20.12.2011 Me – vähänkö onnelliset

20,12,2011 Pentti-Oskari Kangas

Ceylonin saaren Sri Lankan valtiossa
Hikkaduwan kylän Nagandan viidakon nurkassa 20.12.2011

ME – VÄHÄNKÖ ONNELLISET!

Ei – ihan paljon onnelliset. Jälleen Hymyjen saarella. Nyt olemme viikon totutelleet olemassaoloamme 8300 km päässä lintukodostamme. Ihmisen kroppa ja polla ovat merkillisiä. 3.5 tunnin aikaero sekoittaa ne molemmat. Minä väitän, että siinä on jotain muuta kuin aikaero. Olisiko tuolla maankuoren magmakerroksessa jotain erilaista?                    

Nukuimme tulomatkalla koneessa yön. Tulimme aamulla kotiimme ja Lotus Hill tukikohtaamme. Heti nukkumaan. Illalla heräsimme. Sangollinen vettä ja eiku nukkumaan. Taas yön yli totisena vaakasuorassa. On ainakin nukuttu. Siitä huolimatta kropparytmi hakkaa kuin seinähullujen rumpali takatahtia. Yritän kääntää koko ajan komppia. Kyllä se siitä.

EI MITÄÄN UUTTA ITÄRINTAMALLA

Yli 20 kertaa on tänne tultu. Mikään ei ole muuttunut. Ei edes liikenne rantatiellä. Pääkaupungista kestää autolla alle 100km:n matka pahimmillaan 3-4 tuntia. Ihmeellistäkö? No on. Marraskuussa avattiin uusi moottoritie Colombosta Galleen, joka kulkee ”melkein ohitsemme” Baddegaman sivuitse. Korealaiset rakensivat tietä Maailmanpankin rahoilla 7 vuotta. Ja rakentavat vieläkin. Ylikulkusiltoja kuulemma pitää uusia, kun tehdyt tuli liian mataliksi.

Tulimme Thilakasirin kanssa tätä uutta moottoritietä. Ajoaika 50 minuuttia.  Säästö ajallisesti entiseen 300%. Saimme ajaa rauhassa. Vastaan ei tullut ketään, mutta ohitsemme ajoi kaksi vahaa englantilaista Morris Mini Minor -koppakuoriaisautoa. Vaikka Thilakasiri ajoi nappi laudassa. Ja vaikka oli myötätuuli ja aurinko paistoi takaa.

Uudella tiellä on tiemaksu 250 rupiaa per auto (vajaa 2 euroa). Säästetään, kun ajetaan vanhaa ruuhkaista tietä. Isot rekat, bussit, henkilöautot, mopot, polkupyörät, ihmiset, koirat jne. Polttoainetta kuluu ja se on melkein Suomen hinnoissa. Kahdella eurolla saa runsaan litran. Se määrä kuluu kolmessa kiihdytyksessä Rantatiellä, mutta säästää pitää.

EI MITÄÄN UUTTA PITKÄÄN AIKAAN JA NYT TAAS

25 vuoden aikana autotie ja rautatie ovat olleet samassa kuosissa.  Liikenne on monikymmenkertaistunut ja tekniikka nuutunut samaan tahtiin. Nyt junarataa uusitaan täydellisesti. Asialla ovat, ketkäs muut kuin kiinalaiset. He lienevät rakentaneet suurimman osan maailman rautateistä.  Uskokaa vaan, että Turun ja Helsingin välisen ELSA-radankin vielä joskus rakantavat kiinalaiset. Meillä ei Suomessa ole vuonna 2020 varaa maksaa palkkaa enää suomalaisille. Kiinalaiset tulee ja jyrää.

Entisen 3 tunnin sijaan hetken päästä paikalliset onkapannut kiihdyttävät matkan tunnissa. Nyt remontin takia junanmatkustajat kuljetetaan busseilla rantatietä. Se elää kapasiteettinsa rajoilla. Mutta henkeä on. Moottoritiellä kaikki on kuin kuoleman laaksossa. Ei muuta kuin kaunista luontoa toisensa perään. Mitä se sellainen elämä on? Moottoritiellä ei näkynyt yhtään ainoata koiraa. Rantatiellä niitä on melkein miljoona. Missä elämä, siellä koira.

Junarata valmistuu kuulema 3 kk päästä. (tuntien paikalliset olosuhteet  +- 2 vuotta) Kuulin, että moottoritietä bussit ja rekat eivät käytä sen vuoksi, ettei niitä päästetä sinne. Vasta puolen vuoden päästä. Nyt kuulemma harjoitellaan henkilöautoilla.

Jos kaiken ymmärtäisin, olisi raskasta. Nyt minulla ei ole raskasta täällä. Paitsi vähän tämä kuumuus. Olinpahan täällä pitkään 37 kg isompanakin.  Silloin paikalliset lapset näyttivät häpeilemättä vatsaani ja hymyilivät: ”Buddha!” Enää eivät hymyile vatsaani. Kaipaan niitä aikoja.

MELKEIN PRESSA VASTASSA

Kun tulimme talvikotiimme, saimme korkean tason vastaanottajat. Vahdit Tarja ja Beebi voivat hyvin ja heiluttivat iloisesti häntäänsä. Ne ovat koiria. Urkki, Manu ja Mara siirtyivät ”temppelikoiriksi” jo aikoja sitten. Siirtyivät siis pois. Enää eivät heilu pressojen hännät. Minä olen tavannut nämä kaikki. Suomessa ja täällä. Paikalliset sanoo, että Suomen presidenteillä on lyhyet ja nasevat nimet. Nimet kuulemma ovat melkein singaleesin kieltä. Eivät kerro niiden merkitystä. Hymyilevät vain osanottavasti.


Yhteysmiehemme Thilakasiri ja Coolman
Lotus Hillin pihamaalla. Taustalla teelaakso.

SUKULAISET TALLELLA
BANAANIA POSKEEN

Naapuripöheikön musta-apinalauma kuuluu olevan vielä voimissaan. Kävivät yöllä mekkaloimassa katollamme. Tervetuliaistapa heimomme keskuudessa. Emme ole vielä tehneet vastavierailua, kun en jaksa enää kiivetä puuhun.
Pihapalmussamme istui aamulla valtava, vaalean ruskea kotka. Kyttäsi kaloja lintujärveltämme. Vaulat eli jättiläislepakot (siipien väli lähes metrin) sulostuttavat jälleen sinisen hämärän aikana pihaamme syöksyen silmät kiinni radari päällä muurin päälle asetettuja banaaninpaloja hakemaan. Saimme tulopäivänä pihaltamme 30 kg banaanitertun. Jalostamaton ja lisäaineeton.  Kun banaanit muualla maailmassa kuolevat liialliseen jalostukseen, laitamme täällä omalla pihallamme banaania poskeen. Enpä tiennyt sitä 70-luvulla, kun ampaisimme Seinähullujen kera tuolla piisillä listojen kärkeen. Pihallamme viihtyy myös tuttu monien vuosien takaa. Kuningaskalastaja. Maailman kaunein lintu. Se käy kylvyssä sadevesipaljussamme. Sen nimi on englanniksi Kingsfisher.

Coolman oli kiinnittänyt porttiimme lapun, missä kyläläisille ilmoitettiin, että 1.1.2012 alkaa kylän köyhille lapsille koulutarvikkeiden jako. Ei siksi, etteikö heitä tulisi muutenkin. Vaan sen vuoksi, ettei tulisi aamusta iltaan. Täällä nousee ihmiset ja aurinko kello 05.00 eikä vähän yli.

SUUNNATONTA ILOA JA RIEMUA

Viime lauantaina Marja otti esille viimetalvisen hankkeemme viedä Lotus Hillin vammaiset pojat uimaan. Tuumasta toimeen. Maanantaina heti aamiaisen jälkeen Coolman ja Thilakasiri saapuivat noutamana pojat retkelle. Kohteena oli naapurikylämme Hikkaduwan turistienkin suosima piitsi, korallien suojaama uimaranta. Mukana oli kaiken kaikkiaan 6 työntekijäämme, sekä suomalaiset vapaaehtoistyöntekijämme Kristiina, Tarja, Vesa, Antti, 2 tanskalaista fysioterapeuttityttöä sekä Marja ja minä. Yksi aikuinen jokaista lasta kohden. Pojille jaettiin uimahousut ja tuliterät kaupasta ostetut pyyheliinat. Osaatte arvata, että tapahtuma oli uskomaton. Kukaan pojista ei aikaisemmin ole päässyt uimaan. Eihän täällä sellaiseen ole totuttu. Välillä syötiin pullaa ja juotiin limonadia. Päätteeksi olimme tilanneet rannan ravintolasta paikalliseen tapaan ruokaa. Se maistui. Vielä kotimatkallakin pojat meinasivat tulla innoissaan ulos uimahousuista. Päätin, etten mieti asiaa sen enempää. Jälkeenpäin kyllä hirvitti ottamamme riski. Mutta kaikki meni aivan upeasti.


Ennen rannalle menoa jokaiselle saatiin shortsit jalkaan.


Pieni ryhmä suurilla tunteilla kohti uutta kokemusta


Uimisen lomassa syötiin oikein ravintolassa.

MUUREJA RIITTÄÄ MURRETTAVIKSI

Tapasimme vielä iltapäivällä munkki Samitha Teron, joka on vammaiskotimme virallinen johtaja. Sateenvarjo. Keskustelumme kesti kauan. Paikallisten operatiivisten työntekijöiden ja meidän vapaaehtoistyöntekijöidemme kulttuurierot hiertävät toimintaa. Yritimme olla viisaita ja ymmärtäväisiä. Heidän mielestään pääasia on se, että pojat voivat hyvin. Niin kuin onkin. Mutta 250.000 euron keskusta ei rakennettu vain tavalliseksi vammaiskodiksi, vaan erityisesti kouluttamaan paikallisia monenmuotoisen vammaiskulttuurin ymmärtämiseen. Työmme jatkuu. Välillä tulee melkein uskon puute. Mutta kun olemme saaneet upeita vapaaehtoistyöntekijöitä Suomesta, haluamme, että heidän ammattitaitoansa voidaan käyttää. Paikallisten hyväksi. Pieniä muureja on vielä murtamatta, mutta kyllä ne siitä.


Näkymä Lotus Hill -kukkulalta alas teelaaksoon 

Keskuksessa on 38 lukkoa. 19 niistä oli rikki. Vain yksi esimerkki poissaolomme ajan tapahtumista. Puutarha oli retuperällä ja sen hoitamiseen palkattiin puutarhuri. Kanojen munimia munia vietiin kauppaan myyntiin, että saatiin kananrehuja. Ostimme kananruokaa 3 kuukaudeksi ja vannotimme, että joka ikinen kananmuna jää poikien nautittavaksi. Niitä tulee nyt päivittäin 26-36 kpl. Uusia kanoja on lisäksi kasvamassa. Viime talvena hankkimamme vuohet ovat sikiintyneen niin, että nyt niitä on jo 10 kpl. Ne lounastavat pihanurmikolla. Palkkasimme vielä toisen opettajan, koska vammaisia poikia ei voida pitää kovin suurissa ryhmissä.


Marja ja Lotus Hillin poikia


Vimal on joukon isoin poika ja hän vahtii ja huolehtii
pienimmistä pojista. Äärettömän kiltti, ystävällinen
ja auttavainen.

SEIKKAILUJA RIITTÄÄ

Olemme valmiina. Meitä odottaa huikeat seikkailut – seikkailut positiivisessa mielessä. Huomenna teemme ”maakuntakierroksen” opettajakollegani Maran tapaan. Lotus Hill vammaiskeskus. Toivola lasten vastaanottokeskus. Ilola, vammaisten naisten turvakoti, Onnelan Erkin vammaiskoti, jalaton poika Eranka ja koko Naganden kylämme köyhät lapset. Kaikille heille suomalaiset LOTUS HILL -tukijäsenet antavan paremman mahdollisuuden elämään. Saamme olla paljon jakajina. Siksi siis enemmän kuin vähän onnellisia.

On aika hurjaa olla täällä realisti. On kylmetettävä sydän, menettämättä sydämen lämpöä. Katsotaan kuinka meille tällä kertaa  käy. Olemme intoa ja hyvää mieltä täynnä. Kyllä se tästä. Kirjoitan muutaman päivän päästä lisää. Pysyhän mukana.

Ps. Toimme mukanamme Hymypäivän kalentereita. Arvaa, aiheuttiko se hymyä. Viemme täällä ollessamme jokaiselle lapselle, joka kalenterissa hymyilee, ihan oikean kalenterin. Sinulla sellainen tietenkin on? Entä ystävilläsi? Sukulaisillasi? Vihamiehilläsi? Me olemme täällä ottamassa vastaan kalenterirahoja ja viemässä niitä omin käsin oikeaan osoitteeseen.
HUOM! Yhdellä kalenterilla yksi lapsi kouluun.

Allekirjoituksenani on ONNELLINEN MIES.  Jollet ymmärrä, mitä se tarkoittaa, klikkaa tästä (sieltä löydät kalenterinkin).


Oskari Onnellinen
vaimonsa Marjan kera

Ps. Lapsemmekin ovat tänne tulossa.
Ja lastenlapsemme.  Voi sitäkin onnea.

Terkkuja kaikille kummeillemme kaikilta.