, ne ovat aina luottamuksellisia.

Kehäkukka

=========================

Omaa kokemusta on vain n. vuoden sairaalajaksosta omalle läheiselleni. Itse toimisin niin, että kuuntelisin mistä omainen valittaa tai miten hän yleisesti toivoisi ihmisten toimivan ja toimisin sen mukaan käytännössä. En tietenkään täysin suoraviivaisesti vaan omani ja ystäväni tilanteen huomioiden ja hienotunteisesti. En kysy tarvitseeko henkilö apuani tai että tarvitessaan voi pyytää vaan menen ja teen silloin kun katson sopivaksi. Esimerkkinä vaikka henkisellä puolella: ostan teatteriliput ja ilmoitan, että meillä on liput esitykseen enkä kysy haluaisitko lähteä tai ilmoita milloin sinulle sopii.

Pitkäaikaissairaan omaiselle ei muuten "sovi" koskaan ja kuinka moni haluaa pyytää apua pikku kotiaskareisiin, jotka tuovat hyvää mieltä pitemmällä juoksulla. Käy vaikka kaupassa ruokaostoksilla ja osta ruokia oman mielesi mukaan sillä sekin piristää, että kaupasta tulee "jotain muuta".

Pitää myös muistaa kysyä kuinka omainen itse jaksaa ja sen jälkeen perheenjäsenten vointia, eikä aina vain sairaalapotilaan vointia. Sairaalapotilaan vointi saattaa pitkän aikaa olla tasaisen huono ja kriittinenkin eikä ole mukavaa kymmenen kertaa selittää päivän mittaan eri ihmisille miten hän nyt voi. Kaikenlainen raha-asioista uteleminen ja normaali voinnin kysely pitää erottaa toisistaan. Omaisen mieliala saattaa vaihdella iloisesta vihaiseen mutta kuitenkin pitää muistaa pitää yhteyttä eikä kaikota täysin vihaisuusvaiheessa. Turhimpia asioita on sanoa, että soita minulle milloin haluat koska kuitenkaan hän ei voi soittaa milloin vain. Omainen tietää sen itsekin, jos tuttava on niin läheinen, että voi soittaa milloin tahansa.

Sairaalajakson pitkittyessä tai potilaan kokonaan jäädessä sairaalaan on tärkeää joka tapauksessa pitää yhteyttä, uskoisin, että tilanne sanelee senkin asian, kun kotona asiat ovat asettuneet uuteen järjestykseen.

Minä - kummallinen?

=========================

Noin puoli vuotta sitten ystäväperhettäni kosketti vakava sairastuminen. Olimme mieheni kanssa toisen puolison tukena kaikissa arkitoimissa ja sairauden käänteissä. Ja olemme saaneet siitä näin jälkeenpäin kiitosta. Mutta varoituksen sana kaikille vastaavaan tilanteeseen "joutuville": myös omaa aikaa ja tilaa pitää muistaa ottaa ettei käy niin kuin minulle melkein kävi, uuvuin itse totaalisesti heidän murheidensa mukana. Ei ole helppoa olla koko ajan kuuntelevana ja lohduttavana osapuolena, jossain vaiheessa pitää pystyä sanomaan että kannattaisikohan heidän käyttää ammattiauttajaa tukena omassa tilanteessaan. Maallikkona ei osaa olla menemättä murheen mukana, ammattilainen osaa säilyttää kuitenkin etäisyyden ja selkeämmän katsantokannan asioihin. Voimia kaikille elämän vaikeisiin hetkiin!

Rosa

=========================

Minulle on sattunut usein niin. Olen käynyt sairaalassa mahdollisen usein, ja olen jutellut ihmiselle, vaikka hän olisi tajutonkin, koska ei voi tietää kuuleeko toinen, olen sitä mieltä, että kuulee. Olen monta kertaa istunut sairaalassa melkein koko päivän, ja koettanut piristää ihmistä, kertomalla, mitä on tapahtunut, millainen ilma ulkona on, yms. tärkeää, minun mielestäni on pitää ihmistä kädestä, että hän tuntee, ettei ole yksin.

Eija

=========================

Alussa tapahtuman sattuessa voi ajatella, ettei osaa sanoa mitään järkevää toiselle ja niin helposti vetäytyy tilanteesta ja ajattelee, että kylläpähän apua pyydetään jos siihen on tarvetta. Niinhän me yleensä toimimme vaikeissa tilanteissa - paetaan kuin puput ja pannaan pää pensaaseen. Näin ei kuitenkaan tulisi tehdä. Vaikka ei löytäisikään sopivia sanoja, on läsnäolo tärkeää ja kuunteleminen on kultaa. Että läsnäolollasi ja olemalla tukevana olkapäänä, joskus jopa "roska-astiana", johon toinen voi kaataa pahan mielensä toimit kuten hyvältä ystävältä odotetaan.
Itsesyytökset, raivo ja masennukseen vaipuminen kuuluu asiaan, mutta ystävänä voit vain kuunnella ja tilanteen edetessä ruveta "potkimaan toista persuuksille"

Aina ei tarvita sanoja

=========================

Menisin ilman muuta katsomaan, jos kyseessä on esim. sairaalan normaali osasto, että sinne voi mennä.

Keskustelisin siitä, kuinka onnettomuus nyt muuttaa teidän elämänne, mitä me läheiset/ystävät ja kaverit voisimme nyt tehdä. Esim. listaisimme muutaman, jotka menisimme vuorotellen auttamaan, katsomaan sairaalaan, myöhemmin kotiin jne.

Kun tilanne on tuore, ja järkytys suurimmillaan, olen itse esim. vastaavassa tapauksessa leiponut jotain suolaista ja makeaa, ja mennyt perheen luo kotiin, juteltu ja ennen kaikkea kuunnellut omaisia, jotka purkavat ehkä samaa toistaen asioiden kulkua.
En missään tapauksessa "häviäisi", vaan menisin tykö rohkeasti. Itse olen juuri näin menetellyt, enkä ole koskaan tullut torjutuksi. Ainakin kuunnella voi, eikä saa vähätellä toisen surua.

Mene rohkeasti apuun!

=========================

Soittaisin heille. Itse kerran sairaalaan ja pitkälle sairaslomalle joutuneena huomasin, että itse ei jaksa soittaa ystäville, vaan olisin toivonut heidän yhteydenottoaan.

Majsa

=========================

Pitää kuunnella ja unohtaa vähäksi ajaksi omat huolensa ja murheensa. Näiden ihmisten sydämet ovat särkyneet ja hetkeen he eivät jaksa mitään muuta. Omia murheitaan pitää puhua muille kuin heille. Pitää myös muistaa että jonkun aikaa he voivat olla vaikeita - väsyneitä, helposti ärsyyntyviä tms. - mutta se ei johdu sinusta, ja sen takia ei pidä antaa periksi.

ElinaS

=========================

Jos jollekin minun perheeni jäsenelle sattuisi tällainen vammauttava onnettomuus, ystäväni auttaisi minua parhaiten olemalla läsnä arjessa; luulenpa, että tekisin saman hänelle!

Tähti

=========================

Sitä varten ystävät ovat, että he ovat mukana niin ilossa kuin surussa.

Tarjoaisin apuani kaikkeen myös puhumiseen.

Hessutyttö

=========================

Tärkein asia: Älä jätä yksin. Ole lähellä, vieraile, soita, lähetä tervehdyksiä. Vaikka et saisi muistamisistasi kiitosta, vaikka sinua pyydettäisiin olemaan käymättä... Toinen ei halua olla taakkana ja siksi helposti pyytää, jopa käskee jättämään rauhaan. Tee kuitenkin selväksi, ette aio jättää yksin. Ethän haluaisi itsekään vastaavassa tilanteessa jäädä yksin...

Otso

=========================

Parasta on antaa aikaa ja lohduttava käsi tai olkapää. Pitäisi jaksaa kuunnella ja kysyä aitoja rehellisiä kysymyksiä: Miltä tuntuu, voinko auttaa? Auttaminen arkipäivässä, vaikka viemällä (itse tehtyä) ruokaa on mielestä välittämistä.

Mutta rehellisyys ja "suorat" kysymykset ovat minusta parhaita.

U-M

=========================

Läsnäolo, fyysisesti, puhelimitse, kirjeitse tai muuten, osasit puhua tai et. Että ihminen tietää saavansa tukea tarvittaessa.

Inni

=========================

Ystävät ja tutut voisivat vain käydä tuomatta kukkia tai muuta. Luulen että jatkuva vierailu jää myös taloudellisista syistä, kun matkat ja kukat maksavat niin paljon. Käydään juttelemassa vain ihmisen kanssa.

Iäkäs

=========================

Jos kun saattaa olla, että ihmiseen suhtautuu eri lailla sen jälkeen...

Olen sitä mieltä, että sen hössöttämisen ja keinoemoksi ryhtymisen sijaan suhtautuu ihmiseen niin kuin ennenkin ja olemassa ystävänä ja auttamassa ja tarjoaa apua, jos voi jotain tehdä.

Janetta

=========================

Vastaukseni perustuu omaan kokemukseeni, kun sairastuin vakavasti masennukseen ja jouduin pitkäksi aikaa sairaalahoitoon. Silloin ystäväni kävivät usein katsomassa minua sairaalassa - jopa niin usein, että henkilökunta pyysi rajoittamaan vierailuja hoidon etenemisen perusteella.

Olin henkilökunnan kanssa samaa mieltä ja pärjäsin sairaalassa hyvin ilman liian useita ystäväkontakteja. Tekstiviesti silloin tällöin ilahdutti kovasti.

Kun pääsin sairaalasta kotiin ja jäin vielä sairauslomalle, pyysin ystäviäni käymään kotonani ja sanoin, että nyt tarvitsen heitä, kun olen yksin. Tällöin kukaan ei käynyt.

Tästä ottaisin opikseni niin, että jos joku omista läheisistäni joutuisi vakavaan onnettomuuteen, näyttäisin hänelle välittämisen jo sairaalassa, mutta antaisin sairaalan henkilökunnan ja sairaalan rutiinien kuljettaa häntä eteenpäin enimmäkseen.

Tärkeimpänä asiana pitäisin sitä hetkeä, kun läheiseni pääsisi pois "turvallisesta" sairaalaympäristöstä, että silloin muistaisin häntä ja kävisin kylässä, soittelisin jne. Mielestäni se on ratkaisevin hetki, kun joutuu kokeilemaan omien siipien kantamista oli kyse sitten fyysisestä tai psyykkisestä sairastumisesta!

Janttu

=========================

Minulle kävi näin! Ystäväni koki aivoveritulpan ja menetti mm. puhekykynsä. Olin menossa sairaalaan katsomaan häntä kolme eri kertaa, matka noin 100 km per sivu. Joka kerta matkani loppui sairaalan parkkipaikalle! En pystynyt kohtaamaan häntä! Olisin halunnut, mutta jostakin syystä en pystynyt.

Nyt hän on poissa, mutta en koe itseäni "huonoksi ihmiseksi". Mielessäni koen olleeni läsnä kuitenkin. Kuten ehkä hänkin...

Jarmo

=========================

Ehkäpä minä olen se, joka on ollut eniten toisten murheiden aiheena sairaalareissulla. Ja voin kertoa että ystävät eivät kaikonneet.
Ehkä ne kaikkosivat, joilla ei ollut niin väliä, ja ne jotka eivät tunteneet minua niin hyvin.

Kuitenkin kun nekin ystävät ja tuttavat, jotka läheltäni kaikkosivat, näkivät myöhemmin kuitenkin sen, että olen hyvä ihminen sairaudestani huolimatta, ja olen hieman lähentynyt uudestaan näiden ihmisten kanssa.

Ehkä juuri ennakkoluulot ja toisen tilan surkuttelu, on ne pahimmat asiat, joita voit alkaa tekemään toisen sairastuttua. En usko että kukaan potilas kaipaa surkuttelua?

On todettava että asia on nyt näin, ja että tästä me yhdessä selvitään. Elämä jatkuu, niin siellä sairaalassakin.

Sairaalareissussa sinänsä ei varmaan ole mitään iloista, mutta elämässä on. Ja elämäähän se on olla sairaalassakin. Ja toisen elämään voi tuoda niitä iloja, mitä me muutkin koemme sairaalan ulkopuolisessa elämässä.

Sairaalareissu voi toimia hyvänä pysäytyksenä elämään, jolloin on aikaa miettiä, minne on menossa ja mitä tekemässä. Valitettavasti tämä pysäytys tuntuu niin usein sattuvan juuri siihen väärän aikaan.
On valettava rohkeutta niin itseensä kuin näytettävä potilaalle hänen omat vahvuutensa.

Parhainta mitä voi tehdä läheisen joutuessa sairaalaan, on elää tuota hetkeä hänen kanssaan. Niin että potilas tietää, että hänellä on ympärillään ihmisiä jotka välittää, ihan oikeasti.

Menninkäinen

=========================

KUUNTELEMALLA JA KUUNTELEMALLA !!!

Kävin aikoinaan "kuuntelevan ystävän" -kurssin jonka oli seurakunta järjestänyt, se antoi oppia kuuntelemiseen ja on ollut yksi parhaista kursseista joka käy jokapäiväiseen työelämäänkin.

Mantu

=========================

Parasta on elää normaalia arkea mukana. Elämän on jatkuttava kuitenkin ja ne jotka jäävät kotiin odottamaan mahdollisesti toipuvaa, tarvitsevat varmuuden siitä, että elämä ei pysähdy. Täytyy jaksaa kuunnella hermostumatta siihen, että saa kuunnella usein samaa toistuvaa surukertomusta ja -kokemusta, toisen on annettava puhua siitä niin kauan ja niin usein kuin siltä tuntuu. Vakaa olkapää itkijää varten ja jämäkkä ote elämään ovat parhain apu.

Kisuli

=========================

Tärkeää on kuunteleminen, lohduttaminen, halaaminen ja toivon paremmasta pitäminen yllä.

Sillä olen kuullut, että kun on toivoa se jo parantaa ihmistä. Sitten on tärkeää pitää yhteyttä koko ajan puhelimella tai käymällä hänen luonaan. Porukalla voi vaikka sopia vuorottelusta ko. asiassa. Se jos mikä luo hyvän mielen, että tuntee olevansa rakastettu ja tärkeä.

Yhteydenpito ja kannustus

=========================

Kävisin päivittäin katsomassa tai ainakin soittaisin. Siinä punnitaan se tosi ystävyys. Asia on vaikea monelle, kaikki eivät osaa lähestyä vakavasti sairasta eivätkä uskalla. Itse ole juuri siinä tilanteessa että läheiseni on sairastunut vakavasti. Olen ollut joka hetki mukana, välillä itsekin väsyneenä, mutta läheisen tuki on ehdottoman tärkeä. Olen saanut myös kiitosta kärsivällisyydestäni. Ei saa unohtaa ystävää tai läheistä kun hän sairastuu, juuri silloin hän tarvitsee sinua eniten.

Krita

=========================

Tärkeää on, että tuttavat ja ystävät jaksavat kaikesta huolimatta pitää yhteyttä. Aina voi kauniisti kysyä: Miten voin auttaa? Sanoja ei tarvita, sillä oikeita sanoja on erittäin vaikea löytää. Asiaa läpikäymätön ei voi mitenkään tietää tahi aavistaa mitä onnettomuuspotilas ja hänen läheisensä käyvät lävitse. Ystävien ja tuttavien läsnäolo ja valmius kuunnella surun hetkellä riittää. Pienet asiat pitävät arjessa kiinni ja antavat voimia jaksaa tästä huomiseen. Pyydä potilaan läheiset joko yhdessä tai erikseen vaikka saunomaan, elokuviin, ostoksille tai syömään. Pieni irtiotto sairaalan ja kodin seinien ulkopuolelle antaa heille kummasti voimia.

Kristiina

=========================

Olemalla ystävälle tukihenkilö ja kuuntelemalla ainakin. Olen kokenut tämän ja olen myötäelänyt surua.

Valitettavasti kokemuksia tästäkin asiasta

=========================

Kannattaa olla ystävällinen ja kuunnella oikeasti mitä sairastuneella/vammautuneena on sanottavana. Usein emme jaksa aidosti kuunnella ja välittää, vaikeiden asioiden kohtaaminen vaatii rohkeutta.

Ystävä

=========================

Lähettäisin iloista postia sairaalaan ja kävisin silloin tällöin katsomassa

Ja sitten kävisin loppuperheen luona kotona auttamassa. Ja jos heillä on lapsia, veisin lapsia jonnekin, että vanhemmat saisivat jutella sairaalassa asioista keskenään.

Tekisin heidän kanssaan kaikkea sitä, mitä ennen onnettomuutta. Ei onnettomuus muuta ystävyyttä muuten kuin lähentämällä. Olen aina ollut sitä mieltä, että sitä kerkeää mitä haluaa. Eli kotityöt eivät katoa, mutta ystävyys katoaa ellei sitä hoida. Ystävät ovat tärkeitä.

Nannu

=========================

En koskaan jätä ystävää tai läheistä sen takia jos hän vammautuu, olen tukena sen minkä voin ja osaan ja taidan mutta usein on että pelkkä lähellä oleminen ja tieto vammaiselle on että on joku jolle puhua ja tietää että hän seisoo siinä rinnalla eikä hän jätä. Jokainen tarvitsee silloin varsinkin sitä olkapäätä johon nojata ja itkeä itkut joita varmaan tulee.

Minä itse tiedän tämän kokemuksesta, että ystävät kaikkoavat kun ihminen vammautuu tai sairastuu elinikäiseen sairauteen häntä pelätään häntä ei uskalleta tulla lähelle, tällaistä en soisi kellekään toiselle ihmiselle se on karmea kokemus. Olen aina lapsesta asti yrittänyt olla se joka seisoo ihmisen rinnalla silloin kun häntä tarvitaan kipeimmin. Joskus itsestänikin tuntuu että miksi ihmiset juoksee karkuun ja usein tulen syrjityksi sairauteni takia.
Kun terveestä ihmisestä tulee vammainen tosin en pidä tuosta sanasta mutta se on yleinen käytäntö, tuo on ihmiselle niin suuri muutos että silloin kaikki läheisten ystävien tukea tarvitaan se on lääke joka auttaa. Jos ihminen joutuu sairaalaan käyn häntä katsomassa ja olen siellä hänen tukenaan ja turvana sillä usein on, että siellä jos missä ihminen tuntee sen syvän yksinäisyyden sillä hoitohenkilökuntaa on niin vähän enää sairaalassa, että ei he kerkiä paneutua yhteen potilaaseen ja hänen huoliin tai olemaan tukena vaikka hoitoa kyllä saa jos saa sitäkään usein on että jos vähänkään itse voit liikkua niin hoito on sitä sun tätä.

Kerran kirjoitin runon ja laitoin sen hoitajien keittiön seinälle mutta alta aika yksikön se sieltä hävisi.

Ei ne kerkiä esim.; minua jolla menee jalat alta ja joudun istumaan pyörätuolissa auttamaan itse sieltä pitää nousta ja silloin kun ystävä tai omainen on paikalla silloin saan sitä apua mitä tarvitsen. No en ala kertomaan elämän tarinaani mutta kuitenkin kokemuksesta tämän kirjoitan.

Jos joku lukee tämän niin silloin sanon hänelle älä jätä ihmistä joka sinua tarvitsee sillä voimia kyllä riittää ihmiselle yllättävän paljon toisen tukemiseen.

Kokemuksesta puhuja

=========================

Ystäväni ja vaimon kautta sukulainen vammautui onnettomuudessa menettäen vasemman käden ja ollen pitkään sairaalassa. Myös turman toinen osapuoli joutui hetkeksi sairaalaan. Kävimme heitä katsomassa päivittäin ja olemme edelleenkin useammin yhteydessä kuin aiemmin. Pienet palvelukset ja yhteydenpito auttavat heitä, mutta Ennen kaikkea meitä jaksamaan eteenpäin. mielestäni ystävyytemme on syventynyt ja aiemmin niin suurilta vaikuttaneet mielipide erot ovat löytäneet oman arvonsa eivätkä häiritse enempää....

Makelei

=========================

Tämä tapahtui oikeasti. Ystäväni/rakkaani loukkaantui vakavasti. Otin lomaa töistä, kuntoutin häntä ohjeiden mukaisesti, töihin palattuanikin jatkoin hänen auttamistaan. En vienyt hänen itsenäisyyttään, mutta autoin jos oli tarve. Hänelle tuli pitkä sairasloma ja ammatinvaihto eteen, kannustin, kuuntelin, myötäelin, tuin kaikin keinoin enkä missään tilanteessa pitänyt häntä invalidina. 6 kk onnettomuuden jälkeen hän jätti minut eikä pidä mitään yhteyttä. Jos olisi tarvis, tekisinkö vastaavaa uudelleen? Kyllä tekisin. Jos hän ei ehkä ollutkaan apuni / tukeni arvoinen, opin paljon itsestäni ja minulle on kuitenkin tärkeää etten ole / ollut sellainen ihminen, joka on rinnalla vain hyvinä päivinä. Mitään en tehnyt "palkkion" toivossa, minulle riitti että hän toipui ja pystyi löytämään uuden työn.

LKM

=========================

Minä ilmaisen olevani läsnä ja "käytettävissä" jos/kun tulee tarvetta puhua jonkun ihmisen kanssa joko vammautumiseen tai ihan mihin asiaan tahansa liittyvistä asioista ja tunteista. Kerron tilanteesta riippuen joko puhelimella, paikanpäällä käymällä tai sähköpostilla, että minuun voi ottaa yhteyttä kun siltä tuntuu ja menen käymään jos minut halutaan/jaksetaan ottaa vastaan. Annan omaisen puhua juuri siitä mikä tuntuu parhaalta, oli se sitten mitä tahansa. Annan myös olkapääni itkemistä varten!

Merja

=========================

Perheen muut jäsenet ovat yleensä siinä vaiheessa aika shokissa, joten voi hoitaa perheen juoksevia asioita. Jos on pieniä lapsia, viedä heitä ulos kirjastoon, leikkipuistoon ym.

Yleensä vain olla läsnä sen perheen jokapäiväisessä elämässä. Tärkeää on myös kuunnella perheen jäsenten tuntoja. He tuntevat surua, vihaa, raivoa ja kaikkia lähes yhtä aikaa. Tunteet vaihtelevat 10 minuutissa surusta vihaan.

Välttämättä he eivät kaipaa edes toisten mielipiteitä, riittää että heillä on joku jolle kertoa ja joka jaksaa kuunnella vaikka sadannen kerran ne samat asiat. Ja jonakin päivänä saattaa käydä niin, että he eivät halua edes puhua koko asiasta. He haluavat tehdä aivan jotain muuta saadakseen voimia jaksaa taas myöhemmin käsitellä asiaa.

He saattavat haluta myös jonkun, joka lähtee heidän kanssaan sairaalaan katsomaan tätä sairastunutta tai loukkaantunutta henkilöä. Se ei ole kaikille edes itsestään selvää mennä sinne. Se voi toisille olla todella vaikeaa ja ketään ei pitäisi sinne pakottaa vaan silloinkin pitäisi ymmärtää ja kunnioittaa toisen itsenäistä päätöstä.

Hannele

=========================

Kävisin häntä katsomassa sairaalassa ja auttamassa hänen hoidossaan sekä viemässä hänelle virikkeitä.

Mervi

=========================

Ystävieni poika joutui juuri pahan auto-onnettomuuden jälkeen sairaalaan, aluksi emme olleet varmoja selviääkö hän. Tärkeimmäksi tueksi olen kokenut omat rukoukseni heidän puolestaan.

Mervi

=========================

Se että ystävät kaikkoavat ei ole pelkästään kuulopuhetta vaan aivan totta. Olen sen kokenut itse ja kuullut myös äidiltäni ja sisareltani, jotka molemmat sairastuivat syöpään.

Itse kysyin sitten syytä asiaan eräältä ystävältäni, joka oli myös sisareni ystävä. Hän sanoi syyn olevan se, että syöpä sairautena on niin pelottava ja sen edessä on niin voimaton ja että on vaikea hyväksyä se asia että läheisellä ihmisellä on vakava sairaus - saatikka sitten että pystyisi häntä tukemaan. Kerroin ystävälleni että tärkein mitä hän voi sairastuneelle ihmiselle antaa on läsnäolonsa. Tärkeintä on osoittaa että edelleenkin välittää, vaikka toinen onkin sairas.

Sisareni sanoikin kaikille ystävilleen kun olimme viettämässä hänen viimeistä juhannustaan: "Älkää rakkaat ihmiset pitäkö minua sairaana. Tunnen itse olevani edelleenkin se sama ihminen joka olin ennen sairastumistani, miksi te ette voi nähdä asiaa samalla tavalla. Minä olen minä, olen vaan saanut tämän vitsauksen riesakseni. Tosin periksi en aio antaa ja toivon että ette tekään antaisi." Näillä sanoillaan hän halusi sanoa että ei hänen sairastumisensa muuta häntä ihmisenä. Ystävien ja läheisten on pyrittävä näkemään ihminen sairauden takana. Kaikki siinä sitten, toinen toistamme tukien, opimme uuden suhtautumistavan. Elimme sisareni toiveen mukaan - aivan kuin hän ei olisikaan sairastunut. Teimme mahdollisuuksien rajoissa niin kauan kuin aika antoi myöden kaikkia niitä asioita yhdessä mitä olimme ennenkin tehneet. Annoimme hänen päättää milloin hän haluaa saada myötätuntoa ja milloin hän haluaa puhua sairaudestaan. Silloin olimme kaikki vuorollamme sylit avoinna ja korvat kuulolla.

Kokemuksesta tiedän että tukeminen ja läsnäolo on raskasta, kun itsellä on koko ajan sisäinen pelko ja epävarmuus siitä miten rakkaalle ystävälle/omaiselle tulee käymään, mihin suuntaan sairaus kehittyy.

Tämä ei ehkä suoraan vastaa kysymykseen miten toimisin, mutta ehkä antaa ajattelemisen aihetta.

Toivon kaikille, jotka olette kokeneet omaisen tai läheisen ystävän pitkäaikaisen sairastelun voimia jaksaa kunnioittaa omaisen/ystävän toiveita, kykyä osata olla vain läsnä ja voimia kestää hänen 'oikkunsa'. Voimia vaatii myös taistelu omassa sisimmässä vellovaa epätoivoa vastaan.

Minna

=========================

Kävisin sairaalassa katsomassa ja soittaisin ahkerasti ja yrittäisin piristää kertomalla mukavia asioita kotona tapahtuvista asioista, ettei asianomainen tuntisi itseään aivan kotoasioista olevansa pihalla.

Minna

=========================

Ystävälleni sattui 16.12.2004 tapaturma, jonka seurauksena hän sai aivoverenvuodon. Hän oli syvässä tajuttomuuden tilassa muutaman viikkoa. Pikku hiljaa hän heräsi ja joutui opettelemaan melkein kaiken uudestaan. Puhua hän osasi, mutta hänen elämänsä viimeiset 20 vuotta on unohduksissa. Nykyhetkeä ei muista. Syöminen, lukeminen käveleminen ja vessassa käyntiä opetellaan uudestaan. Nyt tilanne on se, että hän on edelleen pitkäaikaishoidossa. Tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa. Hän ei oma-aloitteisesti pysty hoitamaan mitään. Koko tämän 10 kuukauden aikana olen käynyt häntä katsomassa 2-3 kertaa viikossa. Kannustan ja autan häntä yrittämään itse hoitamaan jokapäiväisiä tehtäviä. Jutellaan paljon, välillä huonommalla ja välillä paremmalla menestyksellä. Hänen ilonsa siitä että siellä käy, saa minut hyvälle mielelle. Näin jaksan aina käydä häntä katsomassa.

Ystävän tuki on tärkeä

=========================

Ainakin voin tarjota lastenhoito apua ja seurata miten arki sujuu...ei sitä voi liikaa toisten elämään puuttua mutta voi kysyä tarvitaanko apua ja millaista. JA juuri se että suoraan voi sanoa, että esim. hei, voisin ottaa lapset meille nyt.

Sitten voi tietysti tarjota ihan taloustyö apua, riippuu miten läheinen ihminen on.

Saara

=========================

Tämä on hyvinkin laaja ja vaikea kysymys, jonka edessä usein miettiikin mikä olisi oikea tapa auttaa ja lohduttaa toista vaikeassa tilanteessa.

Ehkä ensin miettisin millaisesta ihmisestä on kysymys ja toimisin sen mukaan. Eli kävisin sairaalassa tervehtimässä ja soittaisin kysyen vointia. Varmaan myös kysyisin muilta perheenjäseniltä tai potilaan läheisiltä, että miten heitä voisin auttaa; ehkä lastenhoitoapuna, siivousapuna tai autonkuljettajana tai vaikka vain kuuntelijana. Usein paras apu mitä toiselle voi antaa on kuunteleminen, ihminen yleensä tuntee tarvetta kertoa toiselle tuntemuksiaan sitten kun hänelle itselleen hetki on sopiva.

Kuuntelija

=========================

Vaikka asia varmaan järkyttää itseäni, itkettää ja arveluttaa ottaa yhteyttä, niin ajattelisin varmaan siten, kuten haluaisin, että minua huomioitaisiin vastaavassa tilanteessa. Olisin läsnä, ei vaadi sanoja olla lähellä. Myötäelää ja tarjota apua, vaikka roskapussin viemisessä tai lasten hoidossa/pihalla olemisessa. Oma-aloitteisesti. Koska perhe ei varmaan jaksa alkaa ideoimaan sinulle "mitä voisit tehdä?".

Ja mitä kauemmaksi kontaktin ottamisen jättää, sitä korkeammaksi kynnys nousee. Ja mielipaha itsellä kasvaa. Ei tarvita sanoja, ei tekoja. Ole läsnä siinä tilanteessa heidän kanssaan. Älä yritä piristää tai yritä olla iloinen, se on vain kornia. Se, miksi ihmiset kaikkoavat ympäriltä, ovat heidän pienuuttaan. Ja on tosi, että jyvät erottuvat akanoista.

Outi

=========================

On tärkeää käydä tervehtimässä potilasta mahdollisimman usein. Sen lisäksi soittaminen ja pikkumuistamiset (kortit, kukat yms.) kuuluvat asiaan. Läheiselle ihmiselle vie mielellään jotain mikä muistuttaa siitä, että häntä ei unohdeta. Mieleen on jäänyt oman äitini sairaus, joka piti hänet pitkän ajan sairaalassa. Lapseni halusivat viedä mummolle pehmopupun, joka "pitää mummosta huolta kun olemme poissa". Pupu oli mummolle hyvin tärkeä.

Jos vierailut välimatkan vuoksi ovat hankalat, korostuu soittamisten ja korttien merkitys. Lisäksi toki kysytään hoitohenkilökunnalta potilaan voinnista. Jos potilas ei pysty puhumaan, on läheisyydellä tärkeä merkitys eli mahdollisimman usein tulisi vierailla.
Oman läheisen - puolison tai lapsen joutuminen pitkäaikaispotilaaksi on aina oma kuvionsa. Silloin järjestetään työt siten, että sairaalassa voi viettää aikaa mahdollisimman paljon.

Jos ystäväperheessä on tapahtunut onnettomuus, on tärkeää tukea myös perhettä, esim. siten että tarjotaan apua, jotta omaiset voivat olla mahdollisimman paljon perheenjäsenen luona.

Päivi

=========================

Elän tällaisessa parhaillaan mukana, rinnalla eläjänä ja myötäkulkijana. Valitettavasti välimatka on 450 km, mikä haittaa konkreettista yhteydenpitoa. Kaukana asuessa muistan heitä ajatuksissa ja hiljaisissa rukouksissa päivittäin. Tekstiviestit, puhelinsoitot ilahduttavat ja puhuminen jostakin iloisista arjen mukavista asioista on tärkeää. Ethän joka kerta tavatessa "kuulustele" ensimmäiseksi mitä kuuluu, tarkoittaen juuri sairaan/toipilaan olotilaa?

Mikäli asuisin lähellä, haluaisin antaa konkreettista arjen helpotusta viemällä lapsia ulos leikkipuistoon, elokuviin tms. siivousavulla tai tarjoaisin kotona olijalle vapaaillan/yönseudun arjen askareista ja toivottavasti huolistakin. Vierailu mukana tuodun valmiin ruoan kera ja lämpimäisillä piristää arkea.

Päivikki

=========================

Ensiksi pyrin olemaan pelkkänä korvana ja sen jälkeen kysyn, mitä käytännön apua tarvitaan ja kerron sen jälkeen, missä voin mielestäni olla avuksi. Lupaan sen, minkä tiedän pystyväni tekemään, en enempää. Tärkeintä todellakin on, ettei jätetä yksin selviytymään, koska vakava onnettomuus muuttaa koko arjen sen lisäksi, että huoli on suuri.

Jaettu huoli on vähintään puolet kevyempi kantaa

=========================

Olen vierellä niin paljon kuin mahdollista. Haluan hänen tietävän, että olen olemassa... tukena, kuuntelijana, olkapäänä. On tärkeää muistaa antaa potilaalle myös omaa aikaa/rauhaa, en halua hössätä. Hoidan käytännön asioita hänen puolestaan. Näytän myös omat tunteeni, miten koen hänen tilanteensa; ilot ja surut. Piristän hänen päiväänsä hyvällä kirjalla, suklaalla, pehmolelulla, puhelulla, tekstiviestillä, halauksella. Käyn tervehtimässä yksin, mutta myös yhdessä hänen ystäviensä ja tuttaviensa kanssa. Mahdollisessa kuntoutuksessa olen vierellä kannustamassa. Jos hän pystyy liikkumaan, vien sairaalan kahvilaan tai raikkaaseen ulkoilmaan. Minun luonteelleni ei yksinkertaisesti ole mahdollista "unohtaa" potilas sairastamaan ja muistaa hänen olemassaolonsa vasta tervehtymisen jälkeen.

Päivi

=========================

Siskoni ajoi pahan autokolarin lähes kolme vuotta sitten ja vammautui pyörätuoliin. Hän on kahteen otteeseen ollut 3 ja 4 kuukautta sairaalassa nuorena ihmisenä vanhusten osastolla, mikä oli henkisesti tosi rankkaa hänelle itselleen ja myös läheisille. - Hyvä puoli asiassa oli se, että ihmiset järjestivät aikaa sairaalassa käymiselleen; nyt kotona ollessaan siskoni saa paljon vähemmän vierailijoita.

Ns. ystävät ovat todellakin hänelläkin kaikonneet kauemmaksi, mutta todelliset ystävät ovat lähentyneet entisestään. Pitää muistaa, että läheiset ja ystävät eivät ole kodin- tai sairaanhoitajia, vaan se rooli kuuluu ammattilaisille. Itsellä kannattaa tietoisesti säilyttää perheenjäsenen, ystävän ym. rooli.

Siskon roolin säilyttänyt

=========================

Kävisin kylässä ja soittaisin ystävälleni, vaikka aina ei löytyisi sanojakaan.

Tarjoutuisin auttamaan; hoitaisin lapsia, siivoaisin tai leipoisin.
Ymmärtäisin että aina minua ei jakseta tavata, en lakkaisi kuitenkaan yrittämästä.

Sointu.

=========================

Olen itse saanut kokea mahtavan ystävyyden, kun mieheni teki itsemurhan kesällä 2004. Silloin päätin, että, kun minä siitä selviän, haluan auttaa ihmisiä parhaan kykyni mukaan. Jos jollekin sattuu jotain, haluan olla lähellä käytettävissä ja auttamassa arkisissa asioissa, vaikka kuuntelemassa tai tiskaamassa astioita. En jätä silloin ystäviäni, koska tällöin YSTÄVÄN LAULUN toteutuvat.

RÖHKÖMUKKA

=========================

Itse en läheistäni jättäisi ainakaan unholaan - sitä hän ei ansaitsisi kärsimystensä lisäksi! Kävisin säännöllisesti vierailuilla ja soittelisin. Todella läheisen luona pyrkisin käymään miltei päivittäin, hieman etäämmän henkilön luona kenties kerran viikossa. Veisin mukanani aina jotain mieltä piristävää: hedelmiä, makeisia, lempiruokaa, pelejä, musiikkia, kirjan, leffan, vaikka kimpun syksyisiä oksia. Yllätyspiknik olisi myös kiva järjestää.

Pia

=========================

Halaisin, sanoja ei välttämättä tarvita. Sen jälkeen yrittäisin auttaa arkipäivän asioissa ja tavata säännöllisesti, rohkaista, kuunnella.

Siinä se, mitä itsekin odottaisin ystäviltä tai sukulaisilta.

Pirri

=========================

Olen käynyt katsomassa ja yrittänyt olla ne hetket täysillä läsnä, samalla tavoin kuin aiemminkin; sama ihminenhän se siinä petissä on. Olen yrittänyt myös kysyä ja kuunnella toiveita tuomisista ja asioista, joissa voisin auttaa. Joskus olen ollut linkkinä hoitohenkilökuntaan (esim. kun ruotsinkielinen isoäitini passitettiin ensin suomenkieliselle osastolle).

Kyllähän tuollainen testaa ystävyyttä. Syyt voivat olla monet: sairautta on vaikea nähdä ja kohdata. Sairaala on monelle niin kauhistava paikka, että sen kynnys on liian korkea. Kaikki muistuttaa omasta haavoittuvuudesta ja kuolevaisuudesta.
Jollei itse kerta kaikkiaan pysty menemään, voi lähettää terveisiä sellaisen mukana, joka käy. Posti kulkee, ja kirje on kiva lukea yhä uudelleen. Monilla sairaalaosastoilla ei saa käyttää kännykkää, mutta jos se on mahdollista, puhelinyhteys voi pelastaa monta yksinäistä hetkeä. Osaston henkilökunnalta kannattaa kysellä vierailuajoista ja muista sairaalarutiinin yksityiskohdista, voiko potilaan viedä sairaalan kahvioon tms.

Lopuksi: ajattele itsesi sinne petin pohjaan ja tee kuten toivoisit itsellesi tehtävän!

Pirjoliisa

=========================

Kaikkein tärkeintä on ettei unohda. Pitkäaikaispotilaita pitää käydä tervehtimässä sairaalassa/laitoksessa. Jos ei tiedä mitä puhuisi tai tekisi vierailun aikana, voi esim. lukea lehteä tai katsoa tv:tä yhdessä potilaan kanssa. Ajatelkaa miltä tuntuu maata päivästä toiseen seiniä tuijotellen ja ihmetellä missä kaikki kaverit ovat!

Teresa

=========================

Yrittäisin käydä säännöllisesti, kuitenkin omat rajalliset voimavarat muistaen katsomassa sekä potilasta että hänen perhettään. Joskus pienikin viesti, esim. postikortti tai viihdykettä sairaalaan voi taas kantaa pitkän matkan eteenpäin.

Myös konkreettinen apu voi olla tarpeen, jos kyseessä on vaikkapa pieni lapsi, silloin molemmat vanhemmat lähes asuvat sairaalassa. Tällöin voi ottaa sisaruksen hoitoon tai keksiä tälle jotain muutakin mietittävää kuin sairaalan. Tai vaikka tehdä koko perheelle parin päivän ruuat.

Apua voi antaa monella tavalla. Mutta täytyy todella muistaa että jos asiasta ottaa itselleen paineita, ajatus on mennyt jo liian pitkälle. Kenenkään ei tarvitse loputtomiin jaksaa toimia oman elämänsä ohella toisen sielunhoitajana tai avustajana. Joskus on hyvä ottaa hetkeksi omaa aikaa ja palata virkeänä taas takaisin.

Sanna

=========================

On vaikea kohdata ihminen, jolle itselleen tai läheiselle on sattunut vakava onnettomuus. Mitä sanoa, miten "ottaa osaa". Olen kokenut, että juuri lähellä olo, ilman sanojakin auttaa. Tietoisuus kovia kokeneelle, että joku on vierellä jaksaa kantaa eteenpäin. Kertominen toiselle, että olen tässä ja jos tarvitset apua, kuulijaa, asioiden hoitajaa ja tunteiden jakajaa - olen käytettävissäsi. Rohkeasti puhuminen kipeistäkin asioista ja käytännön askareissa apuna oleminen, se varmaankin auttaa. Onnettomuus saattaa nostaa pintaan monenlaisia tunteita, puhumalla ja jakamalla päivä kerrallaan. Helppoa ei ole kenelläkään, yhdessä sen sijaan vähäsen helpompaa!

Sari

=========================

Ystäväni sairastui tautiin, mistä ei ole paluuta. Yritän olla tukena, kuunnella ja toisaalta koetamme elää kuten ennemmin ja keskustella muustakin kuin tulevaisuudesta. Yritämme elää tätä hetkeä ja löytää siihen kultajyviä.

Sandi

=========================

Olemalla paikalla kun tarvitaan. Potilaskin tarvitsee omaa tilaa välillä. Jos on kovin kipeä ei jaksa seurustella.

Muiden asia on pitää huoli siitä, että ovat paikalla kun hän tarvitsee.

Sairaalassa menettää helposti identiteettinsä henkilökunnalle kun kiireessä on vain 'kolmoshuoneen kakkospedin 'diagnoosi'' Oma aamutakki, meikit, kirjat tai joku joka vie suihkuun ja auttaa vaihtamaan pyjaman puhtaaseen ovat maailman ehkä parhaimpia asioita.
Jos joutuu olemaan pois pitkään niin muutama tuttu asia kotoa auttaa selviämään päivistä.

Ja jos ei ehdi käymään niin soittaa voi useammin.

Potilaalle lohdutukseksi; jos ei ehdi juuri silloin kun olisi kiva niin ei se tarkoita sitä etteikö ajateltaisi tai välitettäisi. Aina vaan aika ei ole meistä itsestämme kiinni.

Jos ystävät kaikkoavat, he ovat olleet sellaisia joita et todellisuudessa tarvitsekaan.

Kristiina

=========================

Olisin läsnä ja kuuntelisin. Tarjoaisin myös käytännön apua asioiden hoitamisessa.

Se että toinen on lähellä - vaikka sanoja ei löytyisikään - auttaa.

Jasmin

=========================

Minulla on ollut tämmöisiä sukulaisia ja on nytkin. Yritän käydä katsomassa, rukoilla ja muistaa ajatuksin.

Erityisen vaikeaa on kun sukulaisellani on afasia eikä hän juuri puhu. Toivon, että hänen elämänsä hoitokodissa olisi edelleen merkityksellistä. Eräs lähiomainen käy katsomassa melkein joka päivä.

Toivon oman loppuni tulevan nopeasti, sitten kun se tulee.

Afasian vanki

=========================

Ainoa keino mielestäni olisi käydä tämän läheisen luona mahdollisimman useasti. Pitää häneen yhteyttä myös soitoin ja viestein. Perinteinen kirje olisi varmaan aivan mahtava, kukkia lähetin mukana silloin tällöin. Tosin pitäisi myös huomioida läheisen oma vilpitön mielipide, missä vaiheessa toipumista hän on niin fyysisesti kuin psyykkisestikin; haluaako hän itse välillä hiljaisuutta ja rauhaa ystävistään. Olla aidosti kuulolla, mikä hänestä tuntuu hyvältä.

Satu P.

=========================

Älä ainakaan jätä sairastunutta ihmistä ja hänen perhettään yksin, jos olet kerran ollut heidän ystävänsä ennenkin! Onnettomuuden tai sairastumisen kautta tullut vammautuminen ei ensinnäkään tartu. Sinusta saattaa tietysti tuntua ensin siltä, ettet osaa sanoa oikeita sanoja etkä tiedä, miten suhtautuisit tilanteeseen noin ylipäätään. Saatat järkyttyä rajustikin sitä, miten ennen niin tuttu ihminen muuttuukin avuttomaksi ja on varmasti aika-ajoin kärttyinen ja turhautunut tilaansa. Ei siinä sanoja välttämättä tarvitakaan: riittää, kun käyt, olet läsnä ja vaikka vaan halaat tai pidät kädestä, kysyt, voitko jotenkin konkreettisesti auttaa.

Koskettaminen, vaikka halaaminen, on tosi tärkeää! Tee mitä tahansa, mutta älä säälittele ja surkuttele, koska se ei tilannetta auta. Jos potilas tai hänen läheisensä haluavat puhua, kuuntele, vaikka samaa asiaa vatvottaisiin miten monet kerrat, koska heille se on henkisesti hyvin tärkeä asia. Jos sairastunut tai omainen ei jonain päivänä jaksa seurustella, hän ilmaisee sen kyllä. kokeile huumoria ja nauramista. Jos löydät jonkun naurun aiheen yhdessä potilaan kanssa, käyttäkää se ehdottomasti hyväksi! Nauraminen nostaa mielialaa ja saattaa auttaa aivan arvaamattomastikin paranemisessa, toisin kuin se kauhia voivottelu.

Itse sairastuin vuosi sitten hyvin vakavasti, jouduin sairaalaan pariksi viikoksi ja sairauslomalle lähes vuodeksi. Oli tosi ihana huomata, että heti, kun tieto sairastumisestani alkoi levitä, tietty turvarinki kerääntyi heti tavalla tai toisella paikalle. Jotkut kävivät, toiset soittivat. Ihmisten ilmeistä näki, että he olivat hyvin järkyttyneitä, sillä tilanne tuli aivan puun takaa, mutta yleensä halausten ja nopean tilannekatsauksen jälkeen alettiin jutella ihan tavallisia kuulumisia, heitettiin hervotonta herjaa ja naurettiin, tarvittaessa itkettiin yhdessä pelkoa ja huolta ulos. Minua auttoi suunnattomasti se, kun tiesin, että minä ja perheeni emme ole yksin, vaan iso joukko ihmisiä välittää meistä. Nyt sairastuminen on jo mennyttä painajaisunta ja elämä on uudessa alussa. JA ne samat rakkaat ja ystävät ovat ympärillä yhä vaan...

Satu

=========================

Pitämällä yhteyttä. Ihmeellisiä taivaita syleileviä sanoja ei tarvita, vaan kuuntelemalla ja juttelemalla niitä näitä - tärkeintä on olla ihan oikeasti läsnä. Käynnin lisäksi puhelinsoitto taikka mukava postikorttikin voi ilahduttaa. Eikä kannata odotella yhteydenottoa ko. henkilöltä, vaan olla itse aktiivinen. Pois itsekeskeisyydestä antamalla toiselle tilaa!

Satu

=========================

Elän mukana sillä, että käyn katsomassa sairaalassa. Kysyn avuntarvetta, eli mitä voisin tehdä. Pidän kädestä jos sanoja ei löydy. Olen paikalla ja läsnä, vaikka ei puhuttaisi, silitän hiuksia ja juttelen hiljaa. Luen vaikka aamulehteä tai viikkolehteä. En anna ohjeita, olen itse saanut niitä, enkä ole pitänyt, sillä silloin kun tilanne on akuutti, ei anneta ohjeita.

Kun asia on ohitettu ja saatu päiväjärjestys ja aikaa kulunut, voi ehkä kommentoida, mutta silloinkin harkiten. Minulle itselle on tokaistu: KAIKKI MIKÄ EI TAPA, NIIN VAHVISTAA, mutta täytyy miettiä missä tilanteessa ja koska päästää suustaan tuollaisia tokaisuja.
Anna ymmärtää, ettei käynneistä ole ja tule ongelmaa vaan käyn koska ihminen merkitsee minulle paljon. En käy velvollisuuden tunteesta.

Lähimmäinen

=========================

Meillä on tästä omakohtainen kokemus, mieheni sisko ja hänen miehensä joutuivat auto-onnettomuuteen missä aviomies menehtyi välittömästi ja mieheni sisko sai vakavat aivovammat ja on ollut sairaalahoidossa jo kaksi vuotta eikä toivu koskaan.

Heiltä jäi kaksi pientä tytärtä jotka onneksi saimme pitää täällä Suomessa, heidät oli adoptoitu Thaimaasta.

Nyt kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen osaan jo suhtautua kaikkeen erilaisella tyyneydellä ja ymmärryksellä mutta ensimmäiset kuukaudet tuntui siltä että emme tästä ikinä selviä. Naisena olen työstänyt tätä varmasti naisille tyypillisellä tavalla eli puhumalla ja puhumalla ja puhumalla. Suvun miehet työstävät kukin tavallaan, prosessi on kestänyt pitempään ja kaikki murheet pysyvät sisällä. Minä olen saanut paljon tukea ystäviltä mutta se johtuu varmasti siitä että kaikki tietävät koko ajan missä mennään ja mitä kuuluu. Toisaalta tuntuu välillä siltä että ihmiset eivät halua kuulla kaikkea koska jokainen varmasti heräsi ajattelemaan jos tällaista voi joskus tapahtua omalle kohdalle. Surullista on huomata että vierailut sairaalassa ovat monelta vähentyneet ajan myötä, ehkä se tuntuu liian raskaalta, en tiedä... Koskaan emme saa tietää millaista elämämme olisi ollut ilman tätä hirveää onnettomuutta mutta tapahtuneelle ei mitään voi eikä aikaa voi muuttaa. Alkuun etsii selitystä sille miksi tällaista tapahtuu mutta minun kohdallani aika kyllä auttaa hyväksymään tämän, suurena apuna on kyllä ystävät ja läheiset. Jos joku haluaa keskustella, voin auttaa mutta uskon että tällaiset tapahtumat ovat niin suuria että on vaikea verrata kokemuksia. Muistan hyvin ensimmäiset päivät teho-osastolla, kuinka järkyttyneenä tajusin että tällaista tapahtuu koko ajan ja joka päivä, ennen tätä sitä vain lukee lehdestä järkyttävistä kolareista mutta unohtaa ne saman tien. Hoitajille voimia!

Läheinen

=========================

Kovasti rankkaahan se on, eikä siihen varmasti löydy yhtä oikeaa vastausta. Itse huomasin, että minulle oli tärkeää käydä usein ystäväni luona, joka päivä kun vain pystyin. Helppoa se ei ollut, varsinkaan silloin kun toisella oli huono päivä, mutta eihän siinä ollutkaan kyse minun hyvinvoinnistani. Olin tottunut näkemään häntä päivittäin töissä, minkä takia tuntui luontevalta käydä usein myös sairaalassa. Mietin kyllä, että jos kyseessä olisi ollut ystävä "siviilistä", olisiko tullut käytyä yhtä usein? Enhän muutenkaan näe heitä kuin silloin tällöin.

Mielestäni on tärkeää, että ystävän/läheisen tukeminen on luontevaa molemmille osapuolille, muuten se menee hankalaksi. Ja ainakin itse olin jopa otettu, jos ystävä uskalsi kiukutella ja näyttää huonotkin tunteensa eli uskalsi olla rehellinen myös minulle. Vaikeinta oli, kun hän masentui oikein kunnolla, siihen ei auttanut kuin ammattiapu ja lääkitys. Silloin muistan olleeni jopa vihainen hänelle, mutta ymmärsin kyllä että nämä tunteet kumpusivat omasta tuskastani, kun on täysin kyvytön auttamaan toista. Silloin voi vaan olla toisen luona. Muistan höpötelleeni kaikkea mahdollista tyhmää, ja ystäväni kiittikin monologista kun ei vain jaksanut vastata. Suhteemme palautui paranemisen myötä takaisin vanhaan, mutta olemme kyllä varmasti paljon läheisempiä nyt vaikka emme enää päivittäin näekään.

Noiden sairaalakuukausien aikana jouduin monta kertaa miettimään, miten paljon kehtaan "tuppautua" ystäväni luo, koska en ollut aiemmin juuri käynyt esim. hänen kotonaan, mutta tiesin ystäväni olevan suorapuheinen ihminen, joka olisi varmasti kertonut jos änkesin liian usein käymään. Ja myös hän kertoi, että osa ystävistä kävi tosi harvoin sen jälkeen, kun ns. akuuttivaihe meni ohi ja alkoi arvailu mahdollisesta kuntoutuksesta. Ehkä koulutuksenikin antoi kannustusta käydä usein, sillä olen nähnyt miten pitkiä illat sairaaloissa voivat olla. Ja joidenkin on vain hirmu vaikea nähdä läheinen ihminen avuttomassa kunnossa. Jokainen omien kykyjensä ja voimavarojensa mukaan.

Siia

=========================

Naapuriperheellemme kävi näin. Äiti joutui pitkäksi aikaa sairaalaan. Marja-aika kun oli, keräsimme myös heille talvimarjoja ja toimitimme pakastusvalmiina. Otimme myös lasten kerho ja muut yhteiset kyyditykset huoleksemme, että isä sai hoidettua muita asioita. Lähinnä käytännön apua.

Sipsu

=========================

Koin itse tässä pari vuotta sitten työtapaturman jonka vuoksi olin sairaalassa kaksi päivää, jonka jälkeen kuusi viikkoa kipsissä ja kaksi lisäksi kuntoutuksessa.

Minä luulin että minulla olisi hyviä ystäviä montakin sillä en milloinkaan ole ollut ilman juttukaveria ja kyläpaikkaa jos niin olen halunnut.

Mutta vain yksi ihminen muisti minua liikuntakyvyttömyyteni aikana. Hän laittoi joka päivä minulle päivän vitsin+ työpaikan kuulumiset. Nämä viestit oli päivän kohokohta, joita odotin heti aamusta lähtien. Mutta tulin siihen tulokseen ettei minulla ystäviä ole kuin yksi ja se sitäkin parempi.(Kiitos Jan!)

Jos hän tai muu läheiseni sairastuisi niin että olisi sidottu kotiin tai sairaalavuoteeseen kyllä minä mahdollisuuksieni mukaan koittaisin käydä hän luonaan tarinoimassa. Kokemuksesta tiedän se on tosi pitkä aika kun et pääse liikkumaan.

Sikke

=========================

Organisoin "lähimmäiset" -renkaan: pidämme hätäkokouksen ja jaamme vuorot miten kukin käy pitkäaikaispotilasta katsomassa. "Reissuvihkoon" merkintä miten käynti on sujunut seuraavaa tulijaa varten. Kaveria ei jätetä.

Rouva Waalas

=========================

Tärkeintähän on olla läsnä ja olla edelleen samanlainen ystävä, auttaa ja jakaa niin hyvät kuin huonotkin hetket.

Usein ystävyys punnitaan, kun on vastoinkäymisiä ja kriisejä elämässä ja tarvitset ystäviesi tukea tai he tarvitsevat sinun tukeasi.

Kannattaa kysyä mitä voi toisen hyväksi tehdä, koska hän tietää sen parhaiten. Et voi myöskään tietää itse miltä toisesta tuntuu, on tärkeämpää olla läsnä ja kuunnella vammautunutta ystävääsi.
Tällä tavoin voit auttaa parhaiten, rankkaa se on mutta myös elämääsi rikastuttavaa että voit olla ystävällesi tukena.

Systeri

=========================

Olen itse ollut saavana osapuolena, joten kerron kokemuksesta: Olen heille läsnä vaikka keskellä yötä, jos he tarvitsevat. Mitään en tyrkytä enkä ainakaan voivottele. Teen heille vaikka kotitöitä: ruokaa, siivousta, noutoapua jne. Olen kuulevina korvina, lämpimänä sylinä ja ymmärtävinä silminä. Vierailen sairaalassa tai olen vierailematta, jos toipuja niin haluaa. Olen kanssakulkija myös toipujan läheisimmille. Ystävä on sydämestään mukana.

Soile

=========================

Asia onkin meillä hyvinkin ajankohtainen, sillä ystäväperheemme äiti, alle 40v reippaasti, sai juuri tällä viikolla aivoinfarktin. Heillä on 2 pientä lasta.

Kovasti olen miettinyt, millä voisimme auttaa. Meillä itsellämme on vaikeasti sairas poika-sydänvika & 2 aivoinfarktia takana ja tiedän, mitä jälkeä sellainen tekee. Olen muistellut, millä meitä on autettu. Eli laitetaan hyvä kiertämään: viedä joskus ruokaa (eikä mitään eineksiä, niitä varmasti tässä tilanteessa on tullut siellä syötyä), tarjoutua kauppaan, lastenhoitoon, kuunnella ja antaa olkapäätä. Ja ettei se jää vain tähän akuuttivaiheeseen, koska tästä ei hetkessä toivuta, vaikka toivoa toipumisesta onneksi on!

Sairaalassa paljon asunut

=========================

Omakohtainen kokemus menettämisestä oli itselläni viime keväänä kun avomieheni tappoi itsensä.

Silloin ihmiset, ystävät ja ympärillä olevat, olivat aktiivisia n.2 viikkoa. Kyselivät, miten jaksan ja puhelin kävi kuumana niin että joskus ajattelin laittaa sen oikeasti kiinni.

Mutta sen jälkeen on ollut aika hiljaista.

Minulla on ystäviä ja niistä jäi taas ne samat, jotka oikeasti haluaa tietää, mitä minulle kuuluu. Eli he kyselevät vielä nytkin, silloin tällöin että hei, mitä sulle kuuluu.

Kyllä tapahtuman jälkeenkin pitää kysyä ihmiseltä, miten hän jaksaa. Se läsnäolo riittää. Ei sitä tarvitse hehkuttaa ja jankata asiaa, riittää että vaikka vain kuuntelee. Tai on hiljaa siinä, läsnä.
Olen puhunut tästä samasta asiasta yhden työkaverini kanssa ja hän sanoi samaa: puolen vuoden kuluttua ei tule enää soittoja ,että kyseltäisiin, mitä kuuluu.

Olisi myös mukava jos joku kysyisi, että haluatko lähteä vaikka teatteriin tai elokuviin, että saisi jotain muuta ajateltavaa.
Tai vaikka vain kahville jonnekin jossa on ihmisiä.

Ja se konkreettinen apu, mitä voi tarvita arkiaskareissa: kuljetusta kauppaan, lastenhoitoapua, ym. Niitä voisi tarjota myös joskus.
Ennen kaikkea se läsnäolo on tärkeä, että toinen tietää, ettei häntä ole unohdettu,,, jälkeenkin päin.

Angelos

=========================

Eihän sellainen ole ystävä joka jättää ja pettää hädän ja vaikeuden keskellä. Itselleni ei tulisi kuuloonkaan jättää ystävää, perhettä tms. vaan silloin täytyy tukea, olla rinnalla ja auttaa. Silloin voi olla pelkkänä kuuntelijana, ystävänä ja olkapäänä. Tai olla läsnä, auttamassa jokapäiväisessä elämässä ja tukea.

Näin ainakin itse toimin ja toimin jatkossakin. "Kohtele lähimmäisiäsi niin kuin toivoisit heidän kohtelevan sinua"

Ystävä ikuisesti rinnalla

=========================

Itse tiedän lapsen menettäneenä, että hyvin moni ihminen suunnilleen juoksi karkuun, koska ei tiennyt mitä sanoa, miten toimia.

Jos aluksi tuntuu ettet osaa sanoa mitä, ole edes läsnä ja halaa.

Kun sanat alkavat tulla, keskustele ja kysy voitko olla avuksi. Käy katsomassa sairaalassa ja vie vaikka lukemista tms.

TeeKoo

=========================

Itse asiassa ystävälleni on sattunut vakava onnettomuus, jossa hän vammautui loppuiäkseen ja joutui pyörätuoliin. Päinvastoin, ystävyytemme on lujittunut! Kävin katsomassa häntä jo kuntoutus vaiheessa. Ei ystävyys tarvitse esim. jalkoja, silmiä tai käsiä siinä täytyy vaan olla se sama oma itsensä kuin aiemminkin! Ystävyyttä vaan hoidetaan nyt vammaisen ehdolla. Esim. bailausreissuja ei tarvitse lopettaa pyörätuolin takia. Meillä on ollut todella hauskaa, kun olemme kurvailleet pitkin tanssilattiaa tuolin kanssa. Toki se vaatii itseltäkin "osaamista" ettei törmäile muihin tanssijoihin.

Mikäli on kyse tosiaan sellaisesta potilaasta, joka jää sinne sairaalaan niin sitten käydään siellä sairaalassa ja ellei päästä käymään niin on keksitty kännykkä, voi lähetellä tekstareita, sähköpostia yms. Pieniä paketteja, kirjoja. Jos kyse niin pahasta vammasta että ei kykene enää esim. lukemaan niin pelkkä läheisyyskin jo riittää. Voit ottaa mukaasi kirjan ja lukea hänelle itse tai sitten lainata kirjastosta äänikirjan ja viedä hänelle tuliaiseksi ja kun se on kuunneltu niin ei kun uutta kirjastosta. Vammaisen perhettä ei niin ikään pidä jättää yksin. Ollaan samoja ystäviä kuin ennenkin annetaan nyt vaan entistä enemmän sitä aikaa ja tukea. Aina pitää muistaa se että itselle voi käydä ihan samalla lailla. Me emme ole mitään ilman ystäviämme! Ihminen tarvitsee edes yhden hyvän ystävän - ja kun sen ystävän löydämme ja saamme niin muistetaanhan pitää huolta toisistamme.

Titi

=========================

Joskus puhuminen on vaikeaa, eikä oikeita sanoja tahdo löytyä. Ota silloin kädestä kiinni, halaa. Läheisyys lohduttaa paremmin kuin sanat! Hoida kotona olevia lapsia, käy kastelemassa kukat, ulkoiluta koira, auttaminen arkisissa asioissa on oikeaa välittämistä.

Tiia

=========================

Potilaan luona tulee vierailla mahdollisimman usein ja pitää hänet ajan tasalla myös ulkopuoliseen maailmaan. Tukea häntä kaikella mahdollisella tavalla ja tsempata tulevaisuuteen. Nähdä nyt olemassa olevatkin asiat valoisina. Myös läheisille annettu tuki on tarpeen. Puhelinsoitot, vierailut ym. tapaamiset. Ei saa vieraantua olemassa olevan asian vuoksi, vaan jatkaa niin kuin ennenkin on ollut.

Tuija

=========================

Tärkeintä on olla läsnä ja KUUNNELLA.

Tupu

=========================

Uskoisin, että toimisin samoin kuin toimin tsunamikatastrofin tapahtuessa. Serkkuni menetti katastrofissa yhden lapsistaan. Soitin tietysti usein tukeakseni ja kysyäkseni, voinko auttaa. Yritin tietoisesti kuunnella ja lohduttaa. Halusin, että serkkuni tuntisi, että välitän ja olen käytettävissä. Autoin ihan konkreettisesti lääkäriavun hankkimisessa ja olemalla paikalla. Jatkoin yhteydenpitoa, vaikka se tuntui hankalalta, kun ei saanut mitään vastakaikua ja välillä tuntui ettei soittoni merkinnyt mitään. Päätin kuitenkin, että en luovuta. Ensimmäistä oma-aloitteista yhteydenottoa sain odottaa kauan, mutta se kannatti todella ja palkitsi!

Rakas serkku

=========================

Omasta perheestä on helppo kertoa. Omalle nuorelleni sattui vakava onnettomuus. Maailma meni sekaisin hänellä kuin perheelläkin. Mutta mikä positiivisinta oli se että nuoren kaverit (ne tosi kaverit) eivät hylänneet häntä. Kännykkämme soivat ja tekstiviestejä tuli meille kuin nuorenkin kännykkään.

Sairaalareissu jäi silloin suhteessa lyhyeksi. Töissä oli pakko jaksaa; olihan perheessä muitakin. Työyhteisöstä ei kamalasti tullut empatiaa. Koin pahan se kun kuulimme saavamme nuoren kotiin sinä päivänä iltapäivällä. Ryntäsin heti ilmoittamaan että nyt minä olen loppupäivän ja seuraavan poissa töistä.

Kanslistimme vain tuumasi EI SELLAISTA KOODIA OLE JOLLA SAAT OLLA "TÄYSI-IKÄISEN" lapsen takia poissa töistä. Koin tämän niin loukkaavana. Muistan sen aina. Kyllä se on mielestäni niin että nykyajan nuoriso hallitsee nämä kuviot, mutta omista ystävistä vain yksi se joka pysyi rinnalla kokoajan.

Jatta

=========================

Pari vuotta sitten naapurin rouva sai tietää sairastavansa syöpää. Hän halvaantui osittain ja joutui olemaan sairaalassa useita kuukausia. Tänä aikana kävimme sairaalassa piristämässä häntä. Samanaikaisesti autoimme hänen miestään selviytymään arjesta. Pyysimme häntä joskus viikonloppuna lounaalle ja välillä iltakahville. Rouvakin kuntoutui ja pääsi kotiin.

Viime keväänä rouva menehtyi. Sen jälkeen olemme kannustaneet naapuriamme jatkamaan harrastuksiaan ja elämään "normaalia" arkea. Olemme kuunnelleet, kun hänellä on ikävä vaimoaan. Läsnäolo on tärkeintä, vaikka sanoja ei löydykään. Ystävyytemme jatkuu, vaikka yksi on poissa.

Naapurinsa ystävä

=========================

Ei varmasti ole yhtä oikeaa vastausta, miten tukea ko. tapauksessa, mutta uskoisin, että tapahtuman läpikäymisessä voimme parhaiten tukea kuuntelemalla. Tapahtuman prosessointi on pitkä ja alati muuttuva tila kyseiselle henkilölle, kuin koko lähipiirillekin, jolloin ainakin "hyvää tarkoittavat" neuvot ja töksähtävä sanallinen lohdutus (säälistä puhumattakaan) voi olla paljon tuhoisampaa "auttamista", kuin vain läsnäolo ja kuuntelu. Mielestäni parempi kysyä, jos jollain tavoin voi auttaa, kuin tuputtaa apua...Ja olla läsnä; eikä vain sillä hetkellä, kun asia on vasta akuutti, vaan jatkossakin aina. Siitä tuntee ystävän.

Ystävän laulu

=========================

Toivoisin voivani edelleen ylläpitää ystävyyttä, yhteyttä ja huomaavaisuutta niin "uhriin" kuin hänen omaisiinsa entiseen malliin, eli vähintään samalla intensiteetillä. Hyväksyisin sen että "uhrin" omaisten päivärytmit muuttuvat ja että he eivät jaksa pitää minuun yhteyttä samalla mitalla kuin ennen. Toivoisin voivani olla hyvä kuuntelija ja tarjoisin pitkäaikaispotilaan omaisille mahdollisuuksia pitää joskus (vaikkapa kerran viikossa) edes päivän "lomaa" toteamalla heille että "minäpä istunkin tämän illan (esim. 4 tuntia) sairaalassa teidän sijaan potilaan kaverina, pitäkää te nyt vapaailta". En loukkaantuisi siitä että potilaan omaiset eivät pysty osallistumaan minun aikataulullani mahdollisiin vierailukutsuihini tms. Toivoisin jaksavani tehdä kaikkea yllämainittua viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen vuodesta vuoteen, tietäen että ystävyyteni tulee olla aitoa. Enhän koskaan tiedä miten minulle tai omaisilleni voi käydä ja tietäen miten yksinäiseltä potilaasta tuntuu vain maata sairaalan vuoteessa mahdollisesti liikuntakyvyttömänä katsomassa valkoista sairaalahuoneen kattoa ja toivomassa että milloinkahan henkilökunta ehtii seuraavan kerran tulla korjaamaan asentoani.

HK

=========================

Haluaisin antaa selkeän tietoisuuden siitä että olen läsnä ja käytettävissä mihin sitten ikinä tarvitaankin. Kävisin katsomassa sairaalassa jos se potilaasta ja hänen läheisistään tuntuisi hyvältä, ehdottaisin kotona oleville konkreettista pientä apua juttelun lisäksi, vaikka kaupassa käymistä, siivoamista, lastenhoitoa, koiran ulkoilutusta... Itselläni olisi ainakin korkea kynnys pyytää apua, siksi haluaisin itse tarjota sitä toisille. Surujen ja toipumisen keskellä pienet kotiaskareetkin voivat joskus olla liikaa, siksi auttaisin sopivassa määrin, mutta en toki haluaisi tungetella ja olla häärimässä liikaa.

Noona

=========================

Kävisin katsomassa, istuisin vierellä... soittaisin jne., en jättäisi yksin. Kysyisin, mitä muille läheisille kuuluu, auttaisin missä pystyisin. Eläisin mukana arjessa...

Nimimerkillä kokemusta on

=========================

Sisareltani jouduttiin äkillisesti amputoimaan jalat aivokalvontulehduksen seurauksena. Hänen ollessaan tajuttomana, kävimme päivittäin juttelemassa hänelle, valoimme häneen uskoa toivoen että hän kuulisi/vaistoaisi läsnäolomme. Myöhemmin kuukausia kestäneen sairaalareissun aikana kävimme mahdollisimman usein hänen luonaan. Puhuimme kuulumisia ja kaikkea muutakin, mitä olisimme muutenkin jutelleet. Puhuimme myös hänen tilanteestaan ja voinnistaan, emme yrittäneet teeskennellä, että kaikki on hyvin. Yritimme kuitenkin parhaamme mukaan pitää hänen positiivisuuttaan yllä vakuuttaen, ettei elämä ole ohi, vaikka se muuttuukin. Usein pitkäaikaispotilaat voivat poistua sairaalasta pariksi tunniksi, niinpä kävimme ostoksilla, ajelulla jne. Mielestäni tärkeintä on pitää yhteyttä säännöllisesti. Ja tilannetta ei pidä vähätellä. Myös perhettä voi auttaa arkiaskareissa, käymällä kaupassa ym. jotta he saavat enemmän aikaa sairaalassa käynneille ja ehtisivät itsekin levätä. Apua tarvitaan usein vielä sairaala-ajan jälkeenkin. Parasta myötäelämistä on arjen apu.

Sisko