20.01.2007 Koululaukut lapsille turvallisessa seurassa

Sri Lanka 20.1.2007


 

Sunnuntai 14.1

 

Eilen oli mukava välipäivä. Marja kävi hakemassa Telwattasta tsunamin junaturmasta selvinneet orvot sisarukset, Razikan ja siskonsa. Naapurimme Dinusha-tyttö tuli mukaan. Ja pohjalla oli meidän 4 nuortamme: Nuorten päivä. Karioskarin Yesenia on avoin ja herttainen tyttö, ja niin juttu luisti hänen käynnistämänään. Marja tökki koko ajan Razikan siskoa Juholle tyttöystäväksi. Oli niin aktiivinen, että oikein hävetti. Juho vaan hymyili. Sanoinkin Marjalle, että käyttäisi puhemiehen aktiviteetin ja hankkisi mieluummin minulle uuden muijan. Tai mumisin vaan, kun en uskaltanut oikein ääneen, sillä Marja olisi hoitanutkin sen alta aikayksikön. Mitäs sitten. Olen kuin sirkushevonen, hypin loppuun asti vaan.

Kävin Hikkaduwan ”hallissa ”. Ostin tomaatteja, valkosipuleita, punasipuleita, perunoita, kurkkuja ja chiliä. Ostin kaikki eri myyjiltä. Jokaisella maksoi tuplahinta paikallisiin verrattuna. En viitsinyt sanoa. Pyydän Purasjoen tänne purkamaan kartellin. Sama juttu joka vuosi tullessani tänne. Minulla on konsti. Seuraavalla kerralla ostan viereisiltä myyjiltä ja niin edelleen, kunnes hinnat passaa. Ymmärrän heitä ja hyväksyn, mutta kun on pidempään alkaa paikallistua ja nuukailemaan.

Vieressä on kalasatama ja sen edessä taivasalla tien vieressä kalanmyyntipöydät. Ostin kolme puolentoista kilon tonnikalaa. Hinta oli 640 rupiaa. ”Ollaan reilulla päällä! Anna 700, niin ollaan sujut.” Maksoin, ennen kuin tajusin. Kunnioitan kalakauppiasta, joka sai minulta rahat ja vielä hymyilemään.

Razika tekin siskoineen sellaisen chilikastikkeen kalaan, että ne muuttuivat vatsassa lentokaloiksi.

Nuorten piti lähteä illalla Hikkaduwaan, siellä soitti oikein pääkaupungista tullut orkesteri. Seuraavan aamun aikainen lähtö sai järjen ääntä kuuluviin.

 


 

Muistan kuinka 50-60 luvulla maaseututansseissa mainostettiin orkesteria ilman nimeä, mutta pääkaupungista oikein oli. Viinaa ottamaton rumpali, jolla oli auto, kokosi aina viikonloppuina puolijuoppoja soittajia mukaan, ketä nyt sattui saamaan. Rumpali ajoi.

 


 

Viime vuonna kuuntelin tätä samaa orkesteria Hikkaduwan torilla. 12 soittajaa ja kaikki soittivat rumpuja. Rumpali on täällä suosituin muusikko. Siksi kaikki nuoret haluavat rumpaliksi. Parempi niin. Olisi kauheaa kuunnella jos basisti olisi täällä suosituin.


Nyt sitten alkoi tapahtua. Elämä täällä edelleen on kuin höyrylaiva. Lähtee kun lämpenee.
 
Joureppujen jako jatkui. Sosiaaliministeri Lional Premasirin suhteilla saimme hankittua entisestään halvempia reppuja ja tavaroita niihin. Mukana annettiin lisäksi vielä jokaiselle koulukengät ylimääräisenä lahjana. Se on kova juttu lapsille.

 

Hän oli valinnut vuoristosta syrjäisen pikkukylän Neluan. Lähdimme aamuyöstä klo 5, joten herätys oli klo 4. Joukkueena lisäksemme Ananda ja munkki Banagala, jonka haimme matkalta Baddegaman temppelikodistaan.

 

Matkamme kulki kohti koillista pikkuteitä pitkin. Vuoriston kauneus oli lumoavaa. Kun aurinko nousi usvaisen maiseman ylle, oli pakko herättää torkkuvat matkustajat. Oli mielenkiintoista havaita, että auringon säteiden vaikutuksesta heräsivät myös ihmiset. Kuin elokuvassa, jossa kone pysäytyksen jälkeen lähtee taas käymään.

 

Aivan hetkessä ihmiset ilmestyivät talojensa eteen harjaamaan hampaitaan. Toimi kestää 10-20 minuuttia. Koirat venyttelivät tien poskessa ja väistelivät laiskanlaisesti autoamme. Kukot kiekuivat reviiriään säilyttäen ja ahkerimmat lakaisivat talon edustaa. Pitkämatkalaiset koululaiset olivat jo kävellen liikkeellä. Tunnin, jopa kahden koulumatka ei ole merkillinen. Täällä vuoristossa asutaan harvakseltaan ja koulujen välit ovat pitkät. Koulukuljetuksesta ei ole tietoakaan. Yhtään polkupyörää en lapsilla nähnyt.

 

Klo 9 saavuimme viimein nippa nappa kivikkopolulla selviten määränpäähän. Vastassa oli ministeri Premasiri, alueen maaherra ja pikkuherroja ja – rouvia tusinan verran.

 

Liput salkoon ja kansallislaulu. Soittaja- ja tanssijakulkue. Normaali protokolla. Koulun seinällä valtava juliste: Lotus Hilla ja meikäläisen nimi alla suurin kirjaimin. Hävetti, nolotti. Mutta kehua piti kun kysyttiin mielipidettä. Olen lukuisia kertoja sanonut Banagalalle, että hoitaa moisen pelleilyn pois päiväjärjestyksestä. ”Haluanko kenties loukata heitä?” kysyi Banagala. Niihin ja tähän kulttuuriin on vaan opittava, vaikka koville ottaakin.

 

 


Koululaukku kantajansa
kokoinen

 


Koululaukkujen
jakotilaisuusjuhlallisuuksia

Siellä istuimme taas lauteilla 3 tuntia ymmärtämättä sanaakaan juhlapuheista. Jopa leikkikouluikäiset 5-7 -vuotiaat istuivat lähes hiiren hiljaa. Sitten oli minun vuoroni puhua. Banagala käänsi. Kun sanoin 3 sanaa, Banagala pulputti 30 sanaa. Taisi yleisö saada väärän kuvan meikäläisen verbaalisuudesta.

 


Torvensoittajatyttäret

Kun pakolliset oli hoidettu, päästiin asiaan. Jokaiselle lapselle oli annettu lippu, jossa oli heidän kengännumeronsa. Organisaattori luki lapsen nimen, ja lapset ohjattiin jonoon. Jokaiselta otettiin lipun kulma pois ja ohjattiin kateederille, jossa ministeri antoi laukun luovuttajalle. Me suomalaiset annoimme jokainen vuoron perään repun lapselle, joka ensin kumartui eteemme maahan ja liitti kätensä yhteen. Se kuuluu täkäläiseen buddhalaiseen käyttäytymiseen. Kun lapsi nousee ylös, pitää kevyesti silittää hänen päätään. En tehnyt heti niin. Ministeri sanoi, että lapset tykkää siitä.

Ja niinpä hymy nousi jokaisen lapsen suulle kun silitin hänen päätään. Tässäkin olen aina havainnut jonkinlaista alistamisen merkkiä. Mutta tähänkin tottuu. Aluksi nolotti ihan kauheasti. Mutta tehdään niin, ettei loukata heitä.

 


Koululaukkujen jakoa

Laukkujen jakaminen, yhteensä 300 laukkua, sujui 20 minuutissa. 14 tamililasta jäi jostain syystä ilman. Pyysin ministeriä toimittamaan ne jotain tietä perässä. Ok? Yes Yes! Lieneekö merkki ymmärtämisestä tai tekemisestä. Tulen seuraamaan kuin hai laivaa.

Kävimme välillä syömässä kookosmaitoon keitettyä riisikakkua ja chilimaustetta. Banaaneja ja tietenkin teetä.

 


Eri viljoista tehty taideteos
kynttilänjalan alle

Sitten alkoi kenkien sovitus ja jako. Huh huh. 300 lasta saattajineen jonossa urheilukentällä. (Arviolta n. 2000 ihmistä) Colombon kenkätehtaan iso kuorma-auto oli saapunut hyvissä ajoin paikalle (saimme kuljetuksen polttoaineen hinnalla).

 


Koulukenkien sovitus ja jako

Jokainen lapsi antoi lippunsa, jossa oli arvioitu kengännumero. Jokainen lapsi istutettiin penkille ja kenkä vielä kokeiltiin, että oli varmasti sopiva. Iltapäivä oli jo pitkällä kun lähdimme kotiin. Kaikesta näki, että ihmiset olivat tosi köyhiä. Paikka valittiin sen vuoksi, että nämä ihmiset ovat niitä väliin putoajia. Tsunami- eivätkä muutkaan rahat heitä saavuta.

Huomiota herätti paikalla olleiden sotilaspoliisien määrä. Syynä ministerin ja maaherran läsnäolo ja paikan sijainti. Noin 40% alueen asukkaista on tamileja. Aluehan on teeseutua ja tamilit tunnetusti ahkeraa korjuuväkeä. Sisäpoliittinen tilanne on tiukka ja tamilitiikerien vaara ilmeinen.

 


Toimimme maakunnan korkeimman
poliisi- ja sotilasjohdon suojeluksessa

Nyt on selvyyden vuoksi mainittava, että normaalit tamilit ja tamilitiikerit ovat eri asia. Tamileita on koko maassa. Muualla he elävät valtaväestön joukossa. Itä- ja pohjoisalueella – varsinaisella tamilialueella – jossa tamilitiikerit operoivat ja yrittävät aluetta itsenäiseksi, käydään varsinaiset taistelut. Mutta kenttä laajenee, kuten viime viikolla kerroin. Kaksi itsemurhapommia omilla nurkillamme.

Tapahtuma sujui hienosti ja kotiin tultiin myöhään illalla onnellisina ja väsyneinä.

 


Maanantai

Illalla väkisinmakuulle heti reissusta saavuttuamme. Herätys 2.15. Nyt lähdimme neljästään. Ritva, Marja, Ananda ja minä. Banddegaman temppelin pihalla loisti pimeässä Banagalan oranssinen viitta. Viitta ja mies mukaan. Ajo Galleen, ministerin sotilaiden vartioimaan kotiin. Matkanpääksi oli sovittu 8 tunnin ajomatkan edellyttämä itäisen saaren, Gallen maakunnan äärimmäisiä alueita. Buttalaan ja Siyambalanduwa. Kaksi paikkaa. Toinen aivan lähellä Ambaran tamilialuetta, jossa Suomen Punainen Ristikin operoi.

 


Syrjäinen sokeriruokokylä

Lähtömme viivästyi kunnes ministeri tuli kertomaan, että toisessa kohteessamme oli sattunut suuri vedenpaisumuskatastrofi. 1200 perhettä oli jäänyt kodittomiksi. 14 hukkunut jne. Tiet poikki. Emme pääsisi sinne. Matkalla kuulimme lisäksi, että bussi oli syöksynyt rotkoon veden vaurioittaman tien vuoksi. Vähältä piti. – taas.

Ajoimme letkassa, jossa oli ministerin auto, poliisiauto ja erikoissotilaiden auto. Me vanhalla japanilaisella vanilla viimeisenä. Kohteemme oli jo niin lähellä sodan ongelma-aluetta, että tiesulkujen määrä kasvoi koko ajan. Perillä koululla oli vastassa toinen ministeri ja kolmas tuli kesken juhlien. Ja sotilaita pyssyineen ja poliiseja viljalti. Kelpoisa kokoontumiskohde sissien iskulle.

Juhlat paragrafien mukaan. Ja samanmoiset puheet. Nyt vain enemmän ja pidempiä kun oli niin kovaa joukkoa mukana. Paikallisen maaherran puhe valloitti (Ana käänsi pääkohdat). Tavan mukaan leikkikoululaisten joukossa oli vanhempia tyttöjä kaitsemassa. Maaherran sihteeri oli etukäteen prepannut nämä tytöt seuraamaan hänen merkkiään puheen aikana. Kun hän antoi merkin, alkoivat esikoululapset raivokkaasti taputtaa. He tykkäsivät siitä ja odottivat malttamattomana, että pääsisivät taas taputtamaan. Olisinpa saanut filmille.

 

Maaherra aloitti rauhallisesti puheensa. Aiheet kovenivat ja ääni nousi. Vihdoin hän huusi kuin vimmattu, että kaikkien vanhempien pitää ajatella aina ensisijaisesti lapsia. (maaherran sihteeri antoi merkin, ja lapset alkoivat taputtaa) Maaherran ääni vain nousi. ”Te saatte palkkaa 300-400 rupiaa päivässä ja ostatte viinaa 200 rupialla.” (sihteeri antoi merkin, ja lapset alkoivat taputtaa yhä enemmän. Nyt he innostuivat)
”Perheellenne jää vain 100 rupiaa ruokaan. Hävetkää!” Ennen kuin sihteeri edes ehti antaa merkin, lapset – oppivaiset – alkoivat raivoisat taputukset, jotka piti lopulta hiljentää.

Laukkujen jako, nyt 430 laukkua, hoidettiin sukkelaan. Ja sitten kenkien sovitus. Se kesti ja kesti. Olin todella tyytyväinen molempiin kohteisiin. Tsunamin uhreja hekin, koska tsunamin korjaustyöt veivät osan tämänkin alueen normaaleista valtionavuista. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa ympärilleen nähdäkseen valtavan köyhyyden.

 


Lional Premasiri, Sri Lankan
terveysministeri ja omien lastemme 
kummitäti Ritva lounastauolla

 

Alan pikku hiljaa pitää tästä ministeri Premasiristä. Taitaakin olla ihan humaani mies. Ahkera ainakin. Jaksaa kulkea meidän kanssamme tällaisissa kissanristiäisissä. Paljonko siinä on politiikkaa? Hällä väliä. Pääasia, että ne saavat apua, jotka tarvitsevat.

 

Kekelle Premasiri on ollut ratkaiseva apu hankkeemme virallisissa kädenväännöissä. Hän käynyt työasioissa Colombon ministeriössä lukuisia kertoja ja melkein joka maanantaiaamu Gallessa hänen kotonaan. Aina on apua tullut. Ette voi kuvitella miten byrokraattinen maa tämä on. Ette ikinä. Ei ihme, että moni järjestö on hilpaissut pois.
 
Keskustelin Premasirin kanssa hankkeestamme. Hän sanoi, että Lotus Hillin tapa toimia on täällä lähes ainutlaatuinen. Toimimme tässä ajassa ja nyt. Toimimme aina siellä, jossa apua varmasti tarvitaan. Ruohonjuuritasolla. Koukimme mitä merkillisimmistä paikoista juuri heitä – unohdettuja. Usein ulkomaalaiset hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat hitaasti ja byrokraattisesti päällekkäisyyksiin sortuen.

 

Telwattan junaturma-alueen koulujen oppilaille virtaa nyt apua joka puolelta. Saksalaiset tappelee samoista kouluista, kuka saa auttaa. Heiltä puuttuu paikallistuntemus ja sen mukana kyky koordinoida. Muutaman kilometrin päässä sisämaassa olevan koulun lapset eivät ole saaneet mitään. Heidänkin perheistään osa hukkui ja vanhempien työpaikat menivät.

Premasiri sanoi hämmästyneenä seuranneensa merkillistä toimintaamme. Ilmankos paikallinen lehdistö seuraa tiiviisti mukanamme. Syksyllä valtakuntalevikkeisessä lehdessä oli etusivulla iso juttu Lotus Hill -hankkeesta. Se ei ole hyvä. Se tietää meille lisäpaineita ja kateellisuutta.

Pikkubussimme tavaratila oli täynnä kasseja ja pussukoita. Sekalaista tavaraa. Kaikenlaista, jota vuosien mittaan meille on kertynyt tänne ja muiden tuomia. Pehmoleluja, kesävaatteita, hygieniatuotteita, koulutavaroita ym.  Kohteeksi oli valittu sympaattinen pikkukylä keskellä sokeriruoko- ja maissiviljelmiä. Maaherra oli aikaan saanut 2 vuotta sitten tien sinne. Sitä ennen kilometrien matka kuljettiin jalan. Kylässä oli arviolta 400 ihmistä. Lapsia 80. Köyhyyden aste (alkaa köyhä -sanan eri variaattiot loppua) oli … oikein köyhä.

Ajoimme virka-autojen kolonnalla poliisien ja sotilaiden saattamana (varotoimenpide lienee aiheellinen tällä alueella) kärrypolkua pitkin perille. Vastaanottoseremoniat taas ihan toisenlaiset. Pienet pommit paukkuivat ja kyläläiset huusivat iskulauseita. Hetken jo peljästyin. Olimmeko sissiväijytyksessä?

Selvisi pian, että mukanamme ollut paikallisministeri oli se, joka oli hommannut tien heille. Ja 2008 heille oli tulossa sähkö. He vaan olivat kiitollisia ministerilleen ja ilmaisivat ilonsa. Tästä kiitollisuudesta pääsimme mekin osalliseksi.

Kokoonnuimme pieneen katokseen – kylän konferenssi centrum, valisti Ananda – ja vuoropuhelu oli epävirallista. Uskomattoman sympaattista. Tuli aivan merkillinen olo. Pieniä lapsia, vanhuksia ja raskaan työn raatajia. Kaikki hymyilivät äärettömästä köyhyydestä huolimatta. Päätin siltä istumalta, että vielä hankin jonkun firman Suomesta tämän kylän kummiksi. Tai sitten autamme yhdessä, me kaikki kummit. Jos siinä kylässä ei apua tarvita, ei sitten missään.

 


Sokeriruokokyläläisiä
konferenssimajassaan

Ette ikinä arvaa mikä tuliainen oli heille eniten mieleen. Pikkulasten virkatut pipot. Marjalla oli 80 sellaista mukana. Villapipo on lapselle tosi tärkeä aurinkoa vastaan.

 

Pyysivät minua pitämään puheen, jonka Banagala tulkkauksen yhteydessä soveltamalla jälleen pelasti. Olin niin tunnekuohun vallassa, etten osannut selittää heille muuta kuin sen, että olemme Suomesta ja meillä kaikki lapset käy koulua, koska niillä kaikilla on koulukengät ja reput. Ja kyläläiset taputtivat raivokkaasti.

 


Premasiri ja Banagala
taukokeinulla

 

Nieleskellen yritin sopertaa vielä, että siksi me suomalaiset haluamme ostaa kylän lapsille koulukengät ja -reput, että hekin voivat käydä koulua. Ja kyläläiset taputtivat vielä enemmän. Sain vielä sanotuksi, että tulemme vuoden päästä varmasti uudelleen ja tuomme myös jotain muuta heille.

 

Olin – vanha mies vesi glaseissa – jo niin herkistynyt, että tilanne olisi ehkä muuttunut osaltani noloksi, mutta sen pelasti jälleen Marja tulemalla villapipolastissa paikalle. Ja hulapaloo alkoi. Söimme vielä keitetyt maissintähkät ja joimme kookoshedelmänestettä painikkeeksi.

Kun lähdimme, tiesin että palaamme ensi vuonna. Tuletteko mukaan? Edes hengessä? Merkillinen juttu. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän tekemätöntä työtä ilmaantuu.

Kun saavuimme kotiin, oli viisari pyörähtänyt melkein kaksi kierrosta. Väsyneitä? Fyysisesti kyllä. Ja polviparat oli tulessa. Mutta henkisesti virtaa täynnä.

Paluumatkalla juuri ennen sotilastarkastuspistettä Premasiri ajoi turva-auton perään ja siviiliauto hänen autonsa peräänsä. Voi siviiliauton kuljettaja raukkaa. Hetkessä paikalla joukko poliiseja, turvamiehiä ja sotilaita. Onneksi kukaan ei loukkaantunut. Premasirin auto on merkiltään KEA. Lausutaan KIA. Sanoin hänelle, et nyt auto on suomalaistyyppinen, merkiltään NO KIA.

Matkaeväänä minulla on kaksi suomalaista nimeltä mainitsematonta kommunikaattoria. Varmuuden vuoksi. Näillä olen kirjoittanut kaikki päiväkirjani tsunamista lähtien, sekä hoitanut sähköpostiliikenteeni. Toisesta meni eilen valo. Nyt pitää tiirata taskulampulla ruutua eikä sittenkään kunnolla näe. Toisesta hajosi tänään saranat. Viimeistään huomenna minulta hajoaa hermot jollen saa takuuna uutta. Ellen saa, kerron julkisuuteen laitteiden merkin.

 

Keskiviikko

 

Kahden pitkän joulureppumatkapäivän jälkeen tiistaista tuli ”hutipäivä”. Päivä meni niin, ettemme kyenneet kelpoisaan tekemiseen saatikka ajattelemiseen. Oli sellainen päivä, et oltiin vaan. Olen kiitollinen siitä, että meillä on tämä talvikotitukikohta. Palautuminen vaatii oman rauhansa. Ja hetken aikaa. Kuin puhelinakkua lataisi. Sitten jaksaa taas kun virtaa on.

Jo keskiviikkona 7.30 lähdimme jälleen matkaan. Banagala saapui pihallemme Baddegaman temppelivanhimman 86-vuotiaan munkin kera ja suuntasimme kohti Gallen kaupunkia.

Banagalan hyvä ystävä, maan oikeusministerin sihteeri, oli saneerannut 150 v. vanhan rakennuksen ravintolaksi, jonka avajaiset olivat nyt käsillä. Kun saimme kutsun, ensireaktioni mukaan päätin, että minähän en moisiin paikallisiin kissanristiäisiin lähde. Mutta tarkemmin ajateltuani:
– Kieltäytyminen olisi ollut loukkaus Banagalaa kohtaan
– Kyseinen henkilö auttoi meitä tsunamin jälkeen järjestämällä vierailuluvat lastenkoteihin. Hän oli myös oiva apu edellisen syksyn vesitankkien jaossa.
– Koskaan ei tiedä millaisia ystäviä tulevaisuudessa tarvitaan. Turha luulla, että tässä yksin jotain ollaan.

Hyvä että lähdimme. Olimme paikan avajaisissa hämmästykseksemme kunniavieraina. En oikein enää ymmärrä. Tradition mukaan istutettiin 4 puuta. Ja minut ohjattiin ensimmäisen puun istuttajaksi. Ja sitten puhuttiin. Onneksi en kaikkea ymmärtänyt. Mietin, että onko tällainen touhu enää järjellistä? Me, jotka hehkutamme ruohonjuuritason toimintaa.

 

Toisaalta mahdollisuutemme vaikuttaa edes vähän tämän yhteiskunnan ihmisoikeustilanteeseen paranevat tällaisten ”tuttavuuksien” kautta. Keke oli puhunut pitkään Primasirin kanssa naimisiin menneiden tyttöjen puolesta, heidät kun heitetään armottomasti pois opiskelusta esim. yliopistoista.

 

Maanantaina keskustelin koulurepputilaisuudessa maan ”naisten ja lapsien asioista” vastaavan ministerirouvan kanssa tyttöjen koulutuksen tärkeydestä. Sellaista kohteliasta small-talkkiahan se oli, mutta kovasti ministeri uteli Suomen oloja ja vanha kansakoulunopettaja oli elementissään.. Tamilirajamaakunnan nk. paikallisministerin kanssa keskusteltiin tyttöjen ja poikien tasa-arvosta koulutuksessa.

 

Oikeusministerin sihteerin kanssa toivoisin vielä – tutuksi tultuamme – keskustelua monestakin maan ihmisoikeusasiasta. Ei meikäläisen kielitaidolla syvällisiin keskusteluihin ole pääsemistä, mutta kunhan raapaistaan vähän pintaa. Kovasti kohteliaita nämä korkea-arvoiset ovat tai sitten aidosti kiinnostuneita. Ei kai ne jaksaisi muuten tilaisuudesta tilaisuuteen kanssamme kulkea.

 

Alan tosissaan olla ymmällä tällaisen pienimuotoisen toimintamme aiheuttamasta julkisuudesta paikan päällä. Banagalalla on oma merkittävä osuutensa asioiden junailussa…..  propagandaa voidaan käyttää pahassa ja hyvässä.

 

Alan myös ymmärtää, että avustustyömme nk. unohdettujen kohteiden parissa on herättänyt myös viranomaiset tulemaan mukaan niiden kehittämiseen. Jos näin on, miltä se näyttää, tärkeä osa hankkeestamme etenee suotuisasti.

 

Vielä haluaisimme vaikuttaa yhteiskunnan suhtautumiseen vammaisia kohtaan. Siinä on työtä. Ulkoministeriö edellyttää laajaa selvitystä maan vammaisten asioiden hoitamisessa. Hiukan hermostuin ja sanoin, että turha toimi. Nekin rahat voi käyttää vammaisten auttamiseen. Täällä nimittäin ei ole toimivaa, järjestäytynyttä vammaistoimintaa. On muutamia vammaisjärjestöjä, mutta ne eivät toimi. Jos sitä aletaan kehittää, lähdetään 0 pisteestä.

 

Ensin pitää saada ihmiset suhtautumaan vammaisiin ihmisarvoisesti. Vammaisten piilotteleminen, kieltäminen ja naureskelu on ensin saatava asennekasvatuksella kuntoon. Banagala on asian oivaltanut. Hänen köyhien lasten koulussaan on muutama vammainen muiden mukana. Siitä se lähtee. Joka koulussa jossa käymme, yritämme rohkaista päättäjiä tämänsuuntaiseen toteutukseen.

 

Torstai ja perjantai

 

Kummilapsipäivä. Omien ja ystäviemme kummilapset käydään täällä oleskelumme aikana useaan kertaan tarkistamassa. Ovat sen verran hajallaan, että siinä päivä hupenee. Tavanomaisia ongelmia. Sellaisia ”vaahtosammuttimella” autettavia. Rahaa
kuluu leikkisästi. Jakauduimme kahtia. Marja lähti Coolmanin kanssa Gallen itäpuoliselle alueelle ja me Anandan kanssa länsipuolelle.

 

Yksi yrityskummeista halusi antaa suuremman summan pitkäntähtäimen koulutuspainotteiseen apuun. Otimme Anandan kanssa urakaksi selvitellä useitakin kohteita. Päädyimme perheeseen, jossa on 2 kouluikäistä tyttöä. Äiti lähti alkuvuodesta Libanoniin siirtotyöläiseksi. Palasi ja hilppasi toisen miehen kelkkaan Colomboon.

 

34-vuotias, osittain rampautunut ja sydänvikainen isä joutui luopumaan vuokra-asunnostaan. He pääsivät isoäidin taloon, jossa kävimme. Isä saa yksinhuoltajan toimeentulonsa myymällä turisteille banaaneja hiekkarannalla. Ei turisteja, ei kauppaa. Ei toimeentuloa. Tyttöjen koulunkäynti tyssäsi.

 

Avaamme pankista tilin tyttöjen isoäidin nimiin. Nostorajoituksella hän saa nostettua 5000R (40€) kuukaudessa. Tyttöjen koulunkäyntiin 2x1400R ja isän sydänlääkkeisiin ja hoitoon sekä ruokaan 2200R. Tilille talletetaan yhteensä 1300€ eli 180.000 rupiaa. Se riittää kolmeksi vuodeksi.

 

Isä on ahkera eikä ryyppää ja Anandan saamien taustatietojen perusteella oikeasti kunnollinen. Lähetän tämän viestin lahjoittajalle vielä hyväksyttäväksi. Tulemme tapamme mukaan seuraamaan tiukasti perheen elämää ja mikäli hämminkiä tulee, raha jäädytetään tarvittaessa ja tiukan paikan tullen annetaan muille tarvitsijoille.

 

Olemme onnellisia siitä, että tällaisissa tapauksissa emme ole tähän asti ainakaan huomanneet mitään väärinkäytöksiä. Mitä nyt yksi naapurin tyttö yritti saada sukulaisensa hautajais-avustukseen rahaa suomalaiselta kummiltaan kohtuuttomasti. Se suhde loppuu siihen, ellei tyttö paranna välittömästi tapojaan. Yrittäjiä on, mutta paikalliset kumppanimme tuntevat ihmiset ja taustat ja seuraavat rahojen käyttäjiä kuin hai laivaa. Eivätkä siis ole aina kovin suosittuja omiensa keskuudessa.

 

Eräs päiväkirjalukijamme saapui vaimonsa kanssa 3 viikon lomalle. Intohimoisia ornitologeja. Lintuharrastajia. Sain tukun kysymyksiä sähköpostilla etukäteen ja välitin ne Coolmanille. Tarve oli mm. kumivenematkasta vuoristosta alas laaksoon.
Paikallinen erikoistunut lintuopas jne. Lupasin auttaa, sillä heidän mukanaan tuli paketissa uuden uutukainen kommunikaattori minulle.

 

Olin kuin pikkupoika jouluaattona pukkia odotellessani. Enää ei tarvitse taskulampulla tiirata mustaa ruutua. Olin niin tottunut näihin marakatin temppuihin, että toimiva kirjoitin tuntuu aivan ylelliseltä.

 

Kävi mukavasti. Karioskari lähtee tiistaina kotiin ja Banagala järjesti hänelle retken vuoristoon, noin 100 km päässä olevalle luonnonpuistoalueelle. Sademetsää, suuria putouksia ja upeata luontoa. Menomatkalla pitää kuulema levittää jalkoihin kaikkea mahdollista myrkkyä saippuasta lähtien, sillä iilimatojen aktiivisuus on kuulema melkoista.

 

Illalla Ananda toi tullessaan isoja katkarapuja 2 kiloa sekä valkosipulia saman verran. Molemmat syötiin. Kaupungille ei parane mennä vähän aikaan. Juttelimme niitä näitä. Sri Lankan asioista. Ei hyvältä näytä. Kuulemamme on tietenkin toisen osapuolen  kertomaa, joten kriittisyyttä pitää olla. Mutta ei savua ilman tulta. Nykyinen Presidentti on viemässä maata kohti yksinhallintoa. Hänellä on itsellään jo 4 ministerinsalkkua. Neuvottelut tamilitiikereiden kanssa täysin jumissa.

 

Sissit ovat ottaneet aseekseen viimeisen mahdollisuuden. He uhkaavat aloittaa itsemurhaiskut koko maan kouluihin. Lamauttamalla koulutusjärjestelmän, he uskovat saavansa yhteiskunnan järkkymään ja kansan hallitusta vastaan.. Ja singaleesit, he yrittävät saada koko maassa rauhanomaisesti muiden mukana elävien tamilien kimppuun. Ja sitä kautta enemmän vain epäjärjestystä. Vanha sodankäynnin strategia.

 

Ananda sanoi, ettei onnistu. Ihmiset ymmärtävät tarkoitusperän ja haluavat rauhaa. He eivät mene lankaan. Raidalliset, kuten me heitä peitenimellä kutsumme, ovat myös kuulema ilmoittaneet, että nyt he laajentavat iskujaan rauhallisille alueille.
Presidentin kotialueelta Matarasta oli löytynyt itsemurhapommittaja, Nainen, jonka toimet oli ehditty estää. Juttuja kulkee. Huhuja ja tosia.

 

Tämä on myös todellista propagandasotaa. Totuutta ei ole tässä sodassa. Minä en ole kummallakaan puolella enkä kumpaakaan vastaan. Molemmat osapuolet ovat tämän 20-vuotisen sodan aikana syyllistyneet toinen toistaan pahempiin tekoihin ihmiskuntaa vastaan.

 

Nykyiset päättäjät ovat syyllisiä nyt ja tästä eteenpäin, mikäli rauhaa ei saada aikaan. Heidän toimintansa ratkaisee, jatkuuko kohtuuton kärsimys muutenkin kärsivien ihmisten kohdalla vai voittaako ihmisarvon kunnioitus.

 

Jonkinlainen kaveerauksemme maan päättäjien kanssa voi tuntua moraalittomalta, mutta se antaa pikkuriikkisen mahdollisuuden auttaa näitä ihmisiä. Tai sitten ei. Yleinen optimistisuutemme on nyt kovilla. Eipä olisi uskonut 10 vuotta sitten kun Lotus Hill -hankkeen siemenet istutettiin, mitä kaikkea tulemme kokemaan. Mitä vielä koemme? Mutta usko on edelleen luja eikä edes unet ole epätoivoa tuoneet.

 

Tärkeä asia on kummien antama tuki. Tänään vastailin kummipostiin. Alahärmäläinen perheenisä voivotteli kun ei pysty enempää kummimaksua maksamaan. Kun on 13 lasta ja 10 vielä kotona. Voihan verokirja. Kunhan ne kaikki lapset kunnialla maailmalle saa, siinä on elämäntyötä vaikka muille jakaa.

 

Sain myös upean tiedon tänään. Eräs pieni säätiö lupasi vuosittaisen jakotilaisuutensa yhteydessä varoja lautatalon kunnostamiseen. Keke hyppi ainakin 5 sentin korkeudelle kuultuaan. (Keke on aika iso mies). Hän on hoitanut suvereenisti lautatalon rakennusprojektia Anandan kanssa. Täällä ollessani minä vähän avitan.

 


 

Keken ominaismassasta tuli mieleen: Nuori nainen meni Hikkaduwan terveysasemalle pienen lapsen kanssa pituuden  mittaukseen ja punnitukseen. Mittaus onnistui, mutta lasten vaakaa ei ollut. Hoitaja ehdotti aikuisten vaakaa. Ensin äiti menee lapsen kanssa vaaalle ja sitten äiti menee yksinään. Erotus on lapsen paino. ”Ei taida onnistu ”, sanoi nainen. ”Olen lapsen täti ”.

 


 

Ceylonilainen viikonloppuresepti
toteutuneesta ruokanautinnosta.

 

(Arkisemmat reseptit löydät kokin tekemistä perjantairesepteistä Herrankukkaron kotisivuilta.

 

Sininen makkarapannu
(samannimisen lenkkimakkaran kunniaksi)

 

1. Keitä perunat. Ceylonilaisia tai rymättyläläisiä. Jos on kova nälkä, jäähdytä pakkasessa (minulla oli nälkä ja tein niin, vaikkei saisi tehdä, kun lämmin höyrystää pakkasen ja sitten tulee lauhduttimeen jäätä ja sitten… mutta kun oli kova nälkä)

 

2. Sillä aikaa kun keitetyt perunat muodostavat jäätä pakkasen lauhduttimeen, lataa isoon kulhoon seuraavat aineosat:
Jääkaapista ja maustehyllyltä ja nurkista kaikki irti saatava. Minä löysin mm.

  • Yhdeksän kananakkia.
  • Kinkunsiivuja
  • Edellispäivänä keitettyjä porkkanoita
  • Yhden etikkapunajuuren
  • Kuivahtaneita sieniä
  • Oliiveja ja kapriksia
  • Sipulia
  • Kymmenen valkosipulin kynttä
  • Kaikki runttatuneet tomaatit ja kurkut
  • Suolakurkkuja

Lisää kulhoon:

  • Sinappia
  • Soijakastiketta
  • Valkosipulimursketta
  • Etikkaa
  • Hunajaa
  • Luraus omenamehutiivistettä
  • Suolakurkkulientä
  • Oliivi- ja kaprislientä.
    (ei tartte enää suolaa)

 

 

Anna kulhollisen vetäytyä ja ota perunat pois pakkasesta. Valmistaudu ruokailun jälkeen sulattamaan pakastekaappi.

 

Kuori perunat huonosti niin, että puolet kuoresta jää perunaan (on helpompaa kuin luuletkaan) Paista perunat 50% ruokaöljyssä 50% kasvismargariinissa tehdyssä seoksessa. Ripottele vähän curryä päälle.

 

Nosta paistetut perunat sivuun kannen alle ja kaada kulho paistinpannulle. Jos syöt yksin, eikä kukaan näe, pitää pannun olla ainakin 2-3 litran vetoinen. Hämmennä ainesosasia niiden kiehua liemessään 30 minuuttia ”hymyillen” (sillai iha vähä) 5 minuuttia ennen valmistumista ripottele päälle koko annoksen sydän: Kaksi sentin levyistä HK:n sinisen lenkin siivua, jotka pilkot pieneksi. Laske ne oikein hitaasti ja varovasti seoksen pinnalle äläkä hämmennä sitä enää.

 

 

Laskelmieni mukaan yksi lenkki riittää 16 annokseen. Siinä on se hyvä puoli, ettei annos lihota. Kahdessa sentin leveässä makkarapalassa ei paljoa kaloreita ole.

 

Kata vessan kannen kokoinen tarjoiluvati pöytään lautaseksi. Syö yksin ettei kukaan näe nautinnollisia ilmeitäsi.

 

Kun vaimo palasi kylältä, hän oitis ihastui ruokaani ja söi suurella mielihalulla. Kun kerroin ainesosaset, hän kauhistui. Harmi kun en kertonut heti, mitä annos sisältää.

 


Tätä kirjoittaessani naapurin koira piti hirmuista meteliä. Se ulkoilutti kahta varaaneilta syömättä jäänyttä poikastaan. Kylläpä ovat koulutusohjeet äänekkäitä –  tuumin. Onkkeli sitten kertoi myöhemmin, että kobra oli ilmestynyt paikalle. Siitä mekkala. Auttoi se, koska siellä pennut taapertaa hetteikön reunalla varaanien seassa. On siinä emäkoiralla vahtimista. Koiranelämää – sanoisin.

 

Elämän onnellista aikaa eläen

Naganden viidakkokylässä

 

 

Pentti-Oskari