Mistä mielenrauhaa?
7,9,2016 Kristiina Gerkman-Kemppainen
Viime aikoina on saanut tehdä lujasti töitä itsensä kanssa. Välillä kun on tuntunut siltä, että koko maailma ahdinkoineen ja kaaoksineen on muuttanut pääkoppaamme asumaan. On pitänyt oikein raivaamalla raivata tilaa mielenrauhaa ylläpitäville ajatuksille.
Joku aloitti Facebookissa arkisten asioiden ja ilojen ketjun vastapainoksi kaikelle raskaaksi käyneelle keskustelulle. Voi miten hyvältä tuntui lukea, miten ihmiset olivat leikkineet lastenlastensa kanssa, käyneet patikoimassa ruskan sävyttämissä maisemissa, leiponeet, järjestäneet kaappejaan, lukeneet hyviä kirjoja, tehneet hilloja ja mehuja. Hyviä ruokareseptejäkin oli joukossa.
En tarkoita, että lakkaisimme välittämästä ihmisten hädästä ja maan taloudellisesta tilasta. Tarkoitan vain sitä, että tarvitsemme kipeästi hyvän arjen kokemuksia; tunnetta siitä, että elämä on kuitenkin mallillaan, ja että löydämme ratkaisuja. Kuten Kofi Annan suositussa Skavlan-puheohjelmassa (YLE Fem, perjantaisin) vastikään totesi, mikään konflikti maailmassa ei ole kestänyt ikuisesti. Kautta ihmiskunnan historian sodat ovat päättyneet rauhaan.
Näissä jälleenrakentamisen ja uuden alun mietteissä viivyin myös, kun kuuntelin Helsingin kaupungintalolla, mitä ”Helsinki 1945, pääkaupunki ja rauha” (Minerva, 2015), kirjan tekijät kertoivat julkistamistilaisuudessa. Professori Laura Kolbe, FL Jyrki Vesikansa sekä FT Samu Nyström kertoivat kuulijoille, miten pääkaupungin elämää ryhdyttiin organisoimaan sodan päätyttyä. Tilanne ei suinkaan ollut helppo. Asuntopula oli huutava. Monet ihmiset asuivat tilapäistiloissa kuten pommisuojissa, yömajoissa, matkustajakodeissa, hotelleissa sekä alivuokralaisina kodeissa.
Kaikesta oli pulaa. Mutta sota oli päättynyt, ja maassa vallitsi rauha. Senaatintorin joulukuusen valotkin saivat palaa yötä päivää kun vietettiin ensimmäistä sodanjälkeistä joulua. Helsingissä myös tanssittiin. Vuonna 1945 kaupungissa oli kesään mennessä järjestetty jo toista tuhatta tanssitapahtumaa. Ilo sekä tulevaisuudenusko tekivät paluuta ihmisten sydämiin. Yllä mainittu teos tarkastelee suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä tapahtumia pääkaupungin näkökulmasta sekä kaupungin kunnallispolitiikkaa ja kaupunkitilaa. Mutta myös kaupunkilaisten ilot ja surut ovat koskettavasti läsnä. Kuvat antavat hyvän käsityksen vuoden 1945 tunnelmista ja aikalaisista.
Kirjan äärellä jäin miettimään, miten lyhyessä ajassa kaikki on muuttunut, ja miten jo 60-luvulla meidän rauhan aikana syntyneiden mielissä sotavuodet olivat jo tavallaan kaukaista historiaa. Nyt, kun näitä kertomuksia luen, ne ovat enää kirjaimia paperilla. Ne ovat olleet, ne ajat, ja ne ovat jättäneet jälkensä sekä maamme että sen kansalaisten kohtaloihin, mutta silti niitä ei enää ole.
Tarkoitan tällä sitä, että tämä nykyinenkin talousahdinko sekä kansanvaellusten synnyttämät kiperät kysymykset tulevat olemaan jonakin päivänä menneisyyttä, historiaa. Leimallista ihmiskunnalle on, että aina on menty eteenpäin. Ja mitä lujemmin luotamme siihen, että päättäjät löytävät onnistuneita ratkaisuja, sen lujemmin se luottamus myös manifestoituu kollektiiviseen tajuntaan. Näin uskon. Älkäämme siis unohtako myönteisyyden ja valoisan asenteen voimaa tänäkään päivänä!
-Kristiina Gerkman-Kemppainen
lähetä palautetta Kristiinalle: kgerkman@nettilinja.fi