31.08.2006
31,8,2006 Pentti-Oskari Kangas
Yksi aivan tavallinen päivä
31.8.2006
Tästä päivästä tulee oikea sillisalaatti- ja urheilupäivä. Herätyksen jälkeen ei niin hyvälle maistuvalle aamulenkille, sillä ajattelin, että kävely hakemaan mopoa korjaamolta Hikkaduwasta korvaisi aamulenkin. Oma sisu ei antanut myöden, ja niin lähdin tutulle aamulenkille. Samalla muistin Colombosta ostamani lääkkeet Onnelan väelle, joten ei muuta kuin takaisin hakemaan unohtuneita lääkkeitä.
Onnelassa minua odotti ihme. Onnelan nuorirouva halusi osoittaa minulle edistymistään, ja nousi kuin nousikin seisomaan pyörätuolistaan, jossa hän oli istua nyyköttänyt edelliset kolme – neljä vuotta! Ihmeiden aika ei siis olekaan ohitse! Kiittelin kovasti emäntää hyvästä suorituksesta. Annoin lääkkeet käyttöohjeiden kera, ja lähdin tyytyväisenä matkaan.
Minua on alkanut arveluttaa tulevassa ylämäessä asustelevat koirat, joita on melko monta. Ne eivät jostakin syystä pidä ihonväristäni, koostani, en minäkään, hajustani, tavastani kävellä tai muusta seikasta hurtat ovat valmiina syömään ylimääräiset kilot keholtani. Siksipä turvallisuuttani ajatellen kerään kouraani kasan kiviä, joilla voisin käydä vastahyökkäykseen verenhimoisia petoja vastaan.
Tällä kertaa pedot olivat vetäytyneet puiden siimekseen sulattelemaan edellistä uhriaan. Minusta ne eivät kovin paljon tällä kertaa välittäneet, murahtivat varmuuden vuoksi kuin osoittaakseen olevansa vieläkin sotajalalla kanssani. Nakkasin kivet kourastani tien oheen ja jatkoin puuskuttaen matkaani rankkaan ylämäkeen. Tämä aamulenkki ei olisikaan mitenkään paha ilman tätä ”nälkäläisten vastamäkeä”, vai miten se nimi nyt meni siellä Kalannin suunnalla.
Mikä puuskuttaen tulee ylämäessä se helpottaa alamäessä! Hertsileijaa, minustahan tulee vielä aforismienkin luoja täällä Lankassa, jos olla saan ja terveyttä suodaan! Loppumatka sujuikin rattoisasti hyviä huomenia, good morningeja – ihmisille toistellessa, saaden osakseni kauniita, vai surkuttelevia hymyjä osakseni. Yhtä kaikki otan ne suosiollisesti vastaan hyvänsuopaisuutena. Olipahan sanahirviö, jota ei ainakaan tietokoneeni ymmärtänyt tällä kertaa soimata.
Yhä vieläkin tietyissä taloissa keräydytään katsomaan vaellustani joka aamu. En tiedä tulevatko he portinpieleen odottamaan iloista tervehdystäni, vai surkuttelemaan, että tuossa se alia, elefantti, taas menee jolkuttaa. Joka tapauksessa näistä taloista tulee aina vastaus joko sanallisesti, kikattaen tai ainakin hymyillen iloisesti. Olen siis se iloinen tai onnellinen, happy Buddha päivästä päivään. Onneksi ihmiset eivät tiedä vaikeuksistani, yksinäisyyden mukanaan tuomasta kaipuusta ja rankan aikataulun mukanaan tuomista paineista. Ei heidän toki tarvitse tietääkään. Pääasia lienee, että hyvää tuulta markkinoidaan raskaasti 128 kg:n painolla. Se on nyt minun painoni, enkä ole siitä yhtään onnellinen. Joka ilta päätän, että nyt kilot lähtevät, mutta seuraavana iltana huomaan toiveiden palanneen kaivoonsa. Merkillisen syvä tuo kaivo…
Palatessani lenkiltä minua odottaa uusi yllätys. Juuri kun olin tullut suihkusta, rautaportti avautuu, ja Lassana Rutika tulee pitkässä kauniissa mekossaan keinahdellen lapsikatraansa kanssa luokseni sanoen: ”Girl has birthday today”, ja kiikuttaa kädessään lautasellista herkkuja nautittavakseni. ”Wellcome, thank you!” ”How old, how many years girl is?” nostan viisi (paha) sormeani pystyyn helpottaakseni viestini perillemenoa. Saan samanlaisen eleen, mutta vain neljä sormea pystyssä, hathara (se on suomeksi neljä ja englanniksi four!). Näppärä likka nelivuotiaaksi. Varmaan oppinut yhtä ja toista vanhempien joka aamuisista tappeluista huolimatta.
En tarvitse välttämättä kelloa, sillä joka ikinen aamu klo 6.30 he aloittavat riidan, jonka päätteeksi jompikumpi riidan osapuolista lähtee pakosalle kiviä taakseen heitellen. Olisipa videonauhuri, niin saisin monet koomiset filmit riidoista ja varsinkin niiden päättymisistä. Välillä kylän naiset tulevat joukolla puolustamaan naista, ja ajavat äijänkäppyrän tiehensä.
”Stuthi, thank you, kiitos!” saan hämmästykseltäni sanotuksi. Lupasin tuoda riisiä ja Bon Boneja, mutta karkeista saankin kieltävän elekielisen vastauksen. Karkithan vievät lapselta hampaat, tulee reikiä. Tuhma setä! Älä osta karkkeja, vaan osta nukke, a doll! Ok! Tuon tarvittavat lahjukset, kun tulen Hikkaduwasta.
Syön hyvällä halulla Milk Ricet ja muut herkut aamiaiseksi. Kaikkia rasvassa keitettyjä munkkeja ja kanelipommeja en pysty minäkään kerralla syömään, mutta riisikakut olivat tosi maukkaita. Mietin mikä tuttu mauste on lisätty näihin riisikakkuihin. Kotvasen ajan kuluttua hoksasin, että kun riisikakkuja keitetään ulkokeittiössä avotulella, niin niihinhän tarttuu savun tuoksu. Ja samassa olin Nuorttijoella Suomen Lapissa paistelemassa nuotiolla juurikalastettua taimenta!!!! Eipä siihen paljon tarvittu, kun mielikuvitusmatkani alkoi vauhdilla edetä pitkin Lapin maisemia. Tänä kesänähän en käynyt ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen (30) vuoteen Lapissa kalastamassa. No ensi vuonna sitten taas menen. Enää en toista kesää peräkkäin jää pois Lapin kauniista kesästä! Toivon ainakin niin.
Lähdin kävellen Nagandesta Hikkaduwaan noin neljän kilometrin päähän hakemaan korjaamolta mopoani. Viedessäni avainta Onkkelille, talonmiehelleni, hän naurahtaen sanoo: ”No motorbike!” Kerroin hakevani kulkuneuvoni kävellen kyliltä, hän ihmetellen kysyi: ”Colman no?” Ei, Colmania ei nyt tällä kertaa tarvita, sillä todella tarvitsen liikuntaa…
Paita hiestä märkänä saavuin mopokorjaamolle. Ts -moponi virtakaapeli oli hinkkautunut poikki sulattaen johdot yhdeksi mytyksi. Siksi siis mopossani ei ollut valoja, kun tulin viime jakson viimeisinä iltoina Baddegamasta, Iroshan tarjoamalta illalliselta kotiin vain oikea vilkku ja kuutamo valoinani. Siinä oli seikkailumieltä jos missä. Turvallistako, en tiedä, mutta pääsin ainakin tällä kertaa ehjin nahoin kotiin Naganden viidakkokylään!
Maksoin mopon korjaamisesta parikymmentä euroa, en siis suomalaisittain mitenkään mittavaa summaa, mutta täällä se oli jo pieni omaisuus. Vanhaan pyörään alkaa tulla hintaa, mutta vielä kalliimpaa olisi, jos joka päivä kulkisin kaikki nuo matkat Tuk Tukilla.
Pyöräni oli saanut myös uudet silmät, lamput. Lähes kaikki lamput olivat palaneet joko oikosulun vuoksi tai sitten ihan muuten vaan vanhuuttaan. Nyt näkisin siis myös yöllä ajaa pitkin viidakkoteitä.
Ajaa surautin seuraavaksi nukkekauppaan ostamaan Girlille lahjaa syntymäpäiväksi. Löytyihän sellainen kauppa ja tyytyväisenä löydöstäni jatkoin matkaa Sandagirin internet -kuppilaan. Hassu nimitys sinänsä, sillä ei siellä tarjota kahvia tai teetä, muista virvokkeista puhumattakaan.
Luen siis kuivin suin sähköpostini, ja vastailin niihin muutamiin, jotka vielä jaksavat muistaa minua täällä. Itse asiassa niitä viestejä ei ollut kuin tasan yksi. Sari, pitkäaikainen ystäväni vain jaksoi muistaa postilla. Kiitos siitä! Et varmaan voi käsittääkään, kuinka tärkeätä jokainen viesti on tänne matkojen päähän kotoa. Kiitos!
Sitten vielä Ranrekan superstoreen ostamaan kymmenen kiloa punaista riisiä 3,50 €:lla. Mopo on siitäkin hyvä kulkuväline, että kypäräboksiini mahtuu yllättävän paljon tavaraa. Se ei suinkaan kerro siitä, että minulla olisi mukamas kovin iso pää. Vaan siitä, että Pentti – Oskari oli ollut kaukaa viisas ostaessaan niin suuren kypäräsuojan, johon mahtuu niin paljon kaikkea kivaakin.
Ojentaessani lahjan Girlille ja Lassana (kaunis) Rubikalle, sain kutsun juomaan teetä naapurin todella matalaan majaan. Hökkeli oli noussut Tsunamin tuoman tulva-aallon voimasta ylös perustuksiltaan, ja laskeutui alas juuri siihen paikkaan, missä talo nyt sijaitsi. Mörskä makasi paikoillaan puoliksi kivijalan päälle ja puoliksi mutavellin päälle laskeutuneena.
Tämä väki tarvitsisi ehdottomasti uuden talon, sillä talon kunto on kelvoton ja se on rakennettu valtion maalle, mistä sen voisi hallituksen herrat koska tahansa pyyhkäistä pois. Uuden talon rakentamisesta olikin keskusteltu aiemmin monia kertoja. Huume -hörhöinen naapurinisäntä haluaisi rakennuttaa talon niille sijoilleen, missä vanhakin on. Talo kelluu mutavellin päällä. Eihän siihen kukaan voi mitään rakentaa. ”Ellei siihen, niin mäenrinteeseen viisikerroksinen talo, josta on näkymä järvelle!” oli mies tokaissut, eikä asiasta ole voitu keskustella sen jälkeen. Voi aikoja…!
Halpatotan -orpolastenkodin väki odotteli minua saapuvaksi kuulemaan viimeisimmät uutiset. Kävimme läpi toivelistaa ja ilonaiheita. Suurimmat ilonaiheet löytyivät talon sisältä, omista opettajistamme ja lääkäristä. Erityisluokka oli alkanut ja käsityöluokasta oli tullut täysimittainen ompelimo. Tulevia juhlallisuuksia varten lapset ja opettaja ompelivat kiireellä uusia kouluvaatteita oppilaille. Talo siis oikealla tavalla työllistää lapsia! Onko tämä sitä pahamaineista lapsityövoiman käyttöä? Ovatko orvot lapset riiston kohteina? Orpolapset ovat orjan asemassa Halpapotassa? Ei suinkaan, vaan ammattiin suuntaavaa työharjoittelua! Muistattehan, että puolen vuoden aikana jo kaksi orpolasta on saanut ammatin opettajamme rakastavan käden ohjaamana. Hyvä Dayana! Hyvä Monika! Ja hyvä lääkäri Mandrika, joka nuoresta iästään huolimatta on ollut hyvin innovatiivinen niin Halpatotassa kuin Sambodin vammaistenkodissakin.
Principal Darmasena oli kiiruhtanut kokoukseen Galleen, enkä siksi voinut tavoittaa häntä. Ensi viikon keskiviikoksi löysimme kalentereistamme yhteisen kokoontumisajan. Paljon on pohdittavia asioita Halpatotan kohtalosta tulevaisuudessa, sillä maan hallitus on pohtimassa joitakin uusia ratkaisuja laitosten purkamiseksi. Jos täälläkin ovat pelkät säästösyyt supistamisen takana, niin minä en ainakaan killaa, vaikkei sitä minulta täälläkään kukaan kysele! Ei Raumallakaan kukaan kuuntele pienen puhetta ja ajatuksia!
Perhesijoituksia minä kannatan täälläkin, mutta kuka ottaa kotiinsa murrosikäisen nuoren, jolla on kova elämä jo takanaan kadulla? Tai kuka ottaa kasvattaakseen ja rakastaakseen 18 -vuotiaan tytön tai pojan, jonka mieli kaipaa vain vapautta? Ei kovinkaan moni, luulisin. Ajatus on hyvä ja suositeltava, mutta tällaisessa alikehittyneessä maassa tarvitaan aina hyviä laitosmuotoisia Child Care Centereitä, kuten juuri Halpatotakin on. Aika näyttää, mihin suuntaan tässä maassa mennään lastensuojelussa, kun pienilläkin paikkakunnilla lapsia syntyy kuin sieniä sateella vanhuuden turvaksi, eläkkeen turvaajiksi.
Päivän jo hämärtyessä porhalsin mopollani kotiin Nagandeen. Valoja en vielä tarvinnut, mutta puolen tunnin kuluttua, kello 7 eli 19 olisi ollut jo pilkkopimeää. Ensi kerralla ehkä tiedän miten mopon uudet valot toimivat, josko toimivat ollenkaan.
Tapahtumarikkaalle päivälle kertyi nytkin mittaa, vaikka juuri mitään erityisen merkittävää en saanutkaan tänään aikaiseksi: Nyt vielä muistiin päivän tapahtumat, ja sitten yöpuulle odottamaan uutta päivää. Hyvää yötä, siskot ja veljet!
Keke Ahorinta
Beliattaduwa
Naganden viidakkokylä
Hikkaduwa
Sri Lanka
ahorinta@hotmail.com