26.12.2005

26,12,2005 Pentti-Oskari Kangas

26.12.2005 – Tsunamin vuosipäivä

 
Sri Lanka, Tsunamin vuosipäivänä 26.12.05

Nukuin yöni huonosti. Heräsin välillä hikeen välillä viluun. Illalla oli paljon hyttysiä terassilla. Ne aivan riehaantuivat kun sivelin hytttyskarkotetta jalkoihin ja käsiin. Kun karkote haihtui, lähtivät hyttysetkin pois. Nykyään karkotteet eivät saa kuulema olla myrkyllisiä. Dengue-hyttyset saattavat loukkaantua.

Tuttu näky vuoden takaa

Papaija-kuurini jatkuu ja jääkaapista suoraan nautittuna puussa valmiiksi saakka kypsynyt hedelmä maistuu vatsasairaallekin hyvältä. Marja oli lähtenyt lyhyelle lomamatkalle, joten lähdin yksin mopolla aamuvarhain tsunamin muistojuhla-alueelle. Vain 2-3 km päähän. Telwatta rautatieasemalle.

Hikkaduwan rautatieylikäytävällä minut pysäytti kaksi suomalaista leidiä, jotka muistelevat tavanneensa minut tasan vuosi ja yksi päivä sitten. Samassa paikassa, samalla mopolla. Olin touhuissani evakuoimassa suomalaisia ja leidit totesivat silloisen näyn hätkähdyttäneen heidät. Pienten tummien paikallisten joukkoon porhalsi vanhalla intialaisella mopolla iso vaalea mies, harmaa tukka liehuen kuin Wäinämöisellä. Näky oli kuulemma mieliin jääävä. Saattoi olla, että siinä kiireessä oli tukka jäänyt kampaamatta. Ja meikäläisellä kun tukka on kihara, niin kosteassa ilmanalassa se kampaamattomana on kuin ”Sodoman ja Gomoran” tienviitta. Ei tiedä minne päin lähtisi. Ympärillä Hikkaduwan keskustassa hyörintää aivan kuin minä päivänä tahansa.

Ennen kokemattomat kaksi minuuttia

Rantatietä ajelin kohti Colomboa. Jalan kulkevia ihmisiä oli liikkeellä suuret määrät. Liikenne seis. Autot jumissa. Pujottelin tienvierustassa, osin rantavallin kautta eteenpäin. Mopo on hyvä menoväline.

Saavuin parahiksi Tellwatta temppelin tienhaaraan, jonka viereen oli pystytetty pieni juhla-alue kyltteineen, lippuineen, katoksineen ja tuolirivistöineen. Sotilaita kaikkialla. Maan juuri valittu Presidentti oli tullut hetkeksi paikalle. Lyhyt seremonia ja matkani jatkuu.

Saavun lähemmäksi junaturma-aluetta. Koko rantaviivan matkalla muutaman kymmenen metrin välein soitilaita. Rantatörmällä isompiakin pyssyjä. Ja merellä partioivat laivaston partioveneet. Eilen ammuttiin Jaffnassa tamileita lähellä oleva parlamenttiedustaja. Kaikkeen siis varauduttiin.

Pääsin aivan juhlapaikan viereen, kunnes poliisi nosti aivan kasvojeni edessä kätensä torjuvasti. ”Kaksi minuuttia – olkaa hyvä” Ja niin kaikki hiljenivät kovaääniskuulutuksen ohjaamana kahden minuutin hiljaiseen hetkeen. Sinä aikana en pystynyt miettimään mitään selkeää. Aivan kuin filmikamera nopeutettuna oli kelannut tapahtumat vuoden takaa. Aivan kuin kuoleman rajalla käyneet kertovat kokeneensa. Vavahduttava tunne, ymmärsinköhän vieläkään, että jollei niitä ”josseja” olisi, ehkä tuo kuva olisi kiertänyt minunkin tajunnassani jo vuosi sitten. Mietin vain niitä meille rakkaaksi käyneitä orpoja ja heidän tuntemuksiaan. Tuo hiljainen hetki oli vahva. Ennen kokematon monien hiljaisten hetkien joukossa.

Kovaääninen särähti ja palautti todellisuuteen. Polkaisin moponi käyntiin, kun poliisiupseeri ystävällisesti antoi merkin. ”Helmet, helmet” huusi vielä perääni. Olin jo oppinut, ettei hän tarkoittanut kaulariipuksia, vaan ohjaustangolla riippuvaa kypärää. 56 numeron kypärä 61 numeron päähän ja tilkkeeksi väinämöisen verran tukkaa.. Kyllä teki piukkaa. Parkkeerasin mopon tien reunaan ja yritin väkijoukon läpi lähemmäs juhlapaikkaa. Täysin toivotonta.

Palasin tielle ja jäin seuraamaan ihmisiä. Miten kauniisti he kaikki olivat pukeutuneet. Perheet yhdessä isovanhempineen, lapsineen ja lastenlapsineen. Ei kitinää eikä kiukuttelua. Siinä he seisoivat tuntikausia helteessä kuunnellen säriseviä kovaäänisiä.

Kuumuus alkoi vaikuttaa minuun. Huomasin, että alkoi huipata. Horjahtelinkin. Istahdin mopon päälle ja ajoin palmun alle auringon suojaan. Nuori mies viittoili ystävällisesti ylöspäin kohti taivasta. Olen jo oppinut, vaikken aina muista. Olin parkkeerannut aivan kookospähkinärypäleen alle. Hetkeksi häivähti mieleeni tyhmä suomalaisen iltapäivälehden lööppi: ”Mies pelastui tsunamista – kuoli vuosipäivänä kookoshedelmän iskusta päähän.”

Kylä täynnä professoreja

Käynnistin mopon ja lähdin kotia kohti. Tuuliviima vilvoitti vähäsen. Lähestyessäni Hikkaduwaa, elämä näytti olevan ennallaan. Kauppiaat kadun varrella ja rakennustyömaat sisemmällä viidakkoon päin. Vanhat englantilaiset Leyland-bussit tössäyttelivät mustia Kioton sopimuksen mukaisia pakokaasupilviä ja metelöivät alppitorveillaan.

Kansa viettää suurta surupäiväänsä työnsä ääressä. Suurin surupäivä kaiketi 2000 vuoteen. Sellaisia nämä ihmiset täällä ovat. Kuten aiemmin eräs viisas Professori lännessä sanoi, traumaattiset kokemukset voi unohtaa arkipäiväistämällä ne. Täällä ovat kaikki ihmiset sillä saralla professoreja.

Kaverusten kohtaaminen

Ympäröivän elämän arkipäiväisyys vaikutti myös minuun nopeasti. Mietin jo, ostaisinko lisää papaijoita vai uskaltaisiko kokeilla jo Naantalin Aurinkoisen kuivattua ruisleipää. Kotimatkalla ohitin vielä 2 pitkää kulkuetta soittajineen ja tanssijoineen. Mukana näkyi olevan munkkien lisäksi 2 pyhän näköistä japanilaista miestä valkoisissa kaavuissaan. Otin kuvia kunnes muistikortti täyttyi. Näyttö ilmoitti, että 996 kuvaa on koossa. Täytynee ottaa seuraavaksi vähän isomuistisempi kortti ja vähentää kuvan resoluutiota. Mihinkähän minä näiden kuvien kanssa vielä joudun?

Kotitiellä Stockmann oli auki. Oli saanut taas uuden Papajiakuorman. Ostin sen. Maksoi taas saman 10 rupiaa. Nyt oli sorkumentti marketissamme lisääntynyt. Lime-hedelmiä oli myös tarjolla.

Ennen tienhaaraamme, riisipellon pientareella köllötteli Joulupäivän aamunakin siinä kuulemma oleskellut vesipuhveli. Kohdallani se nosti päätään, päästi ilmoille herkän mylvähdyksen ja heilautti minulle häntäänsä. Vaistomaisesti nostin kättäni, ja tervehdin. Toivottavasti kyläläiset eivät nähneet.

Terveisin

Pentti-Oskari

PS.

Baja-maja vessat ovat löytäneet tännekin. Ja
pysyvät siistinä kun ei nosta kuljetuslavalta pois.