25.01.2009 Taas tapahtumien ytimessä

25,1,2009 Pentti-Oskari Kangas

PÄIVÄKIRJA 26.1.2009
Sri Lanka

Taas tapahtumien ytimessä

”Ensiksi haluan kiittää…”  Ihan oikeasti. Haluan kiittää lukijoita aktiivisuudesta.  Ja tietenkin myötäelämisestä. Vastauksia moniin tiedusteluihin saatte nyt. Olemme Sri Lankassa. Tulimme 22.1 ja paluu on maaliskuun loppupuolella. Puolen vuoden tauko oli pitkä, vaikka etätyönä asioita hoidettiin päivät pitkät. Millaistako täällä nyt on?  Tekisi mieli kuvata sitä laulun sanoin: ”Kaikki oli ihanasti rempallaan…”  Mutta siten kuten täällä on aina ollut ja varmaan tulee aina olemaan.  Puolikotoinen tunne. Uusi yhteyshenkilömme Thilakasiri sekä uskollinen ystävämme Coolman ovat hoitaneet työnsä erinomaisesti.


Kun talollemme tuli roistoja,
uskollinen talonmiehemme Onkkeli
soitti poliisit. Poliisit tulivat ja
hakkasivat hänet luullen rosvoksi.
Onkkeli parka. On tässä maassa
merkilliset poliisit.

Paikan päällä on ollut lisäksi lähes koko ajan joku vapaaehtois-työntekijöistämme. Olimme Marjan kanssa osan talvea, sekä osan keväästä ja alkukesästä. Keke oli kesän, sisareni Leena syksyn ja poikamme Karioskari kolmeen otteeseen.

LOTUS HILL VAMMAISKESKUS

Niin. Tulimme tänne. Mistä alkaisin? Olin ensimmäiset 3 vrk aivan pyörryksissä aikaerosta. Vanha mies. Ja aina vain pahenee. Suihkasimme heti tolpille päästyämme Lotus Hill rakennus-työmaalle. Kyllä se on hieno. Ja iso. Ovinumeroista päätellen yli 30 ovea.  Se on kaunis ja hyvin tehty. Ovet ja ikkunat ovat taideteoksia. Parasta mahdollista ja kallista puuta. Jakkipuuta, joka kestää moninkertaisesti sen mitä muut puumateriaalit. Toilettien ja suihkujen laatoitusten värit olivat mielenkiintoiset. Se on heidän valintansa. Heidän viihtyvyytensä ratkaisee.

Rakentaja vannoi, että 10.2 se on valmis. Banagala oli edelleen innoissaan. Ehkä. Kaivokin puuttuu. Vanhassa kaivossa tuli kallio vastaan sitä syvennettäessä. Jätevesijärjestelmä oli jo valmis septitankkeineen. Esimerkillistä luonnon huomioimista. Köyhyyden keskellä. Kelpaa malliksi mihin vain. Jatkan vammaiskeskuksen raportointia myöhemmin.

TOIVOLA

Arvannette. Riemua, rakkautta, jälleennäkemisen iloa.  Molemmin puolin. Kävimme vain tervehdyskäynnillä ja sovimme ensi viikolla perusteellisesta analyysistä. Uusiakin lapsia oli tuotu sinne, mutta suurin osa vanhoista ystävistä oli paikalla. Keskellä aukiota oli merkillinen korkea rakennelma, jonka alla pieni suihkulähde. Se rakennettiin opettajamme Mallikan häihin, jotka oli vastikään pidetty. Seinällä oli paikallislehden koko sivun artikkeli häistä. Kerron tästäkin ilon tapahtumasta lisää. Sen verran kuitenkin raotan salaisuuden verhoa, että Mallikan mies on automekaanikko eikä juo päätyökseen arraccia (paikallista kuperkeikkajuomaa).  Mallikalla siis kaikki mallillaan.


Toivolan lapset ruokajonossa.
Riisiä, vihanneksia ja currykastiketta


Tämän rakennelman Toivolan asukkaat
rakensivat Mallikan häätilaisuuteen.
Paikka oli ennen lasten vankila. Ei enää.
Inhimillinen elämä on saanut sijansa.

RUBIKA

Moni on kysynyt minulta sähköposteissaan, vieläkö Rubikan perheonni kukoistaa?

KUKOISTAA. Entinen hetteikkönaapurimme rähjäisestä majastaan muutti viime talvena kummien ostamaan omakotitaloon. Kaksi poikaa ja tyttö mukanaan. Juopon, huumeveikon isän ehdotimme heitettäväksi kuin leppäkeihäs niin kauas kuin pippuri kasvaa. Kasvaa muuten meidänkin tontilla, joten hieman ontuva oli tuo vertaus. Mutta miten kävikään? Kun ukko pääsi kelpoisaan taloon, hän ryhdistäytyi ja muutti täysin elintapansa. Rubika oli meillä heti tultuamme melkein kokonaisen päivän. Hän kertoi onnellisena miten hänen miehellään on nyt jo kaksi työtä. Päivisin hän työskentelee sementtitehtaalla ja iltaisin koululla vahtimestarina.

Tämä entinen renttu tuli vastaan raitilla. En tuntenut miestä. Oli suorat housut, nahkakengät ja valkoinen paita. Asiakirjasalkku kädessään. Hieraisin silmiäni. Oli se sama renttu, joka vielä vuosi sitten ajoi yöllä huumekavereidensa kanssa kotiin tullessa vaimon ja lapset hetteikköön ja hakkasi vielä vaimon. Ja uhkasi viidakkoveitsellä meidänkin talon väkeä. Joskus juostiin oikein pakoonkin. Sama mies. Nyt menossa kouluun vahtimestarin hommiin. Ja naama loisti kuin Naantalin Aurinko (mistähän tulikin mieleen)


Rubikan uudistunut mies
lähdössä iltatyövuoroon

Viisas nainen tämä Rubika. Ei uskonut vääräkulttuurisia ihmisiä.  Tässäpä Teille vaimokullat hyvä esimerkki ettei kannata sitä ukkoparkaa heti pihalle viskata, jos jämähtää kaljapurkin kanssa sohvan pohjalle.

Uskotteko analyysiini? Muuttuneiden olosuhteiden myötä mies sai takaisin ITSETUNTONSA.  Eikö ole upeaa. Taasen meidän Lotus Hill kummien on aihetta hyristellä hyvää mieltämme. Aikaansaannoksistamme. Istuitii (kiitos)!

KIIRA

En ole varsinainen nk. koiraihminen. Koiria minulla on ollut useita ja olen pitänyt kaikista valtavasti. Eri elämäntilanteissa ne ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Kiira oli poikkeus. Häneen me kaikki rakastuimme. Huomasitte kai menneen aikamuodon. Se on pitkä ja surullinen tarina. Nyt tuli vesi glaseihin….. kerron myöhemmin.

TARJA JA BULLAD

Ne meidän talomme vakinaiset vahdit. Tarja-äiti, joka sai suojatyöpaikan kodistamme kun se pelastettiin jättiläisvaraanin kynsistä. Pennut tämä ”Idi Amin” oli jo syönyt. Sovimme kylämme eläinlääkärin kanssa, että helpottaa Tarjan elämää niin, ettei uusia pentuja enää tule. Eiköhän äitikoira jo ole tehnyt oman osuutensa koiramaailman valloituksessa.

Karioskari kertoi että pari viikkoa sitten Tarjalla alkoi juoksuaika, kylän koirat ryntäsivät sankoin joukoin pihallemme. Olimme juuri saaneet valmiiksi koko tontin ympäri aidan yhteyteen tiheän verkon käärmeitä varten. Ei merkitystä. Niitä ryntäsi tänne laumoittain. Onkkeli huitoi pyykkikepillä ja Karioskari ampui ritsalla. Tarja oli aivan helisemässä. Ja meidän tiukka vahtikoiramme Bullad. Sen reviiriä rikottiin julkeasti. Se oli mieletöntä taistelua kunnes Karioskari löysin aidan järvenpuo-leisesta reunasta koirien repimän reiän. Kun se tukittiin, invaasio vähitellen loppui.

Taistelutanner oli rajun näköinen. Bullad yltä päältä veressä. Vieläkin sillä rassukalla on vaikea kävellä. Pää on täynnä pitkiä verisiä arpia. Koirien urhoollisuusmitali pitäisi antaa. Ei taitaisi rotujalostetun seurapiiri-lemmikin luonne ja uskallus moiseen. Mutta vahtikoira onkin vahtikoira. Käyn huomenna ostamassa Bulladille suuren kasan luita.


Vahtikoiran ammattijälkiä

SOTA

Vaikken millään muotoa haluaisi ottaa kantaa kummankaan osapuolen kantaan, sillä tässäkin asiassa mitalilla on kaksi puolta, nyt ovat toiveet sodan loppumisesta korkealla. Hallituksella on 120 000 miehen palkka-armeija. Hyvin aseistautuneina. Tamilitiikerisissseillä on joukoissaan 20 000 miestä naista ja lasta. Aseistus on kehnonlaista. Ei lento- eikä merivoimia.

Juttelin Presidentti Mahinda Rajapaksan lähipiiriin kuuluvan miehen kanssa, joka kertoi, että sisseillä on hallussaan enää yksi pieni kaupunki ja saartorenkaan halkaisija on vain 30 km. Mahinda työntää ne mereen minä päivänä tahansa, uhosi tämä lähipiiriläinen.

KUNNIAA

Lähtömme tänne viivästyi kotvan kun piti Matkamessuilla käydä pokkaamassa arvostettu laatupalkinto. Vertailussa oli yli 250 yritystä. Finaaliin pääsi, joka oli jo voitto sinänsä, 3 yritystä. Thaimaan sukellusfirman pojat, Kristina Cruises ja Herrankukkaro.

Kilpailun voitti Kristina Cruises. Tämä perheyritys, kansakoulunopettaja äiti, vesibussinkuljettaja isä, lapset, miniät ja kälyt ovat tehneet uskomattoman työn. Taistellen tuulimyllyjä vastaan. Tiedän, koska tunnen taustat. Myös moni ystävistäni on käynyt heidän eksoottisilla risteilyillään ja näiden palautteiden perusteella vinkiksi teille hyvä lomakohde. Teille, jotka arvostatte palvelua. Kilpailuhan oli laatukilpailu. Meitä hivelee yleisöäänestyksen voitto.


Mikko Partanen ja Anu Markkanen Kristina
Cruises Oy:stä, sekä Pentti-Oskari Kangas
ja Petri Hollmén Herrankukkarosta.

Palkintojenjakotilaisuudessa kerroin tositapahtuman ajoilta, jolloin matkustin mukana Tallinnaan joskus 80-luvulla. Hivelin komentosillan siiven reunakaidetta ja totesin, että vähän on lakka kesinyt. Tällöin ruorin takaa kuului kapteeni Mikko Partasen möreä ääni: ”Joo, muttei vaikuta matkustajamääriin.”

Sydämellisesti onnea vielä tälle perheyritykselle. Totesin samassa yhteydessä, että meille on annettu kansallisia ja kansainvälisiä palkintoja nyt jo niin paljon, ettei puutu enää kuin Rauhan Nobel. Siihen pitäisi olla suuret mahdollisuudet kun täällä taistelutantereella tehdään humanismilla sopua. Peruskoulutuskin on sama kuin Ahtisaarella (opettaja) ja painoluokkakin taitaa olla yhteneväinen.

Vakavasti sanoen olen hiukan tunnustellut paikallisten isokenkäisten suhtautumista rauhansolmimiseen. Laihoin tuloksin. Tämä osapuoli katsoo pienen sissien ydinryhmän haluavan oman etunsa mukaan jatkaa taistelua. Ahtisaaren Nobelin jälkeen Banagala kirjoitti välittömästi minulle onnitteluviestin. Tunnenko Ahtisaaren? Olen tavannut parikin kertaa ja filiaalin seinällä on kaksikin isoa kuva meistä kahdestaan. Toisessa haastattelin häntä presidenttiehdokkaana ja toisessa toimin kapteenina Ahtisaaren  (kesänaapurimme) isännöimän Kiinan Presidentin seurueen lounasristeilyllä.

Munkki Banagala rauhan miehenä halusi kutsua Ahtisaaren Lotus Hill rakennuksen avajaisiin. En halunnut vaivata, mutta kyllähän nyt mahdollisesti sodan loputtua alkaa tiukat rauhanneuvottelut. Mutta kun opettajakollegallani on pari muutakin asiaa vireillä.

Useasti minulta kysellään singaleesien ja tamilien välistä suhdetta. Siis tavallisen kansan. Tamilit elävät sulassa sovussa kantaväestön kanssa. Koko saaren alueella, Idässä ja  pohjoisessa he ovat valtaväestöä. Tamilitiikerit edustavat vain hyvin pientä osaa tamileista. Siispä seuraava kuvaus kertoo paljon kokonaistilanteesta.

LOTUSKUKKAMARSSI

Juuri ennen tänne tuloamme kaikkialla maassa ihmiset marssivat lotuskukat kädessään. Kaduilla ja kujilla. He marssivat ja rukoilivat voimia sotilaille, että he jaksaisivat nyt vihdoinkin 25 vuoden sotimisen jälkeen saattaa päätökseen tämä järjettömyys.

Siis eivät marssineet rauhan puolesta, vaan sodan nopean päättymisen puolesta. Sotilaille voimia viimeiseen rutistukseen. Merkittävää on se, että marssijoita oli yli koko saaren. Myös idän ja pohjoisen tamilit. Suuri enemmistö tamileista ei ole koskaan ollut sodan kannalla. He ovat olleet sodan suurin häviäjä. Surullista. Toivomus sodan loppumisesta tällaisella tavalla saattaa tuntua raaalta, mutta mitkä ovat vaihtoehdot?  Sodalla on aina hintansa.

Maan taloushan on ollut kurjimuksessa sodan takia jo kauan. Suurin osa kansantuotosta menee sotaan. Maailmanlaajuinen lama vielä pahentaa tilannetta. Tänään Thilakasiri kertoi, että maan tärkeimmät vientituotteet (vaatetusteollisuuden jälkeen) ovat kaneli ja tee. Hinnat ovat syksyn aikana romahtaneet puoleen. Viljelijä saa teenlehdistä tällä hetkellä 9 rupiaa kilo. Kuusi senttiä kilo!! Pitää olla aikamoinen nyssykkä ennen kuin siihen mahtuu kilo teen lehtiä. Hyvät ihmiset. Juokaa Ceylon teetä. Se on maailman parasta.             

Oskari
mailto:oskari@herrankukkaro.fi

Ps.
Tämän kirjoituksen jälkeen alkoi kauhea pauke kylällä. Pahat pojatko tulossa? Vatta löyseni. Coolman tuli pihalle naama levänä keromaan, että viimeiset tamilit on nyt saarrettu saaren koilliskulmaan Mullaittivun kaupunkiin. Sota on ohi. Riemuitsi coolman viileään tapaansa. Siitä nyt riemu. Täällä kun juhlimisen merkkinä on dynamiittipanosten yms. paukuttelu. Kuulemma koko maassa on nyt melkoinen ruudinkäry. En tiedä,mien tähän suhtautua. On vaikea olla objektiivinen toisen osapuolen keskellä. Pääasia, että jotain muutosta tulee. Paha juttu vaan on se, että nyt kylän miehet ovat ampuneet räjähteet ilmaan. Mitäs sitten, kun tulee häät tai tai kun tyttären big girl partyt (naisistumisen aika) tulevat?

On tää kummallinen maa. Jos olisi vielä 50 vuotta aikaa, haluaisin oikein tutustua tähän kulttuuriin. 20v ei riitä kuin pintaa raapaisemaan. On vielä yksi juttu. Ihmisiä ammutaan tällaisten paukutteluriehojen aikana tosi mieluisasti. Syyn ymmärtänette. Joten pitänee pitää ritsa takataskussa.