Pesäero vanhemmista    15.6.2007

Nimimerkki ”Äiti itsekin” kirjoittaa: ”Miten tehdään onnistunut "pesäero" vanhemmista, jotka eivät anna nuorten elää omaa elämäänsä ja tehdä omia päätöksiään? Miten olette selvinneet vastaavasta tilanteesta? Uskon, että en ole asiani kanssa yksin.

Kaikkien vastanneiden kesken arvoimme 3 kpl
”Äiti, mun korvat on toisella kanavalla.” –kirjaa.

Onnettaren suosikit:
Marika Kristiansson, Riihimäki
Raija Rihkajärvi-Ruohonen, Virrat
Miia Arasalo, Helsinki

Vastauksia: 53 kpl

---

Minun kohdallani auttoi se, että kerroin miltä minusta tuntui. Kysyin, miten he kuvittelevat minun selviävän elämässäni eteenpäin, jos he ovat aina tekemässä päätökset puolestani. En opi tekemään itsenäisiä päätöksiä, jos en saa tehdä niitä nyt. Vanhempani eivät elä ikuisesti. Synnyin maailmaan omaa elämääni varten. En elämään heidän määrittelemäänsä elämää. Eikä heidän ole tarvinnut sen jälkeen enää stressata minun puolestani, koska kyllä minä pärjään! Päinvastoin vanhempani ovat erittäin ylpeitä minusta.

Minttu

======================

Oma elämä. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Perheessäni kaikki lapset ovat lähteneet kotoa riidan saattelemana. Kaikki, mikä ei tapa, kasvattaa. Ohessa oma tarinani.

Oma äitini on vahva persoona. Hän on aina oikeassa, ei ole koskaan ollut pyytänyt anteeksi. Hän oli jo vuosien mittaan hyväksynyt paikkakuntamuutokseni (vanhempieni omistama asunto), työpaikkani ja silloisen poikaystäväni, ei yhtä ainoaa aiempaa! Tavattuani HÄNET ilmoitin äidilleni, että TÄSSÄ hän on. Että kerron näin etukäteen, että jos minun joskus pitää valita, niin valitsen HÄNET. Aikanaan häiden suunnitteluunkin äitini osallistui kuin omiaan tehden.

Kun kävi ilmi, että olin häävalmisteluiden aikaan myös raskaana (yllätysraskaus ehkäisystä huolimatta), jotakin pimahti äitini päässä. Hän sätti ja haukkui maanrakoon niin minut, tulevan mieheni kuin syntymättömän lapsemme. Meille syntyi ihan HIRVITTÄVÄ riita. Ajoitus oli loistava, hääkutsut oli totta kai jo lähetetty.

Pelkäsin kamalan ahdistuksentunteeni johtavan jopa keskenmenoon. Päätimme tulevan mieheni kanssa, että naimisiin mennään, mutta MEIDÄN ehdoilla. Vanhempieni tietämättä peruimme syntymäpaikkakunnaltani varatut kirkot, juhlapaikat, hotellihuoneet sun muut orkesterit. Löysimme mieheni kotipitäjästä sattumoisin kirkon ja juhlapaikan vapaana alkuperäisenä hääpäivänä. Postitimme samalle hääväelle uuden kirjeen, jossa kerroimme yksinkertaisesti, että häitä tanssitaan kyllä, mutta toisaalla. Vanhemmilleni lähetimme henkilökohtaisen kutsun, jossa erityisesti toivoimme heidän läsnäoloa erimielisyyksistä huolimatta. Sain kiukkuisen puhelun, jonka sanoma oli "ei ikinä".

Sydämet raskaana järjestelimme ystäviemme kanssa tärkeintä juhlaamme. Perinteistä morsiamen luovutusta ei tapahtuisi.

Hääpäivä koitti. Häämarssin soidessa keskikäytävää yhdessä astellessamme hämmästykseni/iloni oli suuri, kun morsiamen puolen kirkon etupenkki ei ollutkaan tyhjä vaan näin siellä vanhempani. Itkusilmäinen äitini viittoili pitämään morsiuskimppua alempana...

Kun tuli hääväen kättelyn aika juhlapaikalla, äitini piti meille niin erikoisen ja uskonnollisluoteisen puheen, ettemme mieheni kanssa voineet ymmärtää sitä muuna kuin anteeksipyyntönä. Häämatkan jälkeen soittelin kuulumisia "niin kuin ei mitään".

Elon alku häiden jälkeen oli tosi hankalaa. Pienen vauvan kanssa kävin psykologin juttusilla, kun en saanut yöimetyksen jälkeen enää nukutuksi. Se auttoi minua suuresti. Mieheni ei vuosiin tullut mukaan mummolavierailuille ym. Ulkokullattua suhteiden ylläpitoa.

Vuosien, vuosien kuluttua tilanne on helpottunut ja normalisoitunut. Vanhempani huomasivat, että olemme tosissamme perheemme suhteen. Nyt meillä on jo 2 ihanaa lasta, joista tämä ensimmäinen jo koululainen. Olen joskus kysynyt, miksi moinen purkaus. Äitini ei osannut selittää, mutta pyysi syvästi anteeksi käytöstään.

Onko syynä äiti-lapsi -suhde, hormoonit, vertaus omaan elämään tai mikä muu, en tiedä.

Omassa tapauksessani seisoin vahvasti (näkyvä ulkokuori, sisältä pelon/epätoivon vallassa) oman elämäni puolesta. Ei ennemmin, mutta myöhemmin myös vanhempani ovat ymmärtäneet kunnioittaa omaa elämääni. Uskon vahvasti, että elo toisella paikkakunnalla on auttanut suuresti. Emme jaa arkea, muuta kuin puhelimitse.

Voimia taisteluun, taistelet omasta elämästäsi!

Kukkamaari

======================

Mitä tarkoitat onnistuneella pesäerolla? Meillä pohjoismaissa (amerikkalaisen mallin tapaan) korostetaan liikaa ydinperhettä. Itse olisin halunnut elää eurooppalaisessa perhemallissa, jossa pesäero ei ole niin suuri. Eri ikäpolvien vuorovaikutus on rikkautta. Sen huomaa vasta sitten, kun sitä mahdollisuutta ei enää ole. Omista mielipiteistä ei silti tarvitse luopua.

Elämä on kasvamista

======================

Muuta kauemmaksi, ihan fyysisesti. Liian lähekkäin asuminen antaa tilaisuuden tiheisiin tapaamisiin. Toki yhteydenpitokeinoja on muitakin, mutta esim. puheluja voi soittaa harvemmin tai viesteihin voi venyttää vastauksen lähettämistä. Eivätkä suhteet pysy yhtä intiimeinä pitemmän välimatkan päästä.

Tuula

======================

Saimme ainokaisemme nuorina, alle parikymppisinä ja tietysti vanhempamme tukivat ja auttoivat meitä. Parin vuoden aikana aluksi ihanalta tuntunut tuki alkoi tuntua kuristusotteelta eikä hellittämistä ollut näköpiirissä. Siispä totesimme, että on aika lähteä opiskelemaan ja haimme opiskelupaikkaa mahdollisimman kaukaa.

Liike oli raju ja vaati meiltäkin monet itkut, kun oli selvittävä pienen lapsen kanssa yksin, ilman sukulaisten tukea. Samalla se opetti meitä pärjäämään itseksemme ja vanhempiamme antamaan meidän pärjätä. Lapsi vietti kesäisin Mummolassa pitkiäkin aikoja ja sai lämpimät välit isovanhempiinsa ja me saimme kuherruskuukautemme vuosittain. Lapsi menee nyt lukiolaisenakin mielellään isovanhempiaan auttelemaan ja meilläkin on vanhempiimme lämpimät ja kunnioittavat välit.

Etäisyyttä

======================

Itse jouduin tekemään vanhemmilleni selvät rajat, että elän omaa elämääni. Ja myös kannan vastuuni tekemisistäni. Pyydän apua jos tarvitsen. Aikaa se vei mutta loppujen lopuksi se kannatti ja välit vanhempiin hyvät

Tiina

======================

Ei vanhemmista pidä tehdä "pesäeroa". On syytä kuunnella heitä ja heidän elämänsä kokemuksella antamiaan neuvoja, mutta silti voi tehdä asioita oman mielensä mukaan ja opetella ne kantapään kautta kuten vanhemmatkin ovat samassa tilanteessa tehneet. Omat vanhemmat ovat tärkeä juttu - en tiedä kuinka olisin selvinnyt aviopuolison kuolemasta ilman vanhempiani, heidän avullaan jaksan tukea omia lapsianikin.

Raija

======================

Lapsista on niin vaikea luopua. Totta.

Mutta jossain vaiheessa se on tehtävä hellästi tai sitten vähän ankarammin. Olen itse saanut jo lapseni maailmalle, mutta nyt uusperheessä eläessäni katselen vierestä kuinka miesystäväni exä pitää lapsiaan otteessaan eikä päästä irti vaikka kuinka yrittäisi. Äiti päättää koska tapaa nuoria aikuisia ja kaikki mitä äiti päättää pitää toteutua hänen mukaansa tai nousee kauhea myrsky, siinä ei kysytä nuorilta aikuisilta lapsilta, jotka asuvat isänsä luona onko heillä mahdollisesti jotain omia mielipiteitä tai omia suunnitelmia, vaan kaikki on vain äidin päätöksiä. Muiden mielipiteillä ei ole väliä. Äiti saattaa olla monta kuukautta ottamatta mitään yhteyttä, mutta sitten jos järjestämme jotain jo mieleistä tekemistä tai reissuja niin johan äiti nostaa metelin että hänen mukaansa pitää mennä. Nämä nuoret eivät ole koskaan saaneet sanoa mielipiteitään saati että heiltä olisi kysytty mitä mieltä he ovat omista asioistaan.

Kauheaa katsottavaa vierestä.

======================

Toivottavasti tämä exä tajuaa jossain vaiheessa, että ei voi elää lastensa elämää, vaan hänen on elettävä omaansa ja annettava lastenkin elää omaansa.

Onneksi omat lapseni ovat saaneet ilmaista mielipiteensä ja heidän mielipiteitään on kysytty. 20 vuotta yksinhuoltajaäitinä tiedän nyt tehneeni oikein.

Lemppari

======================

Mielestäni keskustelemalla asia rauhallisesti ja sanomalla selvästi, mihin asioihin toivoisi saavansa tukea. Samalla selvittää myös mitkä asiat toivoo olevan oman perheen selvitettäviä. Sitten voi vedota tähän jos liikaa komennellaan tai puututaan. Muuten asiat velloo koko ajan. Itse pidin pienen pesäeron ja se auttoi, kun ymmärsivät että olen tosissani.

Anneli

======================

Ensimmäiseen omaan kotiin muuttaessa, muuttaa tarpeeksi kauas. Voi matkaan vedoten käydä harvemmin ja saa oman itsenäisyyden hyvälle mallille, sitten voikin muuttaa jonnekin hiukan lähemmäs ja käydä silloin kun kaikille sopii. On kuitenkin saanut alkuun eron ja vanhemmat huomanneet että kas kummaa kyllä se pärjää.

Unic

======================

Kutsutaan vanhemmat ja mahdolliset sisarukset jonnekin täysin ulkopuoliseen paikkaan esim. ravintolaan... Tarjotaan heille päivällinen ja kerrotaan ennen jälkiruokaa, että "Tämä ateria on tarjottu siksi, että olette antaneet minulle juuret ja siivet ja nyt siipeni kantavat itse. Olette ansainneet tämän kiitokseksi siitä ja samalla voimme sopia, että kysyn itse teiltä, kun tarvitsen neuvojanne ja te kysytte itse, kun tarvitsette neuvoja minulta, mutta annamme toisillemme tilan elää omaa elämäämme. Kohottakaamme malja näille siiville!"

Jos vanhemmat eivät tästä ymmärrä niin jo on kumma... ja tuo ulkopuolinen paikka takaa sen, että ilmiriitaa ei pitäisi tulla.

Shamppanjaa ja mansikoita rakkaudella, kun nuoreni muuttavat kotoa!!!

======================

Itse en ole kokenut vastaavaa ja kun nyt lapset lentävät pesästä pitää itseään muistuttaa, että ovat aikuisia ja toivottavasti osaavat tehdä oikeita valintoja ja päätöksiä elämässään. Niin mielellään haluaisi osallistua ja "olla avuksi".

Mutta ongelmaanne ei varmastikaan auta kuin puhuminen. Perhemiitinki, johon kutsutte perheen tärkeät ihmiset: vanhemmat, siskot, kummit. Kertokaa miltä nykytilanne tuntuu, minkälaisissa asioissa haluatte apua ja milloin haluatte omaa rauhaa. Vanhemmat tarkoittavat hyvää ja on turha loukata heitä. On hyvä, että he ovat olemassa, sillä elämässä tulee aikoja, jolloin osaatte arvostaa heidän kiintymystään.

Mama

======================

Omat lapseni ovat asuneet poissa kotoa jo monta vuotta. Itse en ole ns. kiinnipitävä äiti, olen aina luottanut lapsiini, että he pärjäävät. Yksinhuoltajan lapsina heidän oli pakko tarttua asioihin, kun en aina voinut olla paikalla. Lasten on mielestäni tärkeää oppia myös omien virheiden kautta, mutta tietäen, että kotiin voi aina tulla , oli asia mikä tahansa. Lapset ovat selviytyneet hienosti, pienet kolhut vain vahvistavat, kun niistä on selvinnyt.

Lapselle oma elämä

======================

Kun lapseni ovat aikuisia jo, opettelen elämään omaa elämääni.

Maikukka

======================

Nuoren parin on hyvä keskenään keskustella heille tärkeistä asioista, jotta he vetävät yhtä köyttä. Kumman puolelta sitä ristivetoa sitten tuleekaan, on jotenkin korrektimpaa että kumpikin huolehtii omien vanhempiensa "toppuuttelusta". Siten tulee näköjään vähemmän jälkimyrskyjä... poikkeuksiahan tietty voi olla...

Sekin on järkevää tietty nuorenparin muistaa, että hyvää ne vanhemmat tarkoittavat pohjimmiltaan. Ehkä se auttaa käsittelemään asioita kärsivällisemmin, vaikka eihän se aina helppoa ole.

Koska jokaisella perheellä on omat mieltymykset erilaisissa asioissa, ei niitä oikein voi muotittaa. Ja on niitä asioita, jotka kumpikin puolisko voi vielä tehdä omalla tavallaan, sen olematta ristiriidassa keskenään. Sehän se riittää.

Pitäisi riittää appivanhemmillekin, että parilla on keskenään hyvä olla.

- ei aina niin tasaista...-

======================

Minusta se "esiliinannauhojen" aukaiseminen tapahtuu jo kouluaikana, annetaan lapselle vastuuta koulunkäynnistään. Annetaan myös vapautta tehdä asioita itse. Joskus muna voi olla kanaa viisaampi. Aikuisena voin tämän tunnustaa suoraan lapselle. Sitten, kun hän kasvaa ja varttuu lisätään näitä vastuita myös. Täytyy myös kuunnella, olla läsnä ja elää mukana nuoruuden asioissa. Muistutetaan myös aikuisuuden elämästä, joka saattaa näyttää lapsesta, että aikuiset tekevät miten itse haluavat, mutta kuitenkin niin paljon huomioon otettavia tapahtumia, ihmisiä ja asioita. Sitten, kun se pesästä lähtö tapahtuu, annetaan aikuisen lapsen elää omaa elämäänsä meiltä saaduin eväin. Toivottavasti ne kantavat elämää eteenpäin.

Ajattelen, että seuraava sukupolvi elää aivan erilaisessa maailmassa kuin me ja heidän polkunsa kulkee omia teitään. Se ero voi tapahtua kivuttomastikin, jos me vanhemmat ymmärrämme tämän ja annamme heille rauhan tehdä omat virheensä, voimme tukea heitä, ei rahalla vaan hyväksymällä heidän ratkaisunsa, toimensa ja elämäntapansa. Me olemme väistyvä sukupolvi! Annetaan nuorten elää elämänsä omalla tavallaan! Ollaan ylpeitä heistä ja nautitaan tulevaisuudesta heidän rinnallaan kulkien!

Kasnin

======================

Muuta mahdollisimman kauas!

Karkulainen

======================

Elän itse juuri tyhjän pesän vaihetta, kummatkin nuoremme (22 ja 24 v.) asuvat nyt omillaan. Emme mielestäni kummatkaan vanhemmat ole koskaan eläneet vain lasten kautta tai lapsille, kummallakin on aina ollut myös omia ja yhteisiä harrastuksia. Välimme nuoriimme ovat hyvät ja avoimet. Kuitenkin isällä on ollut vaikeuksia erota tyttärestä, ja minulla taasen pojasta.

Yritämme olla näyttämättä heille huolta siitä, pärjäävätkö he; pyrimme seuraamaan asioita taustalta puolihuolimattomasti, keskenämme kuitenkin pähkäilemme usein ikäväämme ja huoltamme. Vastauksena siis, miten tehdä onnistunut pesäero, on minulla: sekä nuoret että vanhemmat tarvitsevat aikaa ja ymmärrystä. Ja myös lapset ovat huolestuneita vanhemmistaan, miksi sitten eivät vanhemmat lapsistaan.

Mikäli esim. minä katoisin muutamaksi vuorokaudeksi niin, etteivät nuoremme saisi minuun yhteyttä, olisivat he kyllä todella vihaisia ja huolissaan. Tätä olen heille todennut; kun ihmiset ovat läheisiä, heidän kuuluu huolehtia toisistaan, ja varsinkin yksin asuvista. Selvä toisen asioihin puuttuminen on eri asia, ja pitää erottaa normaalista huolehtimisesta. Tällä viikollahan Positiivareissa Oscar Wilde sen nasevasti totesi: Ei ole itsekästä elää niin kuin tahtoo, itsekästä on vaatia muita elämään niin kuin tahtoisit heidän elävän.

Mamma Mia

======================

Asioihin sekaantuville vanhemmille voi sanoa suoraan olevansa aikuinen ja pystyvänsä tekemään päätöksensä itse. Tein itse näin, hetken asiaa ajateltuaan vanhemmat myönsivät minun olevan oikeassa. Siitä lähtien sain tehdä elämäni ratkaisut ihan itse. Ylläpitääkseen hyviä suhteita voi toki kysyä neuvoja, vanhemmat kokevat itsensä yhä tärkeäksi ja hyvä mieli säilyy molemmilla osapuolilla.

Maikki

======================

Uskon, että pesäero vanhempiin onnistuu vain etäisyyden ottamisella - näin ainakin itse toimin. Tämä ei tietenkään merkitse välien rikkomista tai kaukana pysyttelemistä, vaan sen osoittamista, ettei nuori ole enää lapsi vaan aikuisuuteen pyrkivä ja omaa elämäänsä elävä ihminen.

Legato

======================

Oma kokemukseni: muutin hieman kauemmaksi, pidin yhteyttä ja kerroin "avoimesti" asioistani. En pyydellyt apua ja kerroin iloisesti positiivisista. Ehkä he huomasivat, että kun lapsi pärjää, ei hänen asioihinsa kannata puuttua.

Outi

======================

Pitää vaan uskoa rohkeasti ja vilpittömästi itseensä ja omiin päätöksiinsä - ja lakata näkemästä muiden ohjeet "uhkana" tai "aliarviointina". Jos johonkin asiaansa vahvasti uskoo, pitää jättää "vähättelyt" omaan arvoonsa - mielipiteensä (myös suora kritiikki, jonkun käytöksestä) kannattaa esittää avoimesti ja suoraan, kuitenkin ystävällisesti - silloin menee viesti paremmin perille. Jokaisen pitää itse asettaa omat rajansa suhteessa kaikkiin ihmisiin.

Vanhemmilta luonnollisesti voi tulla moneen asiaan kommenttia, joskus ihan hyviäkin neuvoja voi löytyä itsestäänselvyyksien lomasta - vaan eihän niiden mukaan silti tarvitse toimia, välttämättä, vaikka voihan niinkin valita. Ystävällisyydellä ja jämäkkyydellä saavuttaa kuitenkin enemmän. Jos itse tietää elävänsä elämäänsä itseään varten, ei muiden käsityksillä ole enää mitään merkitystä.

Katynca

======================

Olen kamppaillut saman asian kanssa vuosikaudet omien vanhempieni suhteen. Kantapään kautta olen oppinut, että kerron tekemisistäni vasta jälkeenpäin ja valmistaudun tyynesti ottamaan vastaan vanhempieni reaktiot. Joskus yllätyn, kun vastaanotto ei olekaan niin negatiivinen kuin olin odottanut. Toista ei voi muuttaa, vain itseään - se on vanha totuus ja "valitettavasti" pitää aika hyvin paikkansa.

Nyt on vain otettava opiksi tästä "koulusta" ja yritettävä suhtautua oikealla tavalla (?) omien lastensa elämään omissa perheissään ja suhteissaan! Ehkä parasta on antaa ymmärtää, että apua ja neuvoja voi pyytää silloin kun tarve vaatii, mutta annetaan nuorten oppia itse ja hakea omat ratkaisunsa. Ainoaa oikeaa tapaahan elää tuskin on. Emme voi vaatia toisia elämään omien vaatimustemme mukaisesti! Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja nautitaan elämän monimuotoisuudesta-yritetään ainakin!

Äiti-vm-60

======================

Ole vanhemmillesi rehellinen ja avoin ja sano: "Tiedän, että rakastatte minua ja tahdotte vain parastani, minäkin rakastan teitä. Olen osa teidän elämäänne. Kuitenkin minulla on omakin elämä ja teen asiat omalla tavallani. Kunnioittakaa sitä ja antakaa minulle tilaa hengittää. Ei ole aina olemassa oikeaa ja väärää päätöstä, vaan sinun ja minun päätös, molemmat voivat olla oikeita."

Jaana

======================

Kaverini muutti toiselle paikkakunnalle ja tilanne ratkesi sillä.

Eikku

======================

Anna lapsellesi rakkautta, tieto mikä on oikein, mikä väärin. Anteeksiantamisen taito. Juuret ja siivet.

Itse nämä omaava kolmen aikuisen lapsen äiti

Arja P, SLN

PS. Rakkaita terveisiä Jennille, Anulle ja Jonille!

======================

Voiko asiasta keskustella rakentavasti?

Lisäksi 2 esimerkkiä, toinen omasta elämästäni ja toinen ystävistäni.

1. Itse muutin kauas kotoa ensin opiskelemaan ja myöhemmin työhön. Nykyään puhelimessa ja nykyään myös messengerissä juttelen vanhempieni kanssa ja muutaman kerran vuodessa kyläilemme toistemme luona. Mutta eipä vanhempani pysty tuolta kauempaa meidän (mieheni, minun ja poikamme) elämään liittyviä päätöksiä tekemään.

2. Eräillä ystäväpariskunnalla oli sama ongelma, kummankin vanhemmat asuivat samalla paikkakunnalla ja voi niitä neuvonsanoja, ohjeistuksia ja päätöksentekoja... Kumpikin sai niin tarpeeksi vanhempien ohjeista, että toinen sanoin itsensä irti vakituisesta työpaikasta ja toinen pitää välivuotta opiskeluissa. Ovat nyt olleet reilu 1/2 ulkomailla töissä ja kieltä oppimassa. On ollut elämän paras valinta ja itse on saanut ihan määrätä elämäänsä. Lisäksi kun tietää että hyvän kielitaidon omaavana pääsee varmasti takaisin vähintään samalaisiin duuniin kuin aikaisemmin, toivottavasti parempaan.

Itse toivon, että sitten kun poikani on aikuinen, niin äitinä muistaisin etten ottaisi liikaa kantaa lapseni ja hänen rakkaiden ihmisten elämään!! Varmasti myös minulla on sija hänen elämässäni ja mukisematta pysyisin niissä "ympyröissä" mitkä minulla silloin ovat.

Sadepäivä

======================

Kokemusta on tässä vaiheessa vasta niin päin, että tuntui, ettemme saa elää omaa elämäämme niin kuin haluamme. On täytynyt puhua suoraan, tehdä selväksi tietyt asiat ja pitää vähän taukoa käynneillä, niin kaikki on mennyt sen jälkeen hyvin.

Luopumisentuska

======================

PESÄERO

"Äiti itsekin" kysyy, miten tehdään pesäero vanhemmista, mutta minä kysyn, miksi se pitää tehdä?
Minä olen 14-vuotiaasta asti vastannut itsestäni, koska jouduin lähtemään suurperheen lapsena tienestiin heti kun koulu loppui.

Monet kerrat kaipasin vanhempieni neuvoja ja opastusta, sekä keskusteluja äidin kanssa.
Kadehdin niitä, jotka asuivat kotona ja puhuivat kuinka äiti taas sanoi sitä tai tätä. Samaa olen kaivannut vanhempanakin. Nyt kun vanhempani ovat kuolleet, tuntuu kuin olisin jäänyt jotain paitsi ja kauheinta oli ensin ajatella, että en ole enää kenenkään lapsi.

Minä itse olen ollut voimakas äiti, koska nuorena päätin, että jos saan lapsia, en koskaan laita heitä mihinkään kauas ja pidän heistä huolen. Aluksi menin aina tyttäreni kotiin siivoamaan ja hoitamaan pihamaata, mutta sen tein rakkaudesta häneen, koska hänellä on kolme lasta ja ajattelin, että hän on väsynyt työstä ja opiskelusta. Huomasin, että hän ei pidä siitä, niin lopetin ja käyn vain silloin kun kutsutaan.

Poikani taas oli onnellinen jos siivosin ja laitoin ruokaa heidän kodissaan. Joka päivä hän soitti ja kysyi vointiani ja aina lopuksi sanoi: Äiti, mie rakastan sinua. Hän kuoli 2 vuotta sitten ja en tahdo toipua tästä surusta. (Tuli lopullinen pesäero)

Minä kysyn:

Miksi nuoret aina moittivat anoppiaan ja vanhempiaan, sillä kaiken he tekevät rakkaudestaan lapsiaan kohtaan, ei ilkeyttään. Meillä on sitä elämän kokemusta ja toivomme vain lapsillemme parasta ja kun itse olemme tehneet virheitä, sitä ei soisi lapsien tekevän samoja.

Me kaikki vanhenemme nopeasti ja viisastumme, mutta se saattaa olla myöhäistä solmia suhteita lämpimäksi uudelleen, tai sitten joku kuolee, niin se katumus siitä, että miksi sanoin, tai miksi tein niin, vaivaa elämän loppuun asti. Voisihan sitä joskus sanoa vanhemmilleen, että olipas hyvä neuvo, kiitos vinkistä, eikä heti tyrmätä kaikki mitä he neuvovat. Täytyy muistaa: Elämä lyhyt, kuin lapsella paita...

Äitiä kaipaava

======================

Kysyn sinulta ensin:

A- Ovatko vanhempasi ripustautuneet sinuun ja siksi eivät voi päästää irti omien itsekkäiden tarpeidensa vuoksi.

B- Vai ovatko vanhempasi ihmisiä jotka haluavat asettaa toimintarajat kaikille ja kaikelle. Ja myös sinun elämällesi on heidän suunnittelema tie.

Hellu

======================



Kumpikin ottaa omien vanhempiensa kanssa (ilman että toinen on paikalla) puheeksi jossakin rauhallisessa tilanteessa ja tietenkin positiivisella asenteella "ihan virallisesti":

- olemme nyt pari ja haluamme elää omaa elämäämme, enkä halua, että puututte asioihimme, haluamme opetella asiat ihan itse kantapään kautta
- pyydämme tarvittaessa apua ja mielipiteitä
- haluamme, että kaikista tapaamisista sovitaan puhelimitse tai tekstiviestillä/sähköpostilla etukäteen, ei yllätysvierailuja (haluamme nähdä teitä, mutta tarvitsemme myös yksityisyyttä)

Jos ei kehtaa omille vanhemmilleen suoraan näin sanoa, ei ole toivoa. Meillä toimi, kun nuo asiat oli toistettu noin kymmenen kertaa. Äidit ovat yleensä näissä asioissa kovapäisiä.

Herne menee joka tapauksessa nenään eli parempi mitä aikaisemmin saa sanotuksi. Samalla voi heti sopia seuraavan tapaamisen, ettei vanhemmat tunne itseään täysin hylätyiksi eivätkä pääse syyttämään kiittämättömyydestä.

Kantapään kautta opittua

======================

Kyse on siitä, milloin olet omasta mielestäsi kasvanut riittävän aikuiseksi sanoaksesi vanhemmillesi vastaan. Ei kukaan voi pakottaa sinua tekemään omaa tahtoasi vastaan, vaan sinä itse alistut vanhempiesi määräysvaltaan. Ystävällinen ja päättäväinen ilmoitus tyyliin "kiitos neuvosta, tällä kertaa teen kuitenkin toisin". Minulla tämä toimi hyvin ja yllättävän nopeasti, kunhan ensin itse sain itseni hilattua henkisesti sille tasolle, jolla sanotaan vanhemmille vastaan.

MK

======================

Minulla on anoppi, joka puuttuu meidän elämään. Siitä olen oppinut, että annan poikani elää, ja tehdä omat päätöksensä itsenäisesti avopuolisonsa kanssa. Myös Isäni yksi lempilause oli, että on silloin käytettävissä, kun lapsi pyytää! Hän toteutti todella sitä mitä sanoi.

Tuula

======================

Minun neuvoni on: tehkää se lempeästi mutta päättäväisesti.

Ennen pitkää vanhemmatkin huomaavat, miten ihanaa on, kun ei tarvitse enää huolehtia muista kuin itsestään. Vanhemmatkin voivat alkaa elää omaa elämäänsä. Mutta muistakaa se lempeys.

Kaksinkertainen mummi Seija Espoosta

======================

Itse annan joskus ohjeita. Onneksi, nimittäin poikani olisi nyt taloudellisissa vaikeuksissa jos en olisi häntä hiukan laittanut miettimään. sanoin, että miettikää uuden auton ostoa kun teillä on säännölliset tulot. Poikani töissä, vaimo oli silloin äitiyslomalla ja sen jälkeen meni opiskelemaan ja tuli hoitomaksut jne. onneksi mietti. Auto ei ole heille välttämätön. Ymmärrän kyllä että hankitaan jos on pakko töiden takia tai terveydellisistä syistä. Näin minäkin saan nukkua rauhassa yöunet ajattelematta kuinka he pärjäävät, tosin autan mielelläni nuoria, ja joskus kyllä neuvot ovat todella tarpeen.

Mummo 43v.

======================

Alettiin seurustella mieheni kanssa 18-vuotiaina, minä muutin puolen vuoden päästä opiskelemaan uudelle paikkakunnalle, mies vuoden päästä perässä. Jo aikaisemmin olin havainnut anoppini järjestelevän poikansa tekemisiä ja elämää, mutta kun muutimme yhteen, tämä järjestely alkoi koskemaan meidän yhteistä perhe-elämää.

Huomauttelin asiasta anopille, kuten myös mieheni ja appiukkoni, mutta ei auttanut. Asiat oli sanottava suoraan ja riitaa & itkuahan siitä tuli ja välit viilenivät joksikin aikaa, mutta sen jälkeen mieheni elämään ei ole puututtu. Silloin riita harmitti, mutta nyt vajaan kymmenen vuoden jälkeen olen siitä onnellinen. Varsinkin kun huomaan miten anoppi puuttuu parikymppisen tyttärensä elämään (ilmoittaa pääsykokeisiin, valitsee huonekalut, herättää joka aamu vaikka välimatkaa onkin 300 km, pesee pyykkiä jne.)

Miniä79

======================

Muutto toiselle paikkakunnalle toi meille luontevasti "pesäeron" - saimme rakentaa yhteistä kotiamme ilman painetta toisen vanhempien lähellä olosta ja asioihin puuttumisesta.

Pälve

======================

Itse kysyin erään kerran äidiltäni: "Pitäisikö minun kysyä Sinulta lupa tähän asiaan"? Minulle ei selvinnyt, mitä hän silloin loppujen lopuksi ajatteli. Kuitenkin hän ymmärsi, ehkä myös omien kokemustensa myötä, missä kuuluu ja voi ilmaista mielipiteensä. Luultavasti tapani lausahtaa oli myös melko napakka. Nyt olen itse saman edessä. Toivon, että lapseni ymmärtävät, että en edes halua päättää heidän puolestaan.

Silti usein tulee sanottua mielipide tavalla, joka on puuttumista. Silloin vain uusi muistutus, ystävällisesti ja rauhallisesti niin vaikealta kuin se saattaa tuntuakin. Näin olen pyytänyt minulle sanomaan. Mielestäni parempi on sanoa, ennen kuin tunteet ovat niin patoutuneet, että tulee sanottua rumasti.

Huolehtiminen totuttu tapa

======================

Itselläni on kaksi aikuista poikaa (29 ja 24). Vanhempi elää avoliitossa, on myös pieni vauva.

Itse 'valmentauduin' lasten pesästä lähtöön pikku hiljaa muistaen miltä itsestäni tuntui kun oma äitini jatkuvasti 'huolehti' asioistani ja holhosi. Se oli todella rasittavaa. Hän teki sitä vielä avioiduttuanikin. En saanut mieheni kanssa oikeastaan elää 'omaa elämää' äitini sekaantumatta siihen. Kaiken lisäksi hän kertoi kaikki minun ja mieheni kuulumiset ystävilleen ja tuttavilleen.

Olen pyrkinyt kasvamaan tiedostaen, että lapseni ovat jo aikuisia, jotka elävät omalla tavallaan, omia ratkaisuja ja päätöksiä tehden. Minulla ei ole juurikaan osaa eikä arpaa siihen, muuten kuin vain elämällä ja olemalla itsellisesti omaa elämääni. Silti olen antanut heidän ymmärtää olevani tarvittaessa käytettävissä; kuuntelijana, tukijana, äitinä ja nyttemmin myös vauvan 'babysitterinä'. Viimeksi mainittu on kaikkein mieluisinta.

Yritin aikoinaan viestittää omalle äidilleni, että haluan elää elämääni itsenäisesti ja että pyydän häneltä sitten neuvoja ja apua kun sitä tarvitsen. Hänen oli vähän vaikea sitä ymmärtää ja ehkä hyväksyäkin. Suoranaisia riitoja silti vältin. En halunnut pahoittaa äidin mieltä.

Poikani taas ovat varsin avoimesti sanoneet ja antaneet ymmärtää, että he hoitavat itse omat asiansa. Välillä vain on tuntunut kurjalta, kun he eivät ehdi pitää kovin paljon yhteyttä - oma elämä ja työkiireet... Olen sen heille suoraan kertonutkin.

Minulle on vain suuri helpotus, kun en enää ole aikuisista pojistani, nuorista miehistä ja heidän valinnoistaan ym. vastuussa. Saan nauttia omasta itsenäisyydestäni.

Mummeli

======================

Vanhemmille ei tarvitse eikä pidä kertoa tekemisistään ja suunnitelmistaan. Tehkää omia juttuja ja jos vanhemmat jostain kuulevat tekemisistänne ja kyselevät niin sanokaa että se oli vain teidän juttunne.

Itsenäisyys vaatii myös vastuuta, ei pidä pyytää vanhemmiltaan apua. "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto". Itsenäisesti toimien et ole tilivelvollinen tekemisistäsi muille. Älä myöskään kysele vanhempien tekemisistä, heillä pitää olla vastaava itsenäisyys. Älä mene vanhempiesi luo sopimatta äläkä ole itse aina paikalla, jos he käyvät luonanne liian usein.

Tietysti pitää vaalia vain oman perheen jouluja ja muita juhlapäiviä eikä mennä vanhempien luo. Jokainen perhe luo omat perinteensä, se on jopa velvollisuus omia lapsia kohtaan.

Nainen

======================

Joskus kannattaa ensin miettiä oma kanta valmiiksi, tehdä sen mukaan ja puhua sitten vasta vanhemmille... Tai otetaan ohjeet ja käskyt vastaan tyynesti hymyillen ja tehdään sitten aivan oman mielen mukaan. Kannattaa tietysti miettiä sekin, etteivät omat tekemiset enää ole mitään murrosiän-kapinointia-vanhempia-vastaan... Vaan omia aikuisia ratkaisuja. Välimatkaa voi hieman kasvattaa harventamalla käyntejä ja lyhentämällä puheluita ystävälliseen sävyyn; syytä vaikka omia kiireitäsi.

Vanhempana olen ymmärtänyt mitä piilee sen tavan takana, että vauvan nimi kerrotaan vasta ristiäisissä papin toimesta. Harva nuoripari pääsisi itse päättämään nimeä, jos siitä keskusteltaisiin sukujen kesken etukäteen.

Kantapäät ruvella jo 40v!

======================

Jokainen lapsi lentää pesästä pois aikanaan, se on vain ajan kysymys.

lilli

======================

Tarkoitus on ilmeisesti siitä kun nuori muuttaa kotoa "omiin oloihinsa"!

Meillä on kolme lasta, esikoinen täyttää jo 26v ja ollut omissa oloissaan jo muutaman vuoden (opiskelee). Samoin keskimmäinen 23v on jo muuttanut kotoa ja pienen ihanan tytön äiti (on ammatti), tänä vuonna 18v. täyttävä asuu vielä kotona.

Itse olen päättänyt, että en liikaa hössötä, olemme auttaneet muutoissa ja antaneet "vapauden" elää omaa elämää, mutta pienellä ohjeistuksella tietenkin! Ja nimenomaan luoda sitä tukea ja turvallisuutta ja rohkeutta kysyä asioista jos ei itse tiedä!

Liikaa emme ole sekaantuneet heidän elämäänsä, mutta aina olemme sanoneet, että apua ja neuvoja voi aina kysyä ja opastamme parhaamme mukaan. Ja kun olemme "kyläilleet" niin olemme heidän omassa kodissaan, emmekä mene tekemään mitään "tupatarkastusta"...

Tähän asti kaikki on toiminut aivan loistavasti. Ongelmia ei ole ollut! Mutta pääasia mielestäni on se, että Kunnioittaa oman nuoren kotia ja käyttäytyy siellä asiallisesti. Liika hössöttäminen aiheuttaa vain turhaa riitaa. Tänä päivänä nuoret tietävät paljon asioista, mutta eteen tulee kuitenkin joskus sellaisiakin asioita, joista voidaan yhdessä keskustella. Eli, paras keino on olla tietysti äiti/isä mutta myös "kaveri".

Meillä ainakin systeemi tällä tavalla toimii upeasti!

Mami

======================

Jos ja kun pystytte normaaliin keskusteluun äitisi/isäsi kanssa niin ota asia esille eli "nosta kissa pöydälle" maltillisesti. Jos tilanne riistäytyy huutamiseksi tai "silloin kun minä olin nuori...jne." lopeta keskustelu. Ero lapsesta on vanhemmalle kova paikka; minä luotin tyttäriini, annoin luvan palata kotiin jos epäonnistuu mutta kaikesta sydämestäni toivoin heille hyvää elämää, mahdollisuuden kokeilla omia siipiä! Eikös runossakin sanota, että eläin päästää irti omastaan mutta ihminen haluaa sitoa lapsensa pitää itsellään eikä irti päästää. Ja siksi se ehkä on monelle niin vaikeaa! Luota itseesi ja omiin tekemisiisi! Ole vanhempiesi luottamuksen arvoinen niin kyllä asiat hoituvat omalla painollaan jos perhesuhteet terveet ja normaalit.

Sisko

======================

Täytyy luottaa lapseensa ja antaa hänen tehdä oman näkemyksensä mukaan asiat elämässään. Jokaisen on opittava "elämä" kantapään kautta, valmista muottia ei ole olemassa kenellekään, se muovautuu jokaiselle tarpeen, tekemisen ja tahdon myötä. Vanhemmat paapomisellaan vain pahentavat asioita. Anna lapsellesi mahdollisuus olla aikuinen ja mahdollisuus tulla murheineen ja kysymyksineen luoksesi milloin siltä tuntuu. Älä tuputa neuvojasi ja ohjeita. Lapsi kasvaa aikuiseksi, itse oppimalla ja tuntemalla vastuun tekemisistään.

Päivi

======================

Luulen, että vanhemmat pelkäävät "menettävänsä" lapsensa. Asiasta kannattaa jutella ja näyttää miten tärkeitä omat vanhemmat ovat kuitenkin, vaikka ollaan erilläänkin. Yhteydenpito ja näyttäminen, että nuori pärjää ja asiat menee ihan hyvin. Usein myös vanhempien neuvot ovat viisaitakin. Sen huomaa jossain elämänvaiheessa. Niitä kannattaa arvostaa, vaikka tekisikin omat päätöksensä.

BisaNte

======================

Pesäero

Vanhemmilla on sokeat pisteensä ja piintyneet tapansa. Tarvitsetko koko ajan vanhempiesi apua, vai voisitko sanoa, että en nyt tarvitse teitä tässä, ja harventaa yhteydenpitoa? Minusta tuntuu, että vanhemmat eivät osaa oikein ottaa todesta lastensa pyyntöjä saada elää itsenäistä elämää, vaan tarvitaan jotain konkreettista. Osaisitko kirjoittaa heille asiasta, kertoa, että kunnioitat heitä, mutta että et aio sallia heidän tehdä sinulle haittaa?

Tee selväksi, että se mitä he tekevät, häiritsee sinua ja on perheellesi taakka. Kerro, missä raja menee. Kerro, mitä seuraa, jos he eivät kunnioita sinun oikeuttasi omiin ratkaisuihin. Kerro, että et hyväksyisi vastaavaa toimintaa keneltäkään ystävältäsikään. Kerro jokin esimerkki tilanteesta, jossa he mielestäsi ovat menneet liian pitkälle. Pidä sävy aikuisen asiallisena ja päättäväisenä, mutta ystävällisenä. Kerro, mikä sinusta on sopiva kanssakäymisen ja auttamisen muoto. Päätä vain elää ihan omaa, huoletonta elämääsi riippumatta siitä, mitä he vastaavat.

Sisuaski

======================

Oman äitini kanssa vaadittiin irtaantumisessa pari riitaa ja monta napakkaa lausetta tyyliin: "Äiti, minä osaan tämän kyllä päättää aivan itsekin".

Nykyisin hän yhä neuvoo, mutta ymmärtää ja hyväksyy sen, että neuvoista huolimatta teen kuitenkin kuten parhaaksi näen. Ja minä olen oppinut sanomaan, että kiitos äiti neuvosta - vaikka teenkin oman harkintani mukaan, olen kiitollinen siitä että asiani kuitenkin äitiä yhä kiinnostavat.

Isin tyttö

======================

Olen joutunut irtaantumaan omista vanhemmistani siten, etten pidä heihin enää mitään yhteyksiä syntymäpäiviä tms. lukuun ottamatta.

Helinä

======================

On vaan sanottava että varmaan tarkoitatte parasta, mutta tämä on meidän elämä ja haluamme elää sen omalla tavalla ja kantapään kautta.

Ilmoitettava että tarkoitus ei ole katkaista suhdetta heihin, sillä olettehan saaneet heiltä tärkeimmän mitä ihminen voi saada, elämän ja ihanan lapsuuden, mutta nyt on aika saada elää omalla tavalla.

Lelle

======================

Minulla valitettavasti meni välit äitini kanssa poikki kokonaan. Tosin nyt on helpompi elää. Onnistunut pesäero varmaankin toteutetaan keskustelemalla asioista ja tekemällä kaikille osapuolille sopiva toimintasuunnitelma. Helppoa se ei ole, mutta kannattaa yrittää. Zemppiä!

Nuppu

======================

Meillä oli sama ongelma kun menimme avioliittoon ja sitä kesti ensimmäisen lapsemme syntymään asti, mies oli kaikki kaikessa ja minä en mitään. Tämähän niitä tavallisia tarinoita joita jotkut tai useatkin nuoret joutuvat käymään läpi.

Ratkaisin asian kauniisti sanomalla Kuules anoppi sinä olet ollut avioliitossa ja jos sinun avioliittoosi on sekaantunut jompikumpi vanhemmista niin älä sinä puutu meidän avioliittoon kyllä me hoidamme omat asiat ja jos sinulle ei sovi tämä niin silloin voi olla käymättä mutta sitä en toivo sillä pidän sinusta kaikesta huolimatta. Aikansa siinä meillä mietittyään hän sanoikin, näinhän se on, nyt tajuan kun se minulle ääneen sanotaan ja suoraan osasit valita sanasi. En puutu enää teidän avioliittoon poikani valinta oli sinä ja minun pitää ottaa sinut ihmisenä huomioon.

Siihen loppui puuttuminen meidän avioliittoon hän ei koskaan sanonut enää pahaa sanaa eikä moittinut minua etten osaa hoitaa kotia ja lastani ne teimme yhdessä annoin hänelle tilaa meidän avioliitossa.

Maaijastiina

======================

Tyttäremme teki itse kaksi vuotta sitten pesäeron. Mikään ei auttanut. Uusi poikaystävä valloitti. Yhden koko isolla perheellä itketyn illan jälkeen annoimme periksi. Pian alkoi kuitenkin kaikua kummia kuulumisia. Siinä perheessä ei kaikki ollut kunnossa (jos nyt varmaan meilläkään). No, he elelivät joutilasta elämää - nuoret rakastuneet. Ei työtä, ei koulua, mikään puhe ei tehonnut. Sitten vielä tuli lapsi. Nyt 9 kk:n ikäinen.

Tyttäremme alkoi uupua ja turhautua velttoon ja pikkurikolliseen elämäntyyliin - ainaiseen puutteeseen ja kurjuuteen sekä henkiseen alistamiseen. Alkoi ikävöidä omaa perhettä. Läksi turvakodin kautta pois lapsen isän luota. On nyt saanut lapsensa yksinhuoltajuudenkin, mutta kiikkuu edelleen vaakalaudalla sen suhteen, kumpi perhe ja kumpi elämä on syytä valita. Rukoukseeni voit ottaa osaa verkko-osoitteessa www.synty.net/keskustelu ja siellä rukouspalvelu. Positiivisinta tilanteessa on saada rukouksista voimaa. Ja huomata, että oma vahva positiivisuus auttaa omaa lasta kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Kissatjatuskat

======================